Vuokot

kangasvuokko1

’Vuokot ovat niitä ensimmäisiä kukkijoita keväällä. Usein tyydytään katselemaan vain sini- ja valkovuokkoja, onhan meillä eksoottisemmankin näköisiä vuokkoja. Yläkuvan kangasvuokko on Etelä-Karjalan maakuntakukka. Se kasvaa Salpausselän harjanteilla mäntykankailla. Olen sitä usein katsellut myös Pälkäneeltä, mutta tiettävästi sitä ei täältä ole löydetty. Lähimmät kasvupaikat ovat Hämeenlinnan puolella Hauholla, Tuuloksessa ja Lammilla, samalla harjujaksolla, joka kulkee koko Etelä-Hämeen poikki aina Kangasalalle saakka. Kangasvuokko aloittelee jo kukintaansa, mutta varsinainen loisto sattuu vasta toukokuun puolelle.

kylmänkukka2Toinen hienous lähialueilla on hämeenkulmänkukka, joka on Kanta-Hämeen maakuntakukka ja sen kasvupaikat ovat rajoittuneet hyvin suppealle alueelle Hämeenlinnan ympäristöön. Kun sitä lapsuudessa katselin, en arvannut sitä niin harvinaiseksi. Tämä kasvi kasvaa samanlaisilla paikoilla kuin kangasvuokkokin, mutta on sitä harvinaisempi. Se kukkii ennen lehtien puhkeamista, on väriltään violetti ja kukka jää usein suppuun.

Jotta tämäkään asia ei olisi liian yksinkertainen, niin nämä kaksi lajia risteytyvät helposti keskenään, kasvavathan ne samoilla paikoilla. Risteymä on voimakaskasvuinen ja varsinkin kylmänkukka jää helposti sen varjoon. Vuosittain olen Tuuloksessa seurannut näiden kolmen kasvustoja ja selvä havainto on ollut, että risteymä yleistyy ja runsastuu vuosi vuodelta toisten kustannuksella.

kylmänkukka1Koska nämä vuokot ovat kauniita katsella, tulee helposti mieleen siirtää koko kasvusto puutarhaan omaksi iloksi. Tätä ei saa tehdä; ensinnäkin nämä kaikki ovat rauhoitettuja ja toiseksi siirretty kasvi ei säily hengissä siirron jälkeen. Kauppapuutarhoista saa ostaa vastaavia vuokkoja koulittuina ja kestävinä taimina, jos puutarhaansa tällaisen haluaa. Rikosta ei kannata tehdä. Siitä huolimatta lähes joka kevät tunnetuilta kasvupaikoilta vuokkoja kaivetaan kuolemaan ja taas yksi kasvusto on vaarassa tuhoutua kokonaan. Vastuutonta toimintaa!’

kylmänkukka3

Uusi tuttavuus

peltohiiri’Laipanmaa on hieno kokonaisuus. Totesin sen taas kerran tällä viikolla, kun retkeilin siellä muutaman päivän ajan. Polut ovat tekeytyneet paikkoihin, joita on helppo kulkea ja joilta ei näe pelkästään hakattua metsää. Vaikka alue ei ole suojeltu, niin sen on hoidettu hienosti. Monessa kohtaa on säilytetty erämainen tuntu ja isot puut ovat saaneet kasvaa rauhassa. Toki sieltä löytyy paljon myös nuorta metsää, talousmetsää ja taimikkoakin. Alue on hyvin monimuotoista etelähämäläistä metsämaata.

Mukava yllätys oli nähdä pitkästä aikaa elämässään uusi kotimainen nisäkäs. Pieni hiirimäinen otus piipersi mustikan lehtien alla ja ensin luulin sitä myyräksi, mutta pitkä häntä ja pyöreät korvat kertoivat muuta. Mutta en ollut koskaan nähnyt hiirellä noin tummaa juovaa keskellä selkää. Ei kait vaan kyseessä ole peltohiiri? Kirjallisuus kotona varmisti määrityksen, kyllä se oli peltohiiri. Nyt harmitti, etten yrittänyt saada siitä parempaa kuvaa.’

