’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’
Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.
Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.
Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?
Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.
Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.
Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.