Kaikki luodon linnut

Vuoden tauon aikana on tullut luettua useita kirjoja ja hyviä kirjoja. Lukulaite on siitä erinomainen väline, että siinä kulkee mukana koko kirjasto eikä paina paljon. Niinpä sen voi kaivaa esiin tauon aikana, matkalla, yöllä valvoessa tai rentoutuessaan eikä tarvitse lähteä kirjahyllylle etsimään luettavaa. Valtaosa lukemistani kirjoita on nykyään lukulaitteella e-kirjana. Myös tämä esittelyssä oleva. Edelleen olen yrittänyt lukea monipuolisesti, mutta sille ei voi mitään, että mielellään tarttuu tieteelliseen tai tiedettä selventävään tekstiin. Tämä Kunttujen kirja on juuri sellainen ja muutenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen teos.

Kirjoittajat saivat idean toistaa Pentti Linkolan vuonna 1972 tekemä matka Saaristomeren ympäri laskien linnut luodoilta ja saarilta. Linkola teki matkan vaimonsa Aliina ja tyttäriensä kanssa soutuveneellä, Kuntun pariskunta meloi kajakeilla. Panu on biologi ja Sanna-Mari lintuharrastaja ja eräopas. Matka kesti kesäkuulta elokuulle niin kuin Linkoloidenkin matka. He pyrkivät kaikessa toistamaan matkan ajankohtaa ja päivämääriä myöten. He poikkesivat samoille saarille ja luodoille, laskivat samat paikat ja vertasivat sitten tuloksia eri retkien suhteen. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tästä osin tuskastuttavasta pakosta toistaa piirulleen edellinen retki ja saada näin vertailukelpoista aineistoa. Kirja kertoo myös niistä vaikeuksista, joihin he joutuivat niin myrskyissä kuin vesiliikenteenkin suhteen. Se kertoo myös saariston kauneudesta, rauhasta ja elämästä. He tapaavat retken aikana ystäviä eri saarissa, vierailevat majakoilla ja luotsiasemilla niin kuin Linkolakin teki aikoinaan. Myös melonnan salaisuudet tulivat esiin kirjassa, samoin retkeilyn vaativuus. Kirjassa painottuu myös luonnon muuttuminen, seuranta ja säännökset, joita he pyrkivät piirulleen noudattamaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Kirjallisesti kirja vähän jankkasi asioita. Monet oli jo edellisessä luvussa kerrottu. Mielenkiintoista oli retken eri paikkojen kohdalla kerrotut suojelutoimet, elämän kuvaukset ja historia. Näin kirja sai laajemman perspektiivin kuin vain lintujen laskenta. Enemmän odotin yhteenvedolta ja vertailulta, mutta se ehkä on jonkin tieteellisemmän artikkelin paikka. Nyt luokittelin tämänkin tietokirjaksi, vaikka suurelta osin se oli jotain muuta. Romaani se ei kuitenkaan ollut, koska tapahtumat ja retki olivat faktaa. 

Kirjaa lukiessa tuli entistä enemmän mieleen, että Linkolan retki on ollut jotain, jota ei oikein ymmärrä. Heidän liittonsa kariutui pian tämän jälkeen ja siitä voi päätellä, ettei se ollut ihan sopuisa eikä harmooninen huviretki. Sitä ei ollut Kunttujenkaan retki ja vaikka kirjassa ei riidoista kerrota eikä vaikeudet korostu, niin niitä on varmasti myös ollut. 

Onko tällaisella sitten mitään syvempää merkitystä? Kirja on hyvä retkikirja ja saattaa houkutella ihmisiä melomaan. Toivottavasti ei kuitenkaan kokemattomia samanlaisiin olosuhteisiin. Muutamat kuvaukset aavan meren tai laivareittien ylityksistä pienellä kajakilla myrskyssä eivät oikein vastannut turvallisuudesta annettuja ohjeita. Suuri lautta ei varmaankaan olisi huomannut pientä kajakkia reitillään, puhumattakaan nopeista moottoriveneistä. Onneksi läheltäpiti tilanteita oli vähän.

Kirja oli hyvä pienistä puutteista huolimatta ja se kertoi hyvin luonnon muuttumisesta, vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä. Onnistunut retki on kertomisen arvoinen.

