Avainsana-arkisto: satunnainen

Kasvisto täydentyy

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun kaikki Luopioisten Atlas-ruudut tuli tehtyä pari vuotta sitten, ajattelin, ettei niitä uusia lajeja enää ilmaannu. Näin onkin käynyt aina tähän aikaan saakka. Nyt löytyi Luopioisiin uusi putkilokasvilaji, kyläneidonkieli (Echium vulgare).

Viime syksynä minulle soitettiin Koivulahdesta, että mikähän kasvi se täällä levittäytyy kukkapenkin täydeltä. En saanut tarkkaa kuvaa selityksestä ja niin sitä oli mentävä katsomaan paikan päälle. Isäntä esitteli halkaisijaltaan liki metrin laajuista ruusuketta kukkapenkin laidassa. Enpä tuollaista ollut koskaan nähnyt. Neidonkieleksi sitä veikkasin, mutta lajista emme päässeet selvyyteen. Syyskylmät olivat jo tulossa ja sitten talvi, lunta ja pakkasta. Annoin ohjeita suojata kasvi huolellisesti ja isäntä hoiti sitä kuin pikkulasta koko talven.

Keväällä taas puhelin piipitti. Mitäs nyt tehdään? Kasvi on hengissä ja työntää uusia lehtiä, jotka ovat kyllä ihan erilaisia kuin viimeksi. Syksyllä lehdet olivat täynnä valkeita nystermiä, nyt sileitä ja soukkia. Eipä auttanut, auton nokka kohti Koivulahtea ja katsomaan. Vielä ei kukkia näkynyt, mutta lehtiruusukkeesta tunkeutui kaarevia varsia toista kymmentä. Talven hoito oli onnistunut, kasvi voi hyvin ja alkaa varmaan kukkia juhannusviikolla.

Kolmas matka kasvin äärelle tapahtuikin sitten juhannuksen aaton aattona. Nyt siniset kukat olivat puhjenneet ja saatoimme todeta, että neidonkielihän siitä oli putkahtanut esiin. Kun aikamme sitä silmäilimme ja sen tuntomerkkejä kertailimme, niin päädyimme tavalliseen kyläneidonkieleen, vaikka niitä syksyn outoja lehtiä emme kyllä ymmärtäneetkään. Otin kasvista näytteen varmistusta varten, josko se sittenkin on jokin eksoottinen etelän asukki.

Mistä se sitten tuonne kukkapenkin laitaan oli ilmaantunut? Keskustelussa kävi ilmi, että edellisenä talvena samalla paikalla oli ollut lintujen ruokintapaikka. Ruokana oli käytetty kuorittua auringonkukkaa ja sen epäpuhtauksista varmaankin tämä kasvimme oli saanut alkunsa. Emme muutakaan selitystä sille löytäneet.

Eihän tämä kasvi ole mikään harvinaisuus Etelä-Suomessa. Itsekin olen sen useasti nähnyt niin Turussa, Helsingissä kuin Hämeenlinnassakin, mutta eipä sitä aikaisemmin ole Luopioisista rekisteröity. Nyt on ja se on Luopioisten 757. kasvilaji. Satunnaiseksihan se on luokiteltava tällä hetkellä, mutta jos olosuhteet ovat otolliset, niin saattaapa se viihtyä Koivulahdessa pidempäänkin, ehkä jopa vakinaistua.’

Vieraslajit

Julkaistu , kirjoittanut
1

palsami

’Näin syksyllä herätään useinkin liian myöhään torjumaan ns. vieraslajeja luonnostamme. Niistä puhutaan silloin, kun ne jo kukkivat ja kun niiden kitkeminen on työn ja tuskan takana, usein toivottoman suuri urakka. Kuvan jättipalsamikasvusto (Impatiens grandulifera) on tähän aikaan hyvin yleinen näky maaseudullakin.’

