Avainsana-arkisto: romaani

Viimeiset

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Nickelin pojat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Aika on mennyt historiakirjojen parissa eikä kaunokirjallisen teoksen lukeminen ole viime aikoina oikein edistynyt. Luin e-kirjana Colson Whiteheadin teoksen tietämättä sen suuresta suosiosta ja palkitsemisista. Niinpä hämmästyin löydettyäni ihan kelvollisen kirjan, joka on jäänyt mieleen kummittelemaan ja askarruttamaan pitkäksi aikaa. Suosittelen muillekin sen lukemista aiheen synkkyydestä huolimatta.’

Kirja sijoittuu 1960-luvun Amerikkaan. Nickel-koulukoti toimi Floridassa ja sinne lähetettiin poikia kärsimään rangaistusta, joka oli tullut joskus hyvinkin mitättömästä syystä jopa väärinkäsityksistä. Poikien joukosta suurin osa oli mustia. Olot paikassa olivat kammottavat niin kuin olettaa sopii. Ei asiasta muuten olisi kirjaa tehty. Kirja on ajankohtainen George Floydin vuoksi. Amerikassa kuohuu niin rasismin kuin väkivallankin vuoksi. Kirja sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon. 

Rotuerottelu ei ole mihinkään kadonnut näinä muutamana vuosikymmenenä vaikka niin helposti luullaan. Päähenkilö Elwood on tavallinen musta poika, joka haaveilee pääsystä kouluun ja sitten hyvään ammattiin. Hän istuu tuntemattoman mustan miehen kyytiin matkatessaan pääsykokeeseen ja tulee tuomituksi autovarkaudesta Nickeliin. Loppu kirjasta on sen kuvausta, millaista tuossa laitoksessa oli ja miksi siellä oli salainen hautausmaa, jonne päätyivät loppuunhakatut mustat pojat. 

Tarinan kertoja pääsee karkuun, mutta hänen kaverinsa kuolee. Kertoja nousee yhteiskunnassa ylemmäksi ja menestyy, mutta hän ei koskaan unohda, mitä Nickelissä tapahtui ja miten hänen ystäväänsä kohdeltiin. 

Ensin ajattelin, että kirja on samanlainen kuin monet muutkin näistä aiheista kirjoitetut. Muistan aina Jan Guilloun kirjan Pahuus, jossa kuvattiin kouluväkivaltaa Ruotsissa ja minusta se oli jotain pöyristyttävää. Tässä kirjassa on samaa, mutta asioissa mennään vielä pidemmälle, kuolemaan saakka. Mitä on rasismi, miksi se nousee edelleen Amerikassa pintaan yhä uudelleen? Ihmiset ovat olevinaan sivistyneitä, kristittyjä, kunnollisia perheen isiä ja äitejä ja kuitenkin he hyväksyvät tämän, jopa tekevät näitä tekoja. Miksi poliisit, joiden pitäisi suojella ihmisiä, syyllistyvät murhiin ja nimen omaan mustien miesten ja poikien murhiin? Eikä tämä ole tietenkään vain Amerikan asia, vaikka sieltä nämä tulevat julki. 

Kirja on intensiivinen, fiktiivinen tarina, mutta sillä on takanaan todellisia tapahtumia. Vaikka Elwood on naivi ja luottaa oikeudenmukaisuuteen, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita kasetilta ja yrittää ymmärtää, niin tällä kaikella hän pelaa venäläistä rulettia. Lukija miettiin, kuinka hänelle käy ja vaikka hän on kertoja kirjan alusta saakka, niin jotain hänelle täytyy tapahtua. Kirjailija säästää sen viimeisille lehdille ja ehkä se on syy, miksei kirja jätä rauhaan, se palaa mieleen ja sitä jää pohtimaan uudelleen ja taas uudelleen. Sehän on toisaalta hyvän kirjan merkki.

Whitehead, Colson: Nickelin pojat. Otava, 2020, suom. Markku Päkkilä. 222 s.

Mitä miehen pitää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mitä_miehen’Viime aikoina on paljon puhuttu miehen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa. Tämä kirja ei puutu siihen, mutta se valottaa miehen velvollisuudentuntoa ja sinnikkyyttä jopa jääräpäisyyttä, jotta päästään tavoitteisiin. Siinä kohden kirjasta voisi olla tämän päivän ihmisillekin mallia. Ehkä poliittinen puurtaminen osoittaa samaa sinnikkyyttä kuin mitä Kunto-pojalla oli tässä kirjassa. Mielenkiintoinen teos.’