Kunttu, Panu ja Sanna-Mari: Kaikki luodon linnut. Otava, 2022. 377 s.

Ulos ja metsään

Vanhat metsäpolut sammaloituvat

’Aikoinaan nuoruudessa luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku ja ihastuin paitsi kieleen niin myös ajatukseen polusta, joka johtaa johonkin uuteen ja salaperäiseen. Myöhemmin olen surrut, kun maaseudulla polut ovat kadonneet ja tilalle on tullut metsäautoteitä. Toki tämän on ymmärtänyt, mutta on se silti harmittanut. Polut katosivat käyttämättöminä, eivät metsän eläimet yksin pystyneet pitämään niitä kunnossa. Kun ihmiset maaseudulla vanhenivat ja väestö väheni, kasvoivat polut umpeen ja lopun tuhotyöstä tekivät sitten metsäkoneet.

Täällä kaupungissa polut ovat säilyneet, jopa lisääntyneet. Näin poikkeustilanteessa, kun ihmiset eivät voi tavata toisiaan, he liikkuvat erillään. Luontainen suunta on silloin ulos ja metsään. Asutuksen läheisyydessä polut johtavat kuntoradoille ja niitä käytetään paitsi lenkkeilyyn niin myös ahkerasti koirien ulkoiluttamiseen. Nämä polut ovat kuin niitä lapsuuteni metsäpolkuja, joilla on salaperäinen päämäärä, eikä aina voinut tietää, mistä itsensä löytää, kun niitä lähtee seuraamaan.

Polku kuluu kovassa käytössä

Joka aamu olen kevään aikan etsinyt polun pään ja lähtenyt koiran kanssa seuraamaan sitä. Vuosikymmenten kokemuksella toki tiedän suunnilleen, mihin ne vievät, mutta on niitä lapsuuden yllätyksiäkin tullut. On alkanut tuntua, että metsä on täynnä polkuja, jopa niin paljon, että se tuntuu turhuudelta, vähempikin riittäisi. Kun paljon ihmisiä kulkee, polku levenee. Jalka hakee tukevampaa kohtaa polun vierestä, askelet suuntautuvat etsimään rinnakkaista polkua ja seuraus on, että metsään muodostuu polkuverkosto.

Tämän luulisi olevan hyvä asia, mutta onko niin? Aikoinaan Lapissa kaikki halusivat kiivetä Kiilopään tunturille ja seuraus oli se, että koko tunturin rinne alkoi näyttää tallatulta tantereelta. Rinteelle rakennettiin pitkospuut ja portaat ohjaamaan kulkijoita samalle reitille. Siitä huolimatta arpi tunturin rinteessä näkyy edelleen, koska luonto uusiutuu hitaasti. Samalta alkaa täällä tuntua asutuksen läheisyydessä. Polut levenevät metrien levyisiksi ahkeran käytön alla ja metsän aluskasvillisuus tallautuu muuttuen juurten risteilykentiksi. Näillä kentillä näin keväällä näkee neulasia, käpyjä ja oravan syönnöksiä. Mustikat, puolukat, heinät ja sammalet ovat pyyhkiytyneet pois. Metsä kuluu.

Lisääntynyt maastopyöräily kuluttaa polku-uria

On hyvä, että ihmiset ovat löytäneet metsän. On hyvä hoitaa kuntoaan. On hyvä, että nautitaan luonnosta. Mutta se ei ole hyvä, että metsä kohtuuttomasti kuluu. Sekään ei ole hyvä, että kaikenlainen sopimatonkin lisääntyy. Nyt löytyy katkottuja puita, karsittuja rankoja, paperinenäliinoja, jotka kovin kiinnostavat koiraani ja rikottuja muurahaispesiä. On vaikea ymmärtää, mitä päässä liikkuu, kun vanttera koivu kaadetaan metrin korkeudelta maahan tai taimikon kuusi karsitaan pystyyn vuolemalla oksat ja kuori pois. On vaikea ymmärtää edelleenkin sitä, ettei jaksa kantaa nenäliinaansa tai mehupurkkia kotiin hävitettäväksi. Ei sen luulisi olevan suuri vaiva. Puhdas luonto olisi jokaiselle ilo ja virkistys.