Vieraslajiksi luokitellaan laji, joka on levinnyt ihmisen mukana tahallisesti tai tahattomasti uudelle alueelle luontaiselta levinneisyysalueeltaan. Siis ihmisvaikutus on keskeistä viraslajien leviämiselle ja ne saattavat alkuperältään tulla hyvinkin kaukaa, jopa maapallon toiselta puolelta. Yleensä ne tuhoutuvat epäsopivassa ilmastossa nopeasti, mutta jotkut muodostavat lisääntyvän kannan ja vakiintuvat uuteen ympäristöönsä. Tällöin ne saattavat aiheuttaa vahinkoa alkuperäiselle eliöstölle jopa ihmiselle. Ne voivat aiheuttaa myös vahinkoa maa- ja metsätaloudelle, ihmisten ja eläinten terveydelle, kiinteistöille tai ihmisten sosiaaliselle elämälle. Niistä siis voi olla paljon enemmänkin haittaa kuin yleisesti luullaan.

Viime maaliskuun lopulla luovutettiin silloiselle maa- ja metsätalousministerille ehdotus kansalliseksi vieraslajistrategiaksi. Tällä pyritään saamaan asia tulevaisuudessa lainsäädännöllisesti hoidetuksi ja viraslajit kuriin maassamme. Samaan pyritään monessa muussakin maassa.

Työryhmä käsitteli asiaa pari vuotta ja löysi yli 150 haitallista vieraslajia maastamme, joista yli sadalla on vaikutusta nimenomaan maa- ja metsätaloudelle. Näistä nimettiin nelisenkymmentä karanteenilajeiksi, koska ne ovat vaarallisia kasvintuhoojia. Strategian mukainen järjestelmä viraslajien torjumiseksi ja tuhoamiseksi pitäisi olla käytössä vuoden 2016 loppuun mennessä.

Näin siis on suunniteltu. Me maastossa kulkijat näemme näiden lajien jatkuvan etenemisen ja silloin vuosi 2016 tuntuu olevan toivottoman kaukana. Kuvassa jättipalsami etenee Kuohijoen lehdossa maantien varressa vuosi vuodelta pidemmälle lähteiseen kosteikkoon, joka on ennen ollut karjanlaidunta. Näin se etenee muuallakin ja näyttää siltä, ettei sille pystytä tekemään yhtään mitään. Tämän kuvan osoittamassa tapauksessa se on lisäksi erittäin valitettavaa, koska juuri tuolla paikalla sijaitsee Luopioisten ainoa tunnettu tesmayrttin (Adoxa moschatellina) kasvupaikka. Kasvi on pieni kevätkukkija ja saattaa olla jäänyt kartoituksissa sen vuoksi liian vähälle huomiolle, mutta missään tapauksessa se ei ole yleinen kasvi alueella. Vuosi vuodelta sen kasvusto on pienentynyt ja nyt sen tulevaisuus on uhattuna myös tämän vieraslajin vuoksi. Tässä on hyvä esimerkki siitä, mitä ne aiheuttavat meidän omille kasveillemme.

Luopioisista on tavattu seuraavat vieraslajit (tässä vain putkilokasvit): isotuomipihlaja, pajuasteri, hukkakaura, karhunköynnös, kanadanvesirutto, amerikanhorsmat (2), japanintatar, jättitatar, paimenmatara, isosorsimo, jättiputket (2), jättipalsami, rikkapalsami, komealupiini, etelänruttojuuri, rikkanenätti, kurtturuusu, terttuselja sekä koristepiiskut (3). Tässä ovat lähes kaikki maassamme tavattavat putkilokasvivieraat. Jokaisesta voisi kirjoittaa oman juttunsa, mutta en siihen nyt ainakaan vielä ryhdy. Kasvisivuilta voi käydä katsomassa, millaisesta kasvista on kyse. Kaikki eivät ole yhtä pahoja, mutta kaikkiin on suhtauduttava viraslajistatuksen antamalla tarkkuudella. Pahimmat ovat lupiini, jättipalsami ja karhunköynnös, maatalouden puolesta varmaankin hukkakaura, joka kuitenkin on aika hyvin pysynyt hallinnassa.