Peltohiiri (Apodemus agrarius) on noin kymmensenttinen jyrsijä, jolla on lähes itsensä pituinen häntä. Keskellä sen selkää kulkee selvä tumma viiru, josta se on helppo tunnistaa. Ainoastaan harvinaisella koivuhiirellä on samanlainen, mutta se on pienempi ja suhteessa pitkähäntäisempi. Peltohiiri liikkuskelee öisin, mutta myös metsähiirtä useammin päivällä, metsänreunoissa, soiden laidoilla ja pellonreunusmetsissä maaseudulla. Sen esiintyminen maassamme keskittyy lähinnä Pielinen – Turku- linjan kaakkoispuolelle. Niinpä se Laipanmaalla onkin levinneisyysalueensa äärirajoilla. Harvinaisuutensa vuoksi eläin on meillä rauhoitettu luonnonsuojelulailla ja sen tappamisesta voi saada usean kymmenen euron sakot.

Peltohiiri syö enimmäkseen kasvisravintoa: siemeniä, hedelmiä, marjoja, kasvinsilmuja, mutta saattaa ottaa saaliikseen myös hyönteisiä tai muita pieneliöitä jopa kuolleita lajitovereitaan. Muuten sen elintavat ovat hiirimäiset eivätkä paljon poikkea metsähiiren touhuista.

Näin Laipanmaa sai yhden uuden arvokkaan lisän eläinmaailmaansa. Nyt löytynyt hiiri eleli Vähä-Laipan läheisyydessä kosteassa rinnemetsässä eikä vaikuttanut ollenkaan pelokkaalta, päinvastoin se pakeni vasta, kun nostin kameran kuvaamista varten. Sitten se menikin jo kovaa kyytiä koloihinsa maan alle.

Hiidenportti

hiidenportti1

’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.

hiidenportti21960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.

Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa. 

hiidenportti3Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.

Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.

hiidenportti4Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama. 

hiidenportti6Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’

hiidenportti5

Retkeilyllä

Korpivainio1

’Tänään vierailin Kangasalan Sahalahdella Haapasaaren kylässä Korpivainion tilalla. Tämä 26 ha alue on vuodesta 2005 asti kuulunut kalastaja Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön rauhoittamiin maihin. Metsäalueet ovat vanhaa kuusikkoa, mutta sekaan mahtuu myös petäjikköä ja lehtipuutakin. Maapohjaltaan alue on lehtoa tai OMT-metsää. Niinpä osasin odottaa hyviä kasvilajeja ja hyviä sammalikkoja. Kiersin ystävien kanssa aluetta neljän tunnin ajan jutellen ja ihaillen. Kirves on viimeksi täällä heilunut sotien jälkeen, mutta enää ei näkynyt kantoja eikä puupinon jäänteitä. Koko alue oli hyvinkin luonnontilaista.’

Korpivainio2Luonnonperintösäätiön tarkoitus on ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi. Tämä on tavallaan vastaus siihen huutoon, että Etelä-Suomessa on liian vaähän sellaisia alueita, joissa luonto ja eläimet saavat olla rauhassa. Tämä Linkolan ajatus on ollut mukana säätiön alusta saakka vuodesta 1995 ja kulkiessaan metsän sisällä sen aisti joka askeleella. Hiljaisuus ympäröi pehmeästi kulkijan, metsä puhui suurten puiden alla. Säätiön suojelualueita on tällä hetkellä viitisenkymmentä ja ne sijoittuvat pääasiassa Etelä-Suomeen. Kooltaan ne ovat pieniä mutta edustavia. Monet alueet on ostettu säätiön varoilla, mutta joukossa on myös lahjoitettuja tai osahinnoteltuja maita. Niinpä tämä Korpivainion aluekin on ostettu vain kolmasosalla puuston hinnasta. Metsä on sen vuoksi nimetty Aimo Saksalan luonnonperintömetsäksi asianmukaisin kyltein.