Miten maja pitäisi rakentaa?

Metsä on löydetty myös leikkipaikaksi. Lapset rakentelevat risumajoja niin kuin mekin aikoinaan. Tässä välillä niitä ei juurikaan näkynyt. Nyt niihin törmää yhtenään. Oksia ja maahan kaadettuja rankoja löytyy yllin kyllin. Meidän aikuisten tehtävä on opastaa, ettei eläviin puihin kosketa. Sekin on lisääntynyt.

Ilkivaltaa ja aivan turhaan

Hyvät asiat kääntyvät harmiksi niin nopeasti. Kaikelta ei jaksa ummistaa silmiään ja silloin se rupeaa harmittamaan. Onko pääasia, että ihmiset liikkuvat? Onko kuluminen luonnollista? Onko ilkivalta tahatonta vai tahallista? Kuka sen sanoisi. Siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on paljon kulumisen merkkejäkin. Siellä, missä väki on vähentynyt, siellä ei tapahdu ilkivaltaakaan.’ 

 

Luonnonkukanpäivä

’Kesä on edennyt siihen pisteeseen, että edessä siintää luonnonkukkien päivän retkeily. Retkiä järjestetään eri puolilla Suomea noin sadalla paikkakunnalla. Suomen luonnonsuojeluliiton retkikalenterista löydät retkipaikat, niiden aikataulut ja vetäjien nimet, joista voit valita itsellesi sopivan kohteen.

Itse vedän retken perinteisesti Padankosken kyläyhdistyksen nimissä Pälkäneellä (Luopioinen) Padankosken kylällä ensi sunnuntaina 17. kesäkuuta kello 12.00 alkaen. Retkemme suuntautuu tällä kertaa oman kylän ulkopuolelle Kuohijoelle, jossa kierrämme vanhan Kalkkikaivoksen ympäristössä tutustuen alueen kasvillisuuteen ja historiaan. Retki kestää noin kaksi tuntia. Lopuksi palaamme omalle kylälle ja nautimme kahvia ja virvokkeita Padankodalla.

Tämän vuoden teemalaji on metsätähti (Lycimachia europaea). Aikaisen kesän vuoksi lajimme saattaa olla jo kukkinut niin kuin monet muutkin alkukesän kasvit, mutta katsellaan
kaikkea muuta. Kalkkilehdossa riittää lajeja, onhan se yksi edustavimmista lehdoista laajalla alueella. Tasavallan presidentin sanoin ”Toivon, että Luonnonkukkien päivänä mahdollisimman moni tarttuu tilaisuuteen lähteä tutustumaan kesäisen luonnon ihmeisiin ja väriloistoon.”  

TERVETULOA!

Mennyt vuosi

’Monesti menneen vuoden pohdinnasta tulee töiden luettelo, tehtyjen ja tekemättömien. Niin varmaan tästäkin. Luen paraikaa kirjaa Puiden salattu elämä. Varmaan kirjoitan arvion siitä jossain välissä. Kirja on vahvistanut entisiä käsityksiä, mutta myös avannut silmiä. Vuoden aikana on tullut liikuttua paljon metsissä ja tarkkailtua niiden kuntoa. Teollisuus ilmoittaa tunnuslukujaan, joista käy ilmi, kuinka tuottoisa vuosi oli heidän kannaltaan. Metsässä liikkuja näkee jäljen ja suree. Viime vuonna kaadettiin puuta enemmän kuin edellisenä ja tehtiin päätöksiä yhä suuremmista hakkuista ja mahdollisuuksista käyttää puuta hyödyksi. Turhaan ei ole pohdittu puun riittävyyttä. Varmaan parempiin tuloksiin päästäisiin, jos metsiä hoidettaisiin paremmin. Pusikkoa kasvavat taimikot, pensoittuneet hakkuuaukeat ja laiminlyödyt ympäristöt eivät ole maallemme hyödyksi eikä kaunistukseksi.