Joskus miettii koko käsitettä vieraslaji. Eikö kaikki lajit ole jossain vaiheessa historiaansa olleet vieraslajeja. Vain muutama kasvilaji on syntynyt tällä alueella, muut ovat tänne tuleet muualta. Nyt kuitenkaan ei ole kyse kasvien luontaisesta siirtymisestä, vaan ihmisen toiminnasta. Tässä on ero. Jokainen voi vaikuttaa tähän omalla toiminnallaan. Puutarharoskien vieminen metsään levittää paitsi koristekarkulaisia niin myös vieraslajeja, tahallinen lupiinin kylväminen pientareille ei ole kasvin kauneudesta huolimatta sopivaa. Myös kitkemällä palsamintaimet alkukesästä omalta maaltaan edesauttaa sen leviämisen pysäyttämistä. Tämä kuitenkin pitää tehdä ennen kasvin kukkimista, vaikka silloin kasvin huomaaminen onkin vaikeaa. Loppukesästä palsami on jo turvannut jälkeläistensä menestymisen ampumalla siemenensä metrien päähän kasvupaikaltaan.

Yritetään kuitenkin.

Yleistymässä vai ei?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

peltotädyke

’Tänä kesänä olen sattunut useamman kerran kasviruutuja tehdessäni puutarhaan, jossa kasvaa meillä harvinaiseksi luokiteltua peltotädykettä. Miksi sen vasta nyt huomaan? Onko se aina ollut täällä vai onko se jostain syystä yleistynyt? Näitä mietin nyt, kun kasvukausi on kääntymässä lopuilleen.’

Peltotädykettä (Veronica agrestis) on vanhastaan pidetty harvinaisena etelähämäläisissä maaseutukylissä eikä siihen ole tullut törmättyä kovinkaan montaa kertaa vuosikymmenien aikana. Muistan ensimmäisen tapaamisen syyspellolla viljan puimisen jälkeen ja ihmettelin kovasti, mikä kumma ilmestys tämä on, kunnes kasvikirjan avulla sain sen määritettyä peltotädykkeeksi. Tämä tapahtui 80-luvun puolivälissä omilla laitumilla. Sitten kului vuosikymmeniä, kunnes kasvi ilmoitettiin Rautajärveltä Kartanon kasvimaalta ja kävin sitä oikein varta vasten siellä katsomassa. Otin kuviakin ja ihmettelin ystäväni kanssa tädykkeen pientä kokoa ja vaatimatonta kukkaa. Sittemmin hän ilmoitti kasvia kasvavan myös pelloilla harvakseltaan.

Niinpä tämä kesä on ollut kummallinen, koska olen törmännyt peltotädykkeeseen kokonaista neljä kertaa. Jokainen nyt löydetty paikka on tullut yllätyksenä ja on sijainnut kasvimaalla. Kun olen talojen asukkaiden kanssa asiaa pohtinut ja kasvin heille näyttänyt, he ovat poikkeuksetta naurahtaneet tai tuhahtaneet harmista, sillä kasvi on heidän mukaansa ollut siinä aina ja on mitä mahdottomin rikkaruoho, jota ei saa millään häviämään, ei edes jatkuvalla kitkemisellä.

Onko niin, että peltotädyke on kasvanut näillä kasvimailla rikkaruohona iät ja ajat, vai onko se saapunut sinne nyt, kun kesät ovat olleet lämpimämpiä kuin aikaisemmin? Luulisin, että olisin huomannut sen useammin menneinä vuosina, jos sitä olisi ollut, sillä olen kiertänyt vuosien saatossa lukemattomia porkkanapenkkejä ja sipulimaita sitä löytämättä. Kuitenkin talojen asukkaathan sen paremmin tietävät. Jokaisessa löydetyssä paikassa se todellakin näytti pahalta rikkaruoholta, joka vesiheinän tavoin kietoutuu hyötykasvien ympärille ja tukahduttaa ne alleen, jos sitä ei kitke pois.