En ole lukenut Jarmo Ihalaisen esikoisteosta (Perheestä ja alastomana juoksemisesta), joka sai tunnustusta HS:n kirjallisuuspalkintofinaalissa vuonna 2012. Niinpä en osaa verrata teoksia toisiinsa. Esitteen mukaan esikoisteoksen keskiössä olivat naiset, nyt tässä ovat miehet. Mitä miehen pitää tehdä – saavuttaakseen hyvän elämän, kestävän parisuhteen, kunnioituksen yhteiskunnassa, ollakseen hyvä isä, kunnon työntekijä, parempi ihminen? Tähän problematiikkaan Ihalainen iskee kertomuksensa kahden sukupolven miehistä. Isoisä Kelpo elää huutolaisena 1900-luvun alun maaseudulla ja tyttärenpoika Mika yrittää selviytyä 2010-luvun Helsingissä. Vuoroluvuin miehet lähestyvät toisiaan ja tekevät, mitä miehen pitää tehdä.

Kelpo on äidin hylkäämä huutolaispoika, joka joutuu kiertämään talosta taloon orjana. Hän tekee miesten töitä kymmenvuotiaasta alkaen aamupimeältä iltapimeään palkatta, lähes ruoatta, rikkinäisissä vaatteissa, ilman koulua tai muuta kasvatusta kuin isännän nyrkki. Sieltä hän nousee arvostetuksi muurariksi, perustaa perheen, saa lapsia ja rakentaa talon, on itsellinen, ei huutolainen enää. Mika menettää vaimonsa eron kautta, saa lapset vuoroviikonloppuisin luokseen, yrittää deittipalstojen kautta saada seuraa. Työkseen hän toimii luokanopettajana. Elämä vie häntäkin, tuntuu kuin hänkin olisi huutolainen, jota toiset komentavat, mutta hänkin tekee sen, mitä omasta mielestään miehen pitäisi tehdä.

Ihalainen kirjoittaa sujuvasti käyttäen paljon vastakkaisuuksia: pitää tehdä tai sitten ei pidä tehdä. Joissain kohdin ne tuntuivat jo kikkailulta ja liiottelulta, mutta tyyli on se ja se kantaa kirjan loppuun saakka. Toisaalta siitä tulee vähän saarnaajamainen tuntu: Haluan haluta enemmän, ja vähemmän. Haluan huutaa ja olla hiljaa. Nukkua liikaa ja herätä aikaisin. Juosta kauas ja kävellä lähelle… Sinänsä mielekästä problematiikkaa, kirjailija tosin jättää pohdinnan lukijalle.

Kun kirja käsittelee miehen tekemisiä, seuloo se väkisinkin myös naisen elämää. Johtuvatko miehen tekemiset naisen elämästä? Sopivatko kemiat yhteen, vai tuleeko ristiriitoja? Kelpoa eivät naiset määräilleet, hän oli yhteiskunnan ja isäntien jyrän alla. Mika liikkuu väljemmillä vesillä kalastaen, niin kuin kirjailija hienosti allegorisoi, mutta hänen elämäänsä määräävat yhteiskunnan lisäksi myös naiset. Exvaimo on kuvattu lähes vastuuttomaksi oman edun tavoittelijaksi, jonka määräysvallan alle Mika joutuu alistumaan aivan kuin Kelpo aikoinaan. Deittituttavat ovat kliseisiä otoksia palstojen tarjonnasta. Kun hyvä löytyy, olosuhteet korjaavat sadon. Mikaa käy enemmän sääliksi kuin Kelpoa. Kelpo nousi omalla työllään, sai lopulta sen, mitä halusi: talon ja haluamansa naisen. Mika tuntuu työstä ja sen tekemisestä huolimatta saavan yhä vähemmän ja ajautuvan yhä yksinäisempään suuntaan.

Kuinka paljon näitä kahta miestä voi yleistää? Kelpo eli maailmassa, jossa pääsi eteenpäin vain tekemällä työtä ja luottamalla itseensä. Sellaisia miehiä kirjallisuus on väärällään Koskelan Jussista alkaen. Mikakin tietää tämän, mutta sätkii ihan eri suuntaan kuin kala verkossa. Hän ei löydä paikkaansa eikä pääse kohoamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Sellaisiakin miehiä on, eikä niitä tarvitse hakea pelkästään kirjallisuudesta. Mikä yhteiskunnan on näin muuttanut?