Matkailu on lisääntynyt ja maailman lehdistössä on useaan otteeseen mainostettu maatamme hienona matkailumaana. Yksi Suomen matkailuvaltti on puhdas luonto. Täältä haetaan hiljaisuutta, puhdasta luontoa ja elämyksiä, muttta myös toimivaa järjestelmää. Kun viime vuonna kiertelin eri puolilla maata suojelualueilla, näin enemmän kulkijoita kuin vuosiin. Tämä todettiin myös uutisissa muutama päivä sitten. Erikoista oli, että yhä useampi vastaantuljia puhui jotain muuta kuin kotimaisia kieliä. Kun liikuin alueilla, jotka olivat luonnontilassa, mutta eivät suojeltuja eikä opastettuja, puuttuivat vastaantulijat lähes kokonaan, puhumattakaan alueista, jotka sananmukaisesti oli raiskattu ja sitten unohdettu. Ehkä kotimaanmatkailuunkin olisi kiinnitettävä enemmän huomiota ja laajennettava kunnostettujen retkeilyalueiden suuruutta.

Viime vuoden aikana sain päätökseen Luopioisten kasvikartoituksen ruutuosuuden. Tämä blogi alkoi aikoinaan kasvisivuston tukitoimena, mutta ryöstäytyi heti alussa kaikkeen muuhunkin luontoon ja kirjallisuuteen liittyvään. Alkava vuosi näyttää, mihin suuntaan nyt mennään. Sammalet kiinnostavat yhä enemmän ja niiden sivustokin on paisunut lähes tavallisten kasvien luokkaan. Palvellakseen paremmin niin opiskelijoita kuin muitakin ihmisiä tulisi sitä jatkuvasti kehittää. Siinä on tulevalle vuodelle suuri haaste, niin kuin edellisessä postauksessa kerroin. Vuoden lopulla saa sitten nähdä, olenko onnistunut. Hyviä neuvoja ja apua otan vastaan asian eteenpäin viemisessä.’

Saaressa

rajalansaari1

’Kävin tänään Luopioisten uusimmalla suojelualueella. Kunnan omistuksessa olevasta Rajalansaaresta on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla saaren pohjoispää. Rauhoituksen kritteerinä olivat runkomaiset lehmukset, joita lehtomainen metsä on väärällään. Tämä on hieno asia, sillä saari on toiminut pitkään kunnan ja seurakunnan virkistysalueena, leiripaikkana lapsille sekä kokoontumispaikkana. Rauhoitetun alueen kasvillisuus on upeaa lehtokasvillisuutta, josta löytyy niin imikät kuin konnanmarjatkin, pensaista näsiä, lehtokuusama ja erilaiset herukat. Alueen hienoista sammalista kerroin jo viime syksynä, kun vierailin siellä edellisen kerran. Nyt löydettiin soikkokaksikkokin, joka syksyllä jäi huomaamatta.

Rajalansaari

Olin saaressa tutustumassa sinne suunnitteilla olevaan luontopolkuun. Yhdessä toimijoiden kanssa kiersimme uudella suojelualueella luikertelevan polun ja katselimme mielenkiintoisia paikkoja, joille on suunniteltu polun rasteja. Löysimme Tobleronekivet, Lehmusmajan, Runoilijan puun, Näköalapaikan, Mäyränpesän, valtavan Peikonkiven ja salaperäisen Louhikon. Niiden luo rakennetaan aikanaan levähdyspaikkoja tai opastauluja. Retkeilijät voivat siten tutustua saaren luontoon lähemmin.

Rajalansaari

Saareen pääsee vain veneellä, joten mikään massaturismin paikkaa siitä ei muodostu. Kuitenkin toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan Kukkian kauneudesta saaren luontopolun näköalapaikoilta tai samoamaan hiljaisessa lehmusmetsässä keväistä linnunlaulua kuunnellen. Veneen voi laskea saaren pohjoisrannassa olevaan poukamaan, josta opastetaan polulle, jahka se valmistuu. Tässä opastuskeskuksessa voi myös nauttia eväitään tai pulahtaa uimaan lämpimänä päivänä. Kesäisin rannalla lämpiää savusauna, jonka löylyistä pääsee nauttimaan keskiviikkoisin klo 18.00 alkaen. Parhaastaan saunalla on vieraillut illan aikana useita kymmeniä pehmeästä löylystä nauttivaa. Paikkaan kannattaa siis tutustua! Lämmin kiitos niille kaikille, jotka ovat edesauttaneet tämän paikan valmistelussa.’