Kirjatietojen mukaan peltotädyke on yleinen rikkakasvi Keski-Euroopassa, mutta pohjoisempana harvinainen. Suomessa sitä tavataan Ahvenanmaalla ja etelärannikolla sekä jonkin verran Etelä-Hämeessä vanhoissa puutarhoissa. Se suosii hyvin lannoitettuja multavia vähäkalkkisia kasvupaikkoja ja niitä luulisi olevan sille tarjolla pilvin pimein. Kuitenkin aikaisemmin se on ollut kirjojenkin mukaan hyvin harvinainen. Kun olen talojen asukkaille sanonut sitä harvinaiseksi ja pyytänyt vähän katsomaan sen perään, olen saanut vinon katseen ja hymähdyksen osakseni. Luulen, että he mieluummin kitkisivät sen kokonaan pois. Ehkä minäkin tekisin niin, jos se meidän kasvimaalle tulisi. Ainahan on helppo suojella, kun suojeltava on kaukana.

Peltotädykkeen tuntee helposti suikertavasta varresta ja yksittäin lehtihangoista lähtevistä lähes valkoisista kukista. Lisäksi sen hedelmät ovat nystykarvaiset ja sen voi varmistaa helposti lupilla. Muita samanlaisia rikkaruohoina tavattavia tädykkeitä ovat keto- ja kevättädyke sekä persiantädyke, jota kuitenkin toistaiseksi on täältä hyvin harvoin tavattu ja ilmoitettu.

Niin, onko peltotädyke yleistynyt vai ei, se jää arvoitukseksi, mutta jospa pitäisi jatkossa silmänsä auki tämänkin kasvin suhteen esimerkiksi nyt, kun pellot on puitu muttei kynnetty ja katselisi vähän tarkemmin jalkoihinsa millaisessa ruohostossa kahlaa.

Uusien lajien kesä!

Julkaistu , kirjoittanut
2


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.

Jälleen uutta

Julkaistu , kirjoittanut
2

medicago_lupulina

’Sateisen päivän kunniaksi ei ollut syytä painua metsään. Nyt saattoi keskittyä merkitsemään muistiin jo kerättyä tietoa. Sen verran kuitenkin, että voi sanoa käyneensä jossakin. Jo monta vuotta sitten sain tiedon Aitoon urheilukentän erikoisista kasveista. Nyt sen katsominen tuli ajankohtaiseksi.’

Hernekasveissa on monia mielenkiintoisia lajeja. Monet kulkevat ihmisen mukana sinne minne hänkin ja kasvavat ihmisen muokkaamissa paikoissa. Herne on vanha viljelykasvi, samoin papu. Eläimille syötetään rehuna apilaa, virveliä, palkokasveja eikä niitä ihminenkään vieroksu, ei ennen eikä nyt. Itse olen kasvattanut paitsi herneitä niin myös härkäpapua, leikkopapua, ruusupapuakin. Lupiini innostuu kasvamaan sielläkin missä sitä ei kaivattaisi ja mesikät kaunistavat joutomaita. Kaikki hernekasveja. Käyttäähän ihminen niitä maanparannusaineenakin, koska ne juurinystyröillään valmistavat ilman typestä lannoitetta maahan.

Kasvisivujeni uutuudet ovat monesti olleet hernekasveja: masmalo, keltamaite, tunturikurjenherne, tämän vuoden keulankärkikin. Ne kaikki ovat kulkeutuneet kasvupaikoilleen teiden pientareille ihmisen mukana. Eikä tämä näytä loppuvan tähän. Tänään sain siitä hyvän todistuksen Aitoon urheilukentän länsipäädyssä.

Hannu Alen taisi olla se, joka kertoi, että kentällä kasvaa mesiköitä. Vuosi oli muistaaksen 2006. Aikaisemmin en ole saanut itseäni lähtemään pitäjän toiselle puolelle mesiköitä katsomaan, olenhan niitä tuijotellut tarpeekseni kaatopaikoilla ja kaupunkien pientareilla niin Jyväskylässä kuin muuallakin. Nyt menin ja se kannatti.

