Tytöt

tytot’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’

Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.

Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.

Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.

Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.

Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.

Lempi

lempi’Syksyn yksi kirjasensaatio blogistien ja median mielestä on Minna Rytisalon Lempi. Luin sen tuoreeltaan pari viikkoa sitten ja ihmettelin. Tähänkö nykykirjallisuus on mennyt? Haukottelin kirjaa lukiessani, pyöritin päätäni epäuskoisena, elin muissa maailmoissa ja sain pakottaa itseni takaisin kirjan pariin. Tosin taidan olla väärä ihminen lukemaan tällaista kirjaa, ehkä se on suunnattu nuoremmille, ehkä toiselle sukupuolelle, ehkä avoimemmalle mielelle. En kuitenkaan viitsi lukea sitä uudelleen ymmärtääkseni, aika saattaisi mennä hukkaan.’

Lempi on Siskon sisar. He ovat kaksosia. Viljami asuu Pursuojalla ja piikana heillä on Elli. Tässä tarinan henkilöt ja draaman kaari. Kaksoset lyövät vetoa ja seuraukset ovat arvaamattomat. Toinen katoaa, toinen päätyy saksalaisen heilaksi toisen maailmansodan riehuessa Lapissa. Sodassa on Viljamikin, mutta ei sodan loputtua uskalla palata kotiin, sillä sieltä puuttuu jotain, Lempi. Kaiken keskellä häärii Elli, kasvattaa lapset evakossa Ruotsissa, palaa Pursuojalle heidän kanssaan, yrittää elää ja yrittää unohtaa, mutta ei voi ja sitten saapuu se, jota hän pelkää ja kaikki romahtaa.

Oikeastaan tuo kirjan juoni on hyvin yksinkertainen, vaikkakin monivivahteinen. Voiko elämä mennä noin, sitä kirjaa lukiessa kyselee itseltään? Ehkä se sodan myllerryksessä voi. Kirjailija laukkaa monet mielenkiintoiset asiat vauhdilla pysähtymättä, hän ei jää pohtimaan saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita pidempään, koska se ei ole kirjan tarkoitus. Hän ei pohdi kaksosuutta, sillä sekin on vain sivujuoni. Hän ei pohdi rikosta eikä rangaistusta, ne eivät varmaankaan ole tärkeitä. Hän pohtii unenomaisesti vuoroon kolmen kertojan avulla ihmissuhdetta, elämää toisen ihmisen kanssa, oikeutta omistaa joku.

Lempin kadottua sodan aikana Viljami kuolee sisäisesti. Hän ei toivu siitä, vaikka elämä Lempin kanssa kesti vain vajaan vuoden. Kun Elli palaa evakosta Pursuojalle lasten kanssa, hän vaanii paikkaansa Viljamin rinnalla, hän unohtaa kaiken muun saadakseen olla siinä lähellä hyväksyttynä. Sisko kaipaa sisartaan läpi pitkän matkan Narvikin kautta Hampuriin ja takaisin. Hän vaalii muistoa siskostaan, heidän leikeistään, heidän yhteydestään, johon ei muita kaivattu. Hän palaa, jotta oikeus toteutuisi, hän haluaa olla oikeudenmukainen. Hän menee niin pitkälle, että ottaa siskonsa itseensä, nahkansa sisään, siskonsa paikan nimeä myöten.

Kirjan rakenne on hyvä, mutta henkilöiden käsittely huono. Miksi kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Toisenlainen pohdinta ja äänenpaino olisi tuonut jäntevyyttä ja ilmettä tekstiin. Viljamin osuuden aikana olin nukahtaa ja nukahdinkin monena iltana, Ellin kohdalla sama jatkui, mutta nyt Ellin viha kuitenkin herätti ja Siskon kohdalla alkoi koko touhu jo kyllästyä. Erilaiset äänet olisivat auttaneet lukijaa eläytymään paremmin tarinaan. Tämä on monen kirjan ongelma ja saattaa olla jopa tarkoituksellinen, koska jos sotkee monia hyvin erilaisia äänenpainoja samaan tekstiin, siitä voi tulla sekava. Ehkä tällä torjuttiin tällainen sirpalemaisuus.