Rajalansaari

Hiidenportti

hiidenportti1

’Nuorena suosikkilukemistoni oli Martti Linkolan kirjoittama kirja Viimeiset erämaat. Se ilmestyi vuonna 1966 ja esitteli kaikki kansallis- ja luonnonpuistomme. Niitä oli silloin 24 kpl, 15 luonnonpuistoa ja 9 kansallispuistoa. Muistan kuinka haaveilin käyväni niissä kaikissa. Käymättähän se jäi, enkä vieläkään ole käynyt edes niissä kirjan esittelemissä, puhumattakaan kaikista nykyisistä puistoista, joita on 38 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa.

hiidenportti21960-luvulla oltiin heräämässä metsien ja kauniiden paikkojen suojeluun ja siksi tuo Linkolan kirja oli tärkeä kannustin uusien puistojen perustamiseen ja myös retkeilyyn niissä. Muistan kuinka silloin puistot olivat vailla mitään palveluita, kartat olivat epämääräisiä ja polut alkoivat ja loppuivat sattumanvaraisesti. Puistovierailussa oli seikkailun tuntua. Toisin on nyt. Jokainen voi turvallisin mielin mennä kansallispuistoon retkeilemään. Metsähallitus on esimerkillisesti opastanut reitit, varustanut nuotiopaikat, rakentanut laavut ja autiotuvat retkeilijöiden käyttöön. Vaan onko kulkijoita? 60-luvulla puistoissa ei tavannut juurikaan ketään, nyt jonkin verran enemmän. Käyttö voisi silti olla suurempaa.

Kävin viikolla Hiidenportin kansallispuistossa kävelemässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. En tavannut oman seurueen lisäksi ketään muita, mutta polun kuluneisuudesta saattoi päätellä, että siellä oli käynyt runsaasti retkeilijöitä. Hiidenporttia ei ollut Linkolan kirjassa, koska puisto perustettiin vasta vuonna 1982, jolloin samalla kertaa rauhoitettiin toistakymmentä uutta aluetta kansallispuistoiksi. 44 km2 aarnimetsää, ojittamatonta suota, pieniä järviä ja lampareita odottavat kulkijaa hyvien yhteyksien päässä Kainuussa Sotkamon kunnassa. 

hiidenportti3Puisto antaa hyvän kuvan kainuulaisesta luonnonmetsästä, sellaisesta mikä se oli ennen tervanpolttoa ja nykytaloutta. Ensinmainittu tuhosi petäjiköt vähitellen kokonaan ja jälkimmäinen muutti laajat alueet hakkuuaukeiksi ja rääseiköiksi. Tällaisia näkee aivan liikaa ajaessaan pohjoiseen tai oikeastaan missäpäin tahansa maassamme. Aikanaan metsät toipuvat ihmisestä huolimatta, jos niiden annetaan toipua, nyt lehtipuupusikko valtaa hakkuut ja tukahduttaa istutetut taimikot ilman hoitoa.

Linkolan kirja oli aikoinaan hätähuuto viimeisten erämaiden puolesta. Se tepsi samalla tavalla kuin Yrjö Kokon kirja Laulujoutsen, nyt meillä on paljon enemmän näitä erämaita suojelun piirissä, kunhan vain huolehdimme siitä, että ne säilyvät erämaina. Vaaranahan edelleen on metsäalueiden pirstoutuminen tai kaivostoiminnan leviäminen niiden liepeille tai päälle. Talvivaaraan Hiidenportista ei ole kuin 40 km.

hiidenportti4Kun aikoinaan ajattelin käydä kaikissa puistoissa, ajattelen nyt ehkä vain käväisemistä. Lapin laajat puistot ovat mahdottomia kaikkinensa kiertää. Talvella suksilla olen kiertänyt niin Saariselkää, Kevoa kuin Lemmenjokeakin, mutta silloinkin näkee vain pienen osan puistosta. Kun istuu Muorravarrakan tuvan rappusilla on erämaan sydämessä, kun keittää pannukahvit Porttilammen laavulla tuntuu aivan samalta. Matka tien päähän ei siis tätä tunnetta ratkaise. Tosin, jos on ponnistellut monta päivää tavoitteen savuttaakseen, se tuntuu paremmalta kuin pieni pistäytyminen puiston sisällä. Tunnelma on kuitenkin sama. 