Korpivainio3Erityisesti ihailin metsässä laajoja sulkasammalmattoja, jotka levittäytyivät kuusten alle. Valtavan runsaana sammalen päällä kasvoi pieni orkidea, yövilkka. Täältä löysin kauan etsimäni yövilkanruosteen, joka muutamassa kasvustossa oli koristellut kasvin lehdet ruostetäplin. Kasvi ei siitä tuntunut kärsivän. Pienessä kosteassa notkossa ihailimme velholehtiä ja lehtotähtimöitä, löytyipä kaiheorvokkiakin, samoin näsiää ja keväistä linnunsilmää. Lähtiessämme metsän siimekseen säikäytimme liikkeelle pari metsäkaurista. Pitkään katselimme myllättyä maata näreen ympärillä miettien sitä eläintä, joka jäljet oli aikaan saanut. Siinä välähteli mielessä niin hirvi kuin karhukin, mäyrä ja kauris myös. Arvoitukseksi se kuitenkin jäi.

Korpivainio4Olen aina ihaillut petsäpolkuja, kait sen jälkeen kun kouluaikana luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku. Täältä metsästä löytyi aivan mahtava polku, jota ilmeisesti eläimet pitävät kunnossa. Polkuhan pysyy auki vain kulkemalla niin kuin tiekin. Nykyinen metsänhoito lienee ottanut tavoitteekseen polkujen hävittämisen, joten sellaisen löytyminen ilahdutti suuresti. Miksi muuten metsäkoneen pitää kaataa ja karsia puut polun päälle ja teloillaan vielä tampata polku mustalle muralle? En ainakaan minä tiedä.

Korpivainion metsä on hieno pieni retkikohde, jonka soisi useamman löytävän. Kovaa kulutusta metsä ei kestä, joten mitään kansainvaellusta sinne ei toivo. Säällisesti kulkien ja rauhassa liikkuen siitä saa unohtumattoman retkipäivän, niin kuin me saimme.

5: kataja

kataja1’Suomen kansaa on verrattu perinteisesti katajaan: Katajainen kansa, taipuu vaan ei taitu. Tämä sitkeä pensas on monella tavalla suosikkini ja pyrin säilyttämään sen kasvupaikan, jos vain mahdollista. Viime aikoina olen työstänyt mikrosieniä käsittelevää sivustoa Luopioisten kasvistoon ja löytänyt myös katajaa vaivaavia loisia ja sairauksia. Pari vuotta sitten katajat keväällä harmaantuivat ja osa kuoli. Asialla oli katajankaristajasieni, joka iskeytyy neulasiin ja pudottaa ne ennen aikojaan. Pensas kärsii ja näivettyy. Näin talvella kataja on ylväs koristus pellonlaidassa.’

Kataja (Juniperus communis) on yleinen kasvi, oikeastaan maailman laajimmalle levinnyt havukasvi. Sen löytää varmimmin avoimilta paikoilta pientareilta, vanhoilta niityiltä ja hakamailta sekä kivikkorinteiltä. Se tarvitsee valoa ja niinpä metsän sisällä se jää pieneksi ja kituvaksi pensaaksi. KoivulahtiKatajalle luontaiset kasvupaikat ovat vähentyneet ja kataja on hävinnyt varjostavien puiden vuoksi. Niinpä se on vallannut itselleen uutta kasvutilaa mm. sähkölinjojen alta.

Vaikka kataja on yleinen, osa katajakasvustoista on rauhoitettu. Laki on hieman epämääräinen ja siksi sitä ei joko tunneta tai haluta tuntea. Puumaiset ja pylväsmäiset katajat on suojattu koristekaupustelulta, mutta puuaineksen hyödyntäminen on sallittua. Niinpä kaadetun pylväskatajan varren saa myydä matkamuistotehtailuun, mutta sen koristeelliset havut ja oksat on heitettävä pois. Itse rauhoittaisin kaikki puu- ja pylväskatajat ilman rajoituksia. Ahvenanmaalla näin onkin tehty yli 6 m korkeille kasveille.