Kentän länsipäädyssä todellakin kasvoi mesiköitä: keltaista rohtomesikkää (Melilotus officinalis) ja valkoista valkomesikkää (Melilotus albus). Molemmat näyttivät voivan hyvin ja kasvustot olivat kookkaita ja näyttäviä. Kentän hoidossa ne yleensä tuhotaan, mutta taitaa siemenpankissa riittää kapasiteettia ja kasvit kasvavat joka vuosi uudelleen. Kuvasin niitä innoissani, kunnes pysähdyin ja katsoin jalkoihini. Miksi sielläkin oli keltaisia mesikänkukkia? Mutta eipä ollutkaan, sillä siellä luikersi aivan eri kasvi: nurmimailanen (Medicago lupulina), joka on uusi kasvi koko alueelle. Tämäkin hernekasvi kulkeutuu mesiköiden tapaan ihmisen mukana joutomaille ja nurmikoille. Se siementää runsaasti ja säilyy siksi sinnikkäästi paikoilla, joille on tiensä löytänyt. Niinpä todennäköisesti Aitoon urheilukenttä saa jatkossakin nauttia tästä pienestä koristeesta.

Mutta eipä yllätykset loppuneet vielä tähän. Kun aikani olin tanssinut mesiköiden ja mailasen ympärillä, silmäni takertuivat pieneen heinään, joka tuppaina kasvoi kaiken keskellä. Mikäs se tämä on? Ja taas löytyi uutta: litteänurmikka (Poa compressa). Aikoinaan luulen löytäneeni sen kirkonkylältä, mutta hukkasin näytteen ja niin kasvi jäi varmaankin ainaiseksi kysymysmerkiksi. Tämä ei jäänyt, sillä nurmikkaa oli runsaasti koko kentänpäädyn alueella ja ihme on, ettei sitä kukaan ole aikaisemmin huomannut, sillä kasvustot näyttivät ainakin yhtä vanhoilta kuin hernekasvienkin kasvustot. Tänä vuonna heinät ovatkin kunnostautuneet uusien kasvien kilvassa, sillä tämä oli jo kolmas uusi heinä Luopioisiin.

Näinkin voi sadepäivää viettää. Kannatti lähteä naapurikylään, kannatti kumartua katsomaan jalkoihinsa ja kannatti tutkia sekin mitätön heinä, joka muistutti suuresti aivan tuiki tavallisia lajeja. Kannatti!

Lajit on päivitetty kasvisivuille ja niiden kuvia voi katsella sieltä enemmän.

Sorsimo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sorsimo

Kesä on niin kiireistä aikaa, ettei ehdi edes blogiaan päivittää, vaikka haluaisi. Nytkin tämä Luopioisten uusi laji on jäänyt kirjaamatta useaksi viikoksi. Ehkä jatkossa voisi vähän terästäytyä.

Lähdin heinäkuun puolivälin paikkeilla Kurkisuolle tarkastamaan uhanalaisia lajeja ja niiden lukumääriä. Samalla oli tarkoitus poimia hillojakin, jos niitä löytyisi, mutta pääasia ainakin minun puoleltani oli kasveissa. Kuljin kaikessa rauhassa vanhan pellon laitaa miettien suo-ohdakkeen suurta määrää ja peltojen nykytilaa Suomessa. Yhtäkkiä havahduin katselemaan jalkoihini. Mikä on tämä vaalean kellertävä heinä, jota tamppaan? Kouraisin röyhyjä käteeni ja hämmästyin: sorsimo. Nopea vilkaisu ympärilleni ja totesin kulkeneeni samassa kasvustossa jo hyvinkin viisikymmentä metriä. Sitten alkoikin kuumeinen miettiminen, mikä sorsimo on kyseessä. Viime vuosikymmenien aikana Suomeen on ilmaantunut useampiakin sorsimoita, joiden levinneisyydessäkin taitaa olla epätietoisuutta, on savi-, viiru-, kanadan- ja pikkusorsimoa sekä lännenisosorsimoa tavallisten oja-, korpi- ja isosorsimon lisäksi. Aloin poistaa niitä lajeja, jotka tunsin ja silloin tavalliset karsiutuivat heti. Isosorsimoa mietin hetken ja päädyinkin