hiidenportti6Kaikella tapaa voisi suositella puistoissa piipahtamista, se kannattaa. Jos aikaa on vähän, niin kuin nykyihmisellä tuntuu olevan, pääsee hyvin tunnelmaan vain kymmenen kilometrinkin lenkillä. Tällaiseen retkeilyyn meillä on monia puistoja Lapin eteläpuolellakin ja matka sinne on paljon lyhyempi täältä Ruuhka-Suomesta. Suosittelen vaikka näin ruska-aikaan ennen liukkaita kelejä. Toisaalta nämä puistot ovat hyviä retkikohteita kaikkina vuodenaikoina, kunhan varustautuu sillä mielellä, että polku voi olla liukas tai räntäsade yllättävä.’

hiidenportti5

Levää?

levää

’Melontaretkellä törmäsin Luopioisten kirkonkylän Mikkolanlahdella veden pinnalla ajelehtivaan levään. Se oli kuvan mukaista pyöreää litteää kasvustoa, joka kiinnittyi vesikasveihin ja kerääntyi niiden ympärille ryhmiksi. Ensin luulin sitä surullisenkuuluisaksi sinileväksi ja sillä tonnalla otin siitä myös kuvia. Kun kuitenkin tarkemmin sitä katselin ja googlasin netistäkin, päädyin epämääräisyyteen. Ei se taidakaan olla sinilevää!

levää2

Muistan nähneeni vastaavia möykkyjä aikaisemminkin, mutta silloin on ollut mukana myös juuri sinileväksi ajattelemaani kelmumaista voimakkaasti haisevaa ja limaista kasvustoa. Nämä otukset kelluivat veden pinnalla ja näyttivät hakevan mahdollisimman pyöreää muotoa aivan kuin vesipisara rasvaisella pinnalla. Sinilevät kasvavat ravinnekuorimituksen alaisessa vedessä, joissa on runsaasti fosfaatteja ja nitraatteja. Mikkolanlahden vesi näytti päällisin puolin kirkkaalta ja puhtaalta, mutta voimakas kuvissakin näkyvä ärviäkasvusto kyllä kielii muustakin. Suojaisat lahdet olivat täynnä paitsi ärviöitä myös isoa vesihernettä, uistin– ja heinävitaa, kaita– ja pikkupalpakkoa sekä jonkin verran vesiruttoa ja karvalehteä. Viimeksimainittu saattaa joissain oloissa röyhähtää massaesiintymäksi, mutta ainakaan nyt sitä ei löytynyt muutamaa versoa enempää, ehkä olivat jopa tulleet kauempaa kellumalla. Mutta tuo pallomainen kasvusto jäi arvoitukseksi. Jos joku lukija siitä jotain osaa sanoa tai arvailla, niin otan mielihyvällä kommentteja vastaan.’ 

Suomen luonnon päivä

Haltia

’Ensi lauantaina 31.8. vietetään historian ensimmäistä Suomen luonnon päivää. Jo on aikakin, vaikka toisaalta ainakin minulle jokainen päivä vuodesta on luonnon päivä. Ehkä tällainen selkeä tapahtuman järjestäminen nostaa päivän arvoa ja samalla Suomen luonnon arvoa. Tapahtuman esitteissä kerrotaan, että tuona päivänä voi juhlia kaikkea sitä, mitä luonto edustaa. Silloin voi nauttia luonnosta ja todeta kaikki se hyvä, mitä sieltä saamme.