Sypressimäinen pylväskataja kasvaa vain Etelä-Suomessa. Jyväskylän korkeudelta löytyy vielä puumaisia katajia, mutta pylväskatajat ovat jo hyvin harvinaisia. Etelä-Hämeen katajakedot ovat hienoja nähtävyyksiä juuri pylväskatajiensa vuoksi. Ne vain ovat käyneet vuosi vuodelta harvinaisemmiksi.

Kataja on kaksikotinen kasvi. Siksi kaikissa pensaissa ei ole marjamaisia käpyjä. KuparikallioKatajanmarjoja on perinteisesti käytetty paitsi rohtoina niin myös yhdessä oksien kanssa esim. sahdin maustajana. Häme on sahtialuetta ja siellä edelleenkin sahdille annetaan makua katajanmarjoilla. Myös alkoholijuomia on perinteisesti maustettu katajanmarjoilla.

Katjaa hyödynnetään myös käsityöteollisuudessa. Katajan hyvä haju ja koristeellinen puuaines tekevät siitä halutun raaka-aineen matkoamuistoihin ja koriste-esineisiin. Itsekin aikoinaan veistin voiveitsiä tai rakensin pannunalusia katajasta.

Viikon kasvina kataja sopii tähän aikaan, vaikka se muiden kasvien tapaan lepääkin talvikauden. Sen kukkasilmut ovat kehittyneet kevään kukintaa varten ja edellisten vuosien marjamaiset kävyt ovat kypsyneet tummiksi sinertäviksi ryppäiksi. Niitä kannattaa kerätä talvihankien aikaan ja kuivattaa mausteiksi. Majoja voi käyttää pippurien tapaan ruoanlaitossa, varsinkin riista saa katajasta metsäisen maun.

Soikkokaksikko

soikkokaksikko

’Palasin juuri pari päivää sitten Ahvenanmaalta kasviharrastajien seminaarista. Siellä ihailimme monien muiden kämmeköiden ohella myös soikkokaksikkoa, joka kukki parhaillaan komeasti. Kämmeköitä oli runsaasti ja joka paikassa. Tänään kävin Kuohijoen kalkkialueella sammalia katselemassa ja samalla kiersin myös entisen suon kautta, jospa sääskenvalkku sittenkin olisi noussut. No ei se ollut, mutta pari steriiliä ja yksi kukkiva soikkokaksikko siellä oli. Se näyttää hyötyneen ojien tukkimisesta.’

Soikkokaksikko (Listera ovata) on kosteiden lehtojen ja lähdepaikkojen kasvi. Myös ravinteisilta soilta sen voi löytää. Sitä tavataa Etelä-Lappia myöten koko maasta, mutta Ahvenanmaata ja etelän lehtoalueita lukuunottamatta se on harvinainen. Kun Ahvenanmaalla tottui näkemään sen milloin missäkin ojassa tai niityllä, niin täällä Hämeessä saa mennä erikseen tiedostettuun paikkaan sitä katsomaan. Vuosi vuodelta sen kasvustot ovat pienentyneet niittyjen umpeenkasvun ja lähteiden kuivumisen seurauksena. Niistä Luopioisista tavatuista muutamasta kasvupaikasta suuresta osasta se on hävinnyt. Siksi Kalkkialueen kasvusto onkin tervetullut.

Kalkkilouhoksen alapuolinen suo ojitettiin 1980-luvulla ja moni ravinteista ja kosteaa kasvupaikkaa tarvitseva kasvi katosi, muutamat koko pitäjästä, kuten sääskenvalkku ja vilukko. 2000-luvun alussa suon oja tukittiin Pirkanmaan ELY-keskuksen toimesta siinä toivossa, että kasvillisuus palaisi ennalleen. Soikkokaksikko on ensimmäinen kasvi, joka on palannut. Elän toivossa, että muutkin vielä ilmaantuvat entisille paikoilleen. Toisaalta ojituksen aikana puut pääsivät kasvamaan suuriksi ja niiden juuret sitovat tehokkaasti kosteuden eikä maa pääse enää vettymään suoksi. Puiden varjostus ja maaperän kuivuus estävät tehokkaasti suokasvien paluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja odottaa.