Hyvä siis näin, mutta ei se tee kirjasta kuitenkaan kovin kummallista. Lukija unohtaa tarinan nopeasti. Miksi saksalaisten osuus oli kuin tietokirjasta repäisty, miksi evakkoretkestä Ruotsiin ei kerrottu enempää, miksi Viljami oli uuvelo? En tiedä! Esikoiskirjana mieleen tulee Tommi Kinnusen Neljän tien risteys. Samanlaista löysää tekstiä.

Rytisalo, Minna: Lempi. Gummerus, 2016. 324 s.

Pyöreä talo

pyöreä talo’Minua ovat aina kiinnostaneet intiaanit ja heidän elämänsä. Se lienee perua poikavuosilta, jolloin siltä alalta julkaistiin paljon seikkailukirjoja. Oli Punainen sulka-sarja, Zane Gray, Curwood ja Seaton. Luin ahmien niitä lähinnä eksotiikan ja metsissä liikkumisen vuoksi, mutta myös romantiikan, jota silloin itsekin jo aloin etsiä. Niinpä tartuin mielenkiinnolla tähän intiaaninaisen kirjoittamaan teokseen, joka kertoo nuoren pojan elämästä intiaanien reservaatissa North Dakotassa.’

Kirja alkaa raiskauksesta ja väkivallasta, jonka kohteeksi joutuu pojan äiti. Oikeuslaitos ei tuomitse teon suorittajaa vedoten joihinkin vanhoihin lakipykäliin, vaikka syyllinen on kaikkien tiedossa ja tuomittavissa. Lisäksi mies palaa paikkakunnalle rehvastelemaan ja aiheuttaa reservaatin asukkaissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Poika alkaa ystävänsä Cappyn kanssa etsiä todisteita, tapahtuman silminnäkijöitä ja itse tekijää. Tällöin he päätyvät paljon suuremman jutun hännille ja lopulta voidaan todeta, että syyllinen onkin syyllistynyt myös intiaanitytön ryöstöön ja murhaan. Mutta kun ei ole ruumista, ei ole syytettäkään.

Kirjaa lukiessa tutustuu samalla reservaatin ihmisiin, heidän taustoihinsa ja sukulaisuussuhteisiinsa. Vanha isoisä kertoo tarinoita unissaan menneiltä ajoilta ennen reservaatteja, postinhoitaja kertoo oman tarinansa, äiti ja isä omansa. Loppua kohti tarinat keskittyvät, kiertyvät toistensa ympärille ja niille löytyy yhtymäkohtia. Pyöreä talo on rakennettu pyhäksi paikaksi menneitä uskomuksia varten. Siellä tehtiin ennen erilaisia riittejä, pidettiin juhlia ja kokoonnuttiin yhteen, nyt siellä tapahtui väkivaltainen raiskaus, ehkä murhakin. Pojan äiti menettää toimintatarmonsa niin kauaksi aikaa, kunnes raiskaaja on saanut tuomionsa. Sen jälkeen hän katselee poikaansa uusin silmin eikä tiedä, mitä ajattelisi.

Myös tapahtumahetken tarinat tulevat kerrotuiksi ja ne limittyvät kirjassa yhteen vanhojen tarinoiden kanssa. Cappy rakastuu 13 vuoden iästään huolimatta tulisesti reservaatissa leirillä olleeseen tyttöön. Kun tämän perhe tuomitsee rakkauden, Cappy päättää lähteä tyttöä tapaamaan onnettomin seurauksin. Taskussa oleva pyöreä musta kivi on pojalla muistona ystävästään. Tarina pääsee päätökseensä. Oliko kaikki oikein, oliko se moraalisesti oikein, olivatko teot oikeita, onko intiaanien asema oikein? Kysymyksiä, joita kirja luo, muttei anna suoria vastauksia.

Kolmasosa reservaattien intiaaninaisista raiskataan elämänsä aikana ja liki 90 % raiskaajista ei kuulu alkuperäiskansoihin eikä siis myöskään asu reservaateissa. Tällöin heidät jätetään tuomitsematta vanhoihin lakeihin vedoten niin kuin tässä tarinassa tapahtui. Vasta Barak Obaman allekirjoittama laki muutti käsityksiä ja tuomioita vuonna 2010. Vaikka tarinan kertoja on intiaani itsekin, on hän Amerikassa tunnettu ja palkittu kirjailija. Hän sai tästä kirjasta National Book Award palkinnon. Hänen antamansa kuvaus vaikuttaa totuudentuntuiselta eikä liioitellulta.