Suomen luonnon päivänä voimme koota ystävät, perheen tai naapurit ja viedä heidät retkelle luontoon, ehkä sinne mielipaikkaan, johon itsekin aina kaipaa. Siellä sitten voidaan kukin tavallamme sopivasti juhlistaa päivää, tehdä siitä jotain muuta kuin harmaa arkipäivä on. Suomen luonnon päivä on omistettu suomalaiselle luonnolle, sen metsille, rannoille, soille, kulttuurimaisemalle. Siellä on meidän monen henkireikä kiireisen elämän keskellä. Eihän täällä muuten olisi tällaista määrää mökkejä, joihin kaupungin asukkaat pakenevat lomiksi ja viikonlopuiksi.

Tänään meloin Haltianselällä, nautin kauniista päivästä, kuuntelin kuikkien kuoroa ja seurasin nuolihaukan saalistusta lahden päällä. En nähnyt ketään muuta ihmistä. Toivottavasti lauantaina ei ole yhtä tyhjää. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio, joka on päivän suojelija, toivoo puheenvuorossaan mahdollisimman monen keksivän itselleen läheisen ja mieluisan tavan juhlistaa Suomen upeaa luontoa. Tälläinen tapa voisi olla vaikkapa melontaretki tai marjastus tai sienestys tai nuotiomakkarat tai olla vain… Tapoja on monia, kunhan vain valitaan ja lähdetään.’

Maisema

maisema1

’Olen eilen ja tänään kierrellyt kanootilla Kukkia-järven rantamaisemissa. Päivät ovat olleet lämpimiä ja aurinkoisia niin kuin monet tämän komean kesän päivät. Kanootti on hiljainen ja helppo kulkuväline. Sillä pääsee lähelle ja sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei soutuveneellä tulisi lähdettyä. Lisäksi se on helppo siirtää auton katolla paikasta toiseen. Ylläoleva maisema oikeastaan kertoo kesästä kaiken. Maamme on kuuluisa tunasista järvistään, mutta vasta kun ulkomaalainen on sen itse kokenut, hän voi sen todella tietää. Monet ulkomaaliset ovatkin ihastuneet juuri tähän: järvimaiseman kauneuteen, raikkauteen ja hiljaisuuteen. Onhan se ylellisyyttä.

Kiersin tekemässä vesikasvien kartoitusta saarien sokkeloissa. Mitään erikoisen komeaa en löytänyt, mutta Kukkian erikoisuus ormio tuli vastaan useassakin kohtaa. Myös parin vuoden takainen keskustelunaihe karvalehti löytyi massaesiintymänä yhdestä pienestä lahdesta. Sen sijaan toinen järven erikoisuus raani ei esittäytynyt. En ole sitä nähnyt Kukkiassa kuin kerran ja nykyään silläkin paikalla on kesämökki. Tuossa kuvassa ei näy yhtään mökkiä. Jos kuvassa olisi ääni, niin naulaaminen ja sahaaminen kuuluisi, sillä mökkejä rakennetaan edelleen. Kuitenkin usean mökin käyttöaste on kovin pieni. Kun mökki on kerran rakennettu, paikkaa ei enää saa entiselleen eikä siihen rantaan voi kanootillaan laskea. Tällaisia rantautumispaikkoja on yhä harvemmassa. Järvemme olisivat matkailuvaltti, jos osaisimme niitä hyödyntää. Silloin kuitenkin pitää jättää rantoja vapaiksi retkeilijöiden rantautua.

Suomalainen maisema samaistetaan hyvin usein järvinäkymään. Meille pitäisi olla kunnia-asia, että pidämme maisemamme kunnossa.’ 

Lappi kutsuu

lappi kutsuu

’Mikä se on se Lapin kutsu? Mikä on hulluus, joka iskee muutaman kerran vuodessa? Mikä on Lapin kuuluisa vetovoima? En osaa vastata. Näin vain on. Niinpä suuntaan sinne viikoksi taas kerran. Poropolku vie eteenpäin ja määränpää on aina seuraavan tievan takana. Tällä kertaa ehkä ei ihan niin. Tarkoitus on viipyä parin tunturin alueella, tehdä muutama kasviruutu, katsastaan alueen sammalet, ottaa valokuvia ja nauttia. Siinäpä on sitten muistoja ja katseltavaa talvi-illoiksi. Blogi on myös kesätauolla sen aikaa. Hyvä onkin, sillä palvelimella on ollut jotain ongelmia liian runsaan liikenteen vuoksi.’