Ihalainen, Jarmo: Mitä miehen pitää. Atena, 2016. 254 s.

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkoinen Toyota’Ulkona sataa, sataa ja sataa. Silloin voi hyvällä syyllä uppoutua kirjaan. Tosin sisätöitäkin tahtoo riittää aivan tarpeeksi sadepäivien varalle. Vanhemmiten on kuitenkin tullut laiskaksi aloittamaan. On helppo ottaa kirja hyllystä ja lysähtää nojatuoliin. Olen viime aikoina tavoistani poiketen lukenut useaa kirjaa yhtäaikaa. Ensimmäisenä sain päätökseen Joni Skiftesvikin keväällä palkitun uutuuden. Oululaisen kirjailijan meriaiheiset novellit ovat aina viehättäneet, vaikka niitä onkin tullut luettua aivan liian vähän. Senkin asian voisi jossain vaiheessa korjata. Kirjailija on kirjoittanut vain muutaman romaanin, mutta tuntuu osaavan tämänkin aihealan kiitettävästi. Kannattaa tutustua.’

Kirja on kuin kahden ihmisen epikriisi, mutta on siinä paljon muutakin. Toisaalta se on kuin ote tosi-tv- ohjelmasta tai sensaatiolehdistön artikkelikokoelmasta. Kaiken tämän voi rauhassa heittää sivuun eli torjua, silloin kun teksti on hyvää ja hyvin kirjoitettua. Tässä kirjassa on juuri näin!

Kirja alkaa kirjailijan vaimon matkatessa valkoisella taxilla lentokentälle mennäkseen Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Kirjailija itse ei pääse mukaan, koska hänellä on outoja kipuja rinnassa, jotka kuitenkaan eivät johdu sydämestä vaan aortasta. Yksinäisyyden, huolen ja näiden mainittujen suurten tapahtumien kautta kirjailija juoksuttaa lukijan eteen rehellisesti ja kaunistelematta elämäkertansa, josta ei tunnut toimintaa puuttuvan. Pojan hukkuminen kanoottiretkellä, kiusaamiset Kajaanin vuosina, toimittajan työt eri sanomalehdissä, ikävät ja mukavat ihmiset, vapaana kirjailijana oleminen ja kaiken tämän keskellä eläminen. Kuten tavallista, tällaisessa kirjassa loppu jää auki. Toipuuko vaimo leikkauksesta, jossa tulee komplikaatioita, puhkeaako kirjailijan aortta, selvitäänkö seuraavaan vuoteen? Googlasin, ja totesin molempien edelleen elävän.

Kun katsoo kirjailijan teosten määrää, hämmästyy. Kuinka voi yksi ihminen tuottaa tuollaisen määrän tekstiä ja kuinka voi olla sitä tietämättä. On novelleja, kertomuksia, romaaneita, näytelmiä, kuunnelmia, artikkeleita, antologioita, käsikirjoituksia TV:lle ja elokuviin, tietokirjoja, dramatisointeja jne. loputtomiin. Erilaisia palkintoja hän on haalinut liki kaksikymmentä, vimeisimpänä Runeberg-palkinto juuri tästä kirjasta. Kuitenkin minusta tuntuu, että kirjailija on jäänyt aika vieraaksi suurelle yleisölle. Itse olen lukenut vain muutaman nuortenkirjan ja novellikokoelman.

Kirjailijan teksti on hiottua ja viimeisteltyä. Hänellä on omintakeinen kerrontatyyli, jota kadehtien seuraa. Dialogi on lyhyttä ja napakkaa, jäntevää. Näistä ansioistahan ne palkinnot tulevat. Tämän kirjan osalta on myös tullut lukijoiden palkkio eli kirja valittiin myös varjo-Runeberg-palkinnon voittajaksi. Lukeva yleisö on hänet löytänyt, vaikka viime aikojen lukulistat kertovat dekkareiden ja kioskikirjallisuuden valta-asemasta. Soisi tämänkaltaiselle kerronnalle enemmänkin markkinoita, vaikka toki tämän kirjan suosion voikin ajatella kumpuavan siitä, että ihmiset haluavat tirkistellä toistensa elämään. Minusta tämä ei kuitenkaan noussut tässä etusijalle kuin aivan muutamassa kohdin. Pääasiassa kerronta oli joustavaa tarkoin harkittua elämäkertakuvausta. Hyvä valinta!