Tänä päivänä puhutaan tuomiten suureen ääneen valtioista, jotka anastavat toisen maan, esim. Ukrainassa, Israelissa, mutta intiaanien mailla on edelleenkin ratkaisematta monet ns. alkuperäiskansoja koskevat kysymykset. Nehän nostavat päätään aina silloin tällöin täälläkin saamelaisten keskuudessa. Menneinä aikoina maahan muuttaneet valkoiset hävittivät intiaanien asuinmaita ja kulttuuria sulkien lopulta jäljellejääneet reservaatteihin, alkujaan vankileireille. Edelleenkään heitä eivät koske lait samalla tavalla kuin valkoisia reservaattien ulkopuolella. Nämä asiat voi lukea kirjasta rivien välistä. Kuitenkin kaikesta vääryydestä ja väkivallasta huolimatta kirjailija kuvaa nuoren pojan elämää valoisasti ja optimistisesti. Saatesanoissa hän kiittää lukemattomia henkilöitä ja järjestöjä, joilta hän on saanut apua kirjan kirjoittamisessa, mutta toteaa lopulta tarinan olevan lähtöisin niin monesta lähteestä, että siitä on muodostunut puhdas fiktiivinen tarina. Voisin kuvitella kirjassa tunnelman olevan aidon, vaikka tapahtumat onkin koottu monesta lähteestä. Hieno lukukokemus!

Erdrich, Louise: Pyöreä talo. Bazam Books, 2013 (suom. Laura Lahdensuu). 448 s.

Tikli

tikli’Olen joskus miettinyt arvioida tänne vain sellaisia kirjoja, joissa on jotain luontoon liittyvää. Donna Tarttin kirja Tikli voisi olla tällainen, mutta luettuani sen, huomasin, että luonto siinä on vain linnun nimessä eikä muussa. Tikli on maalaus, jonka seikkailuja kirjassa kuvataan. No, aasinsiltoja on aina rakenneltu ja käytetty tahdon välikappaleena. Olkoon tämä jättisuuri opus täällä kuitenkin, sillä se on lukemisen arvoinen. Toisaalta tätä lukiessa ajattelin, että Valittujen palojen lyhennelmä tästä voisi olla paikallaan, vaikka niitä muuten vihaankin. Lukemiseen mennyt aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan.’

Theo on 13-vuotias, kun hän menettää äitinsä ja saa riesakseen vanhan flaamilaisen taulun, jonka on tehnyt Fabritius vuonna 1654. Taulun nimi on Tikli. Kummastakaan tapauksesta hän ei pääse elämänsä aikana eroon. Äidin traaginen kuolema palaa mieleen jatkuvasti ja taulun piilottelu käy työstä. Lisäksi Theo on tapauksen jälkeen orpo. Hänet sijoitetaan rikkaan luokkatoverin kotiin väliaikaisesti, vaikka itse hän olisi halunnut mennä huonekaluja entisöivän Hobien luo asumaan. Hän sai nimittäin vanhalta mieheltä, joka kuoli samassa taidemuseon räjähdyksessä kuin äitikin, tehtävän. Hänen pitää mennä Hobien luo ja suojella tyttöä ja taulua. Tyttö on Pippa ja tämä menetti myös ainoan huoltajansa räjähdyksessä vanhan miehen kuollessa.

Juuri kun Theo alkaa sopeutua, ilmaantuu kadoksissa ollut isä ja raahaa hänet mukanaan Las Vegasiin. Tästä alkaa Theon elämän kummallisin vaihe. Hän kohtaa Boriksen ja yhdessä pojat ajautuvat huoltajien puutteessa alkoholin, huumeiden ja rikollisuuden maailmaan. Varkaudet ja rötökset pitävät heidät hengissä, kunnes Theon isä kuolee traagisesti. Nyt Theo palaa New Yorkiin ja asettuu asumaan Hobien luo. Hän alkaa myydä sitä mitä Hobie telee ja saadakseen huonekaluista paremman hinnan, hän myy ne aitoina antiikkihuonekaluina.

