Kevät tulee leskenlehden myötä. Tämä iloinen kukkija on kuvattu tänä aamuna Laukaan Vuonteelta lintutornin juurelta. Kukan lisäksi tuli nähnytä hanhia, metsävikloja, kiuruja, töyhtöhyyppiä, kuoveja ja niittykirvisiä.

”Sekä lehtiä että juuria on jo muinaisista ajoista kiitetty yskässä ja muissa rintataudeissa, ja pitkittyvässä vatsurissa. Lehdistä varsinensa ja juurista saadaan erinomaista taulaa, jos niitä kuivattuna muokataan ja vatkataan vähän ruutin kanssa. Tätä kasvia pidetään hyvänä kaivopaikan osoittajana.”

Näin Elias Lönnrot kuvaa leskenlehden käyttöä kasviossaan jo 1800-luvulla. Nykyään kasvin hyötykäyttö on olematonta ja sitä taidetaan pitää enemmänkin kiusallisena rikkakasvina puutarhoissa ja pelloilla kuin hyödyllisenä rohtona. Leskenlehti lisääntyy nopeasti paitsi siemenistä niin myös kasvullisesti maavarsiensa avulla. Maavarsiin kehittyvät kukkasilmut jo syksyllä ja heti kevään auringon sulatettua hanget, alkavat silmut turvota ja kasvi kukkii ensimmäisissä pälvipaikoissa jo huhtikuulla. Muutenkin leskenlehti on turvannut huolellisesti lisääntymisensä. Harva kasvi panostaa kahdenlaiseen lisääntymiseen näin voimakkaasti. Maavarret suikertavat varsinkin savensekaisessa puutarhamaassa laajalle ja ristipölytyksen kasvi varmistaa eriaikaisilla hede- ja emikukilla. Viimeinen keino on myös itsepölytys, joten lenninhaivenellisia siemeniä syntyy joka kukinnosta runsaasti.

Leskenlehden nimi viittaa elämän kaksijakoisuuteen: kukat ensin nuorena keväällä ja lehdet sitten vanhempana kesällä, kun lisääntymisasiat on jo hoidettu kuntoon. Kasvilla on monia kansanomaisia nimiä johtuen sen ulkonäöstä, käytöstä ja elintavoista. Viluruoho se on siksi, että sen lehtiä on aikoinaan käytetty yskäntroppina. Tämä juontaa juurensa jo kreikkalaisilta, jotka käyttivät kuivattua leskenlehden lehteä hengityselinsairauksien parantamiseen ja torjuntaan. Varsankavioksi kasvia on kutsuttu suurten lahtiensä vuoksi, jotka kieltämättä hyvää mielikuvitusta käyttäen hieman muistuttavat hevosen jalanjälkeä soratiellä. Kasvin latinalainen suvun nimi Tussilago viittaa sekin yskänrohtoon.

Luontaisena leskenlehti on vaatelias kasvi. Sen voi löytää silloin rannoilta, lähteiköistä, ravinteisilta soilta tai puronvarsilta. Luopioisista voisi kuvitella tällaisia kasvupaikkoja löytyvän runsaasti, mutta kasvi on silti täällä hyvinkin harvinainen näillä luontaisilla paikoilla. Oikeastaan olen löytänyt sen vain muutaman kerran sellaiselta paikalta, jonka voisin kuvitella olevan todella luontainen: Kuohijoen kalkkialueen kosteikolta ja Kyynärön Saarijärven lähteiköstä. Rikkakasvina ja uustulokkaana se on kuitenkin Luopioisissa hyvin yleinen pelloilla, puutarhoissa, pientareilla ja pihoilla. Ensimmäisenä kukkijana se yleensä myös huomataan ja sen esiintymistä ihastellaan. Myöhemmin kesällä harva huomaa sen suuria kulmikkaita lehtiä samoilla paikoilla ja myöhemmin kesällä sitä jo vihataan, kun se kiusallisena rikkana tukahduttaa alleen juurikasvit ja kukkaistutukset.

Silloin kun ruoka oli vähissä ja me suomalaiset etsimme luonnosta jatketta niukkuuteen, käytettiin leskenlehden lehtiä salaatteihin ja kääryleisiin ihan kaalin ja salaatin tapaan. Tässäpä kokeilemisen arvoinen resepti Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat:

Leskenlehtikääryleet: Puhtaat lehdet kiehautetaan pehmeiksi. Täyte valimistetaan ryyneistä (riisi, ohra tai kaura), sipulista, nokkosesta ja tillistä. Ne silputaan ja käristetään kevyesti pannulla. Käriste keitetään puuromaiseksi maidossa, joka suurustetaan korppu- tai perunajauholla ja munalla. Mukaan voidaan pistää soijarouhetta tai jauhelihaa, mieltymysten mukaan. Täyte kääritään leskenlehtiin kaalikääryleen tapaan ja paistetaan uunipannulla kypsiksi. Mausteita lisätään maun mukaan.