’Syksyn mittaan olen katsellut kukkalaatikoihin istutettuja kanervia ja ihaillut niiden punaista väriä. Toki tiedän, etteivät nämä koristekanervat ole meidän omaa kanervaamme vaan erilaisia jalosteita ulkomaalsisista lajeista (Erica-suku). Tiedän myös, että niiden kasvattaminen ja tuottaminen on suurta bisnestä ja että ne yleensä menehtyvät ensimmäisiin pakkasiin, jääden kuitenkin kuolleinakin koristamaan pihapiiriä. Kaikesta tästä huolimatta ne luovat harmaaseen syksyyn iloa ja miksei myös tällaiseen harmaaseen talveen. Viikon kasviksi otin kuitenkin kotoisen lajin, joka sekin on lumettomassa metsässä usein hyvinkin kaunis näky, vaikka usein sen kukat ovat jo vaalenneet ja koko kanervatupas näyttää kuin lumen kuoruttamalta.’
Kanerva (Calluna vulgaris) on antanut suomalaisen nimen koko Ericaceae-heimolle. Se on meillä sukunsa ainoa laji ja kasvaa yleisenä koko maassa kuivilla kankailla, kalliolla, rannoilla ja soilla. Jotenkin kanervalla on samantyyppiset kasvupaikkavaatimukset kuin männyllä, jonka seurassa se hyvin usein viihtyy. Metsäluokittelussa kanerva on kuivan kangasmetsän nimikkolaji yhdessä männyn kanssa, puhutaan Calluna-tyypin metsistä. Kokonaislevinnäisyydeltään kanerva on alkuperältään eurooppalainen laji, joka kasvaa erityisen runsaana Keski-Euroopan nummilla yhdessä Erica-sukuisten kellokanervien kanssa.
Kanerva on ehkä selkein kalkinkarttaja maassamme. Se ei menesty emäksisellä maaperällä ja sen tuottama karike on hyvin hapanta (pH n. 3,5). Niinpä kanervaa saa turhaan etsiä kalkkimailta ja runsasravinteisista lehdoista. Ravinteensa se ottaa maaperästä sienijuurensa avulla. Kasvien välisessä kilpailussa se ei menesty, vaan tuhoutuu voimakkaassa varjossa ja runsasruohostoisilla alueilla.
Usein ajatellaan kasvin olevan sitä tärkeämpi mitä hyödyllisempi se on ihmiselle. Tällöin kanerva voidaan asettaa hyötykasvien joukkoon. Vanhastaan on tiedetty sen kukista keitetyllä teellä olevan rauhoittavan ja unettavan vaikutuksen. Itsekin olen aikoinaan kerännyt kanervankukkia teeaineeksi talven varalle. Calluna-nimi viittaa kreikankieliseen sanaan, joka tarkoittaa lakaisemista. Kanervanvarvuista onkin Etelä-Euroopassa ja pula-aikana meilläkin tehty luutia ja harjoja. Itse olen maaseudulla nähnyt kanervanoksista punottuja kynnysmattoja. Mehiläisten hoitajat suosivat kanervaa, koska se jatkaa kesän hunajasatoa syksyn puolelle, koska kanerva kukkii vasta elo-syyskuussa. Kanervahunaja on väriltään tummaa ja kirpeää. Kankaanvärjääjät aikoinaan keittivät villalankoja kanervan kanssa ja saivat aikaan kauniita värisävyja: ruskeaa, keltaista ja punaista. Saksan nummilla kanerva on karjaeläinten ehkä tärkein ravintokasvi. Hyödyllinen siis, vaikka sen hyödyt taitavat nykyään olla unohtuneet.
Nyt kanerva on jo syyskosteuden ja -pakkasten vioittamaa, kukat kuihtuneet ja versot asettuneet talvilepoon. Toivottavasti ne pien saavat lumipeitteen päälleen, sillä pakkanen tuhoaa laajalti kasvustoja lumettomilla alueilla samalla tavalla kuin kuivuus kesähelteillä. Onneksi kanerva tuottaa runsaasti pieniä siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana avoimille paikoille kasvattaakseen uutta kasvustoa tuhoutuneen tilalle. Viime talven erikoislaatuisuus rusketti laajoja kanervakasvustoja metsissämme, mutta syksyllä oli jo huomattavissa niiden elpyneen kasvullisesti. Sitkeä kasvi!