Kaikki tietenkin paljastuu ja kirjan loppupuoli lähtee lentoon, kun taulu ei olekaan siellä, missä sen pitäisi olla eivätkä huonekalut enää menekään aidoista. Theo kihlautuu lapsuudenystävänsä siskon kanssa, mutta kesken kihlajaisten matka vie hänet Amsterdamiin, jossa asiat lopulta selviävät ja kirja saa osittain onnellisen lopun.

Tartt julkaisee näköjään kymmenen vuoden välein eli voi olettaa hänen miettivän tarkkaan kirjojensa juonen ja käänteet. Tämä hänen kolmas kirjansa sai valtaisan maineen jo ennen ilmestymistään. Suomennoksessa näkyy turhan paljon kiire tahattomina virhelyönteinä. Olisiko tätä jaksettu odottaa kuukausi kauemmin. Tarina on kerrottu sellaisella kiihkolla, ettei kirjaa jättikoostaan huolimatta voi jättää kovin pitkäksi aikaa käsistään. Tosin toisaalta kirjasta olisi voinut karsia useamman sata sivua sivujuonia ja turhia rönsyjä pois. Luultavasti kirja olisi siitä vain parantunut. Nyt ei voinut muuta kuin hyppiä sellaisten kohtien yli ja toivoa, ettei juoni pääse karkaamaan käsistä.

Juoni sinällään ei saa olla kirjan ainoa anti. Niipä tästäkin kirjasta on syytä etsiä myös muita sisältöjä ja teemoja. Heti löytyy psykologinen kytkös niin poika/äiti-suhteesta kuin Theon ja taulunkin väliltä. Taulu on muisto äidistä ehkä jopa korvike. Siitä ei voi luopua, se on säilöttävä hyvin, vaikka sen hallussapito on rikos. Toisaalta Theon tarina on eräänlainen kasvutarina pojasta ilman huoltajaa, joka ajautuu huumeiden ja rikollisuuden verkkoihin yhä syvemmälle ja lopulta on muutaman sekunnin päässä itsemurhasta. Tarina on myös rakkaustarina. Pippa on Theon suuri rakkaus alusta lähtien, mutta molempien kokemat traumat estävät lähentymisen, rakkaus jää etäiseksi, haaveeksi.

Myös kirjallisia yhtymäkohtia Theon tarinalla on aina Fjodor Dostojevskin Idiootista William Goldingin Kärpästen herraan. Kirjaa on verrattu  Charles Dickensiin ja Mark Twainiin. Onpa sanottu, että Theo on kuin Tom Sawyer ja Boris kuin Huckleberry Finn. Yhtäläisyyksiä löytyy kun haetaan. Joka tapauksessa Theon tarina on tarina nykyajan ihmisestä, jonka elämä ei mene juurikaan niin kuin hän haluaisi ja jota muut johdattelevat mielensä mukaan.

Tikli on maalauksessa kahlittu ohuella langalla istuinpuuhunsa, ihminen on vangittu elämäänsä, sen tapahtumiin, joista hän itse ei aina pysty päättämään. Lanka palauttaa hänet takaisin pakomatkalta. Kuinka pitkä ja paksu lanka sitten on, sen päättävät lopulta toiset ihmiset, valinnat ja  itse elämä.

Tartt, Donna: Tikli. WSOY, 2014 (suom. Hilkka Pekkanen). 893 s.

Ilta on julma

ilta on julma’Juhannuksen jälkeisen viikon sadesäät pitivät pirtillä ja oli aikaa lukea kesän pakollinen jännityskirja/dekkari/ salapoliisiromaani, tällä kertaa ehkä jotain siltä väliltä. Karo Hämäläinen tunnetaan paitsi kirjailijana myös talousasioihin perehtyneenä toimittajana ja arvostelijana. Hänen viime kesänä ilmestynyttä kirjaansa kuvataan irtiotoksi hänen edellisistä talousasioita pohtineista kirjoistaan. En ole niitä lukenut, joten en osaa ottaa siihen kantaa. Ilta on julma on julma kirja. Sen tarina jäi moneksi päiväksi kummittelemaan mieleen, enkä tiedä, oliko se sen arvoista. Lukekaa ja kokekaa – mitä siitä sitten saattekaan irtti!’