Soikkokaksikko on helppo tuntea kahdesta soikeasta vastakkaisesta lehdestään. Kasvin kukka on kaunis sekin, mutta sitä varten pitää kumartua syvään. Pidetäänpä silmät auki ja etsitään. Kyllä se löytyy, kun liikkuu oikeilla paikoilla. Ehkä emme täällä pääse ahvenanmaalaiseen tasoon, mutta kyllä muutaman kunnon kasvuston vaatimattomampikin taso riittää.

Linnunherne

linnunherne

Kevätlinnunherne (Lathyrus vernus) kukki vielä näin komeasti kallion alapuolella varjoisassa lehdossa. Yleensä tähän aikaan se on jo menettänyt kauniit kukkansa ja tilalla on epämääräisiä palon alkuja, onhan se hernekasvi. Tämä komistus kasvoi Luopioisten Laipanmaalla Tulivuoren rinteellä viime viikon lopulla.’

Kevätlinnunherne on kukkiessaan helppo tunnistaa kauniista violetinpunaisista hernekasvin kukistaan ja leveistä päättöparisista lehdistään. Myöhemmin kesällä se sekoittuu muuhun kasvillisuuteen ja jää helposti huomaamatta. Kukka kasvaa lehdoissa ja lehtomaisissa kangasmetsissä maamme eteläpuoliskolla harvinaistuen nopeasti pohjoiseen päin siirryttäessä. Jo Keski-Suomessa se on harvalukuinen.

Linnunherneitä on Suomessa kolme lajia, joista kevätlinnunherne on yleisin. Muut kaksi ovat syylälinnunherne ja mustuvalinnunherne. Nämä poikkevat muista Lathyrus-suvun lajeista siinä, ettei niiden lehdissä ole kärhiä, joilla ne kiipeilisivät muita kasvia pitkin ylös valoon. Ne ovatkin pystyjä ja kovavartisia kasveja. Luopioisista on huhupuheiden mukaan löydetty viime vuosisadalla myös syylälinnunhernettä (L. linifolius) metsästä jostakin Holjan ja Koivulahden väliltä, mutta sen tarkkaa kasvupaikkaa ei ole pystytty enää selvittämään eikä sitä etsiskelyistä huolimatta ole sieltä löydetty. Tämän kasvin lehdet ovat pitkänpyöreät eivätkä suipot niin kuin kevätlinnunherneen. Muuten ne ovat melko lailla toistensa näköiset. Lähimmät syylälinnunherneet olen tavannut Kuhmalahdelta Liehunkulmalta ja Lammilta.

Kun kevätlinnunherne aikaisin toukokuussa aloittelee kukintaansa, ei lehdossa vuokkojen lisäksi juuri muita kasveja olekaan kukassa. Niinpä menneinä aikoina kasvia kerättiin surutta kukkakimppuihin aina myyntiä myöten. Sitten huomattiin kukan arvo ja harvinaisuus ja kaupustelu kiellettiin yhteisellä rauhoituksella vuokkojen, esikon, imikän ja valkolehdokin kanssa. Nykyään EU-aikana ei tällaista rauhoitustapaa enää ole ja rauhoitusta on jouduttu miettimään uudelleen. Nykyään nämä kaupustelulta rauhoitetut kasvit ovat tästä statuksesta vapaat eikä niitä ole myöskään yhdistetty kokonaan rauhoitettuihin kasveihin. Tänä päivänä taitaa olla aika harvinaista, että joku viitsisi hakea luonnonkasveja metsästä torille myyntiin.

Rauhoituksen loppuminen ei tietenkään poista sitä vanhaa totuutta, että kasvi on kauneimmillaan kasvavana.