Kirja on alaotsikoitu tragediaksi ja sitä se onkin. Kun puhutaan pohjoismaisesta jännitysromaanista, yleensä ajatellaan rikoksilla ja verellä mässäileviä ruotsalaisia tai norjalaisia kirjailijoita. Hämäläisen teosta voitaisiin verrata lähinnä Agatha Christien tuotantoon. Tapahtumapaikka on agathamaisesti suljettu lontoolaisen pilvenpiirtäjän luksushuoneisto, johon kaksi suomalaista pariskuntaa asettuu syömään hyvin ja viettämään kosteaa iltaa.

Robert on menestynyt ja rikastunut keinottelija, joka on nainut itselleen luksusvaimon Elisen. Tämä tuntuu olevan tarinassa kuin väärään paikkaan sijoitettu koriste-esine. Siitä huolimatta Mikko on rakastunut häneen ja he ovat viettäneet aikaansa lähinnä helsinkiläisessä hotellissa. Mikko, Robertin koulutoveri ja ystävä, on tutkiva journalisti, joka kaivaa esiin ihmisten väärinkäytöksiä ja salaisuuksia tehdäkseen niistä sensaatiojuttuja mediaan. Hänen vaimonsa Veera on ronski lääkäri, jolla vuorostaan on intiimi suhde Robertin kanssa. Salaisuuksia on siis ihan tarpeeksi ja vanhoja luurankoja kaapit täynnä. Menneisyydestä nousee hetkellisesti esiin myös kuollut Maarit, Robertin rakastettu ja Veeran paras ystävä. Kun sekaan sotketaan lisäksi myrkkyjä, syanidia, shamppanjamiekka ja epämääräinen ruisleipä, on soppa katettu nautittavaksi runsaan alkoholin kera. Kustantajan esittelyn mukaan jälkiruokaa saavat nauttia vain eloonjääneet.

En ihan ymmärrä, miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Taas kerran totean, etten ole rikos- enkä salapoliisikirjojen ystävä, petyn ja tulen huonolle tuulelle. Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi myrkkyihin ja juonitteluihin. En usko todellisen elämän olevan millään asteella tällaista enkä jaksa kiinnostua myöskään tämäntapaisista saduista. Olen varmaan tosikko.

Kirja on tragedia Shakespearen pahimpaan näytelmätyyliin. Jo kirjan alkulehdiltä saa lukea, että vain yksi pakenee, vain yksi selviää hengissä, mutta kirjan lopulla vasta selviää, kuka se neljästä on ja samalla voi arvata, mitä hänellekin tapahtuu. Jääkö kentälle ketään pystyyn kunnon kreikkalaiseen tragediatyyliin, eikä nyt voi syyttää asioista jumalia vaan itseään.

Kirjan henkilöt ovat stereotypioita, valheellisia, pinnallisia ihmisiä, joiden ajatus humalassa ei kulje järjen mukana. Kun nainen heiluttelee shampanjamiekkaa tappaakseen, tulee mieleen Uma Thruman elokuvassa Kil Bil. Yhtä absurdilta se tuntuu tässäkin. Kun kuppeihin ripotellaan syankaliumia tulee mieleen Agatha Christien ylhäisöpiirien murhat kuun kumottaessa verhojen takaa ja kynttiän luodessa varjoja seinille. Kun syanidikapseli piilotetaan taskuun ja haetaan hetkeä rikkoa se toisen juomalasiin, tulee mieleen 2. maailmansota ja sen loppuasetelmat.

Onko kirja kirjoitettu symbolistisesti kuvaamaan ihmisen tyhmyyttä? Nykyaikana ei kukaan voi kuvitella pääsevänsä pakoon turvakameroiden täyttämästä maailmasta, jossa jokainen ostos, jokainen matka reksiteröityy tietokoneille, vaikka kuinka ajattelisi olevansa syytön. Enää ei voi anonyyminä matkata piiloon, sen luulisi niin toimittajan, pörssimeklarin kuin lääkärinkin tietävän. Niin humalassa ei kukaan ole matkatessaan kuitenkin selväjärkisesti halki Euroopan. Kirjassa on varmaan jokin juju, jota en tajua. Toinen asia on sitten, onko syytä tajutakaan. Kirja saattaa olla hyvin kirjoitettu. Sitä oli helppo lukea vaikka minäkertojat vuorollaan menivätkin joskus sekaisin. Loppukaneettina voisi sanoa, että rakenne on hyvä, sanoma ei.

Hämäläinen, Karo: Ilta on julma. WSOY, 2013. 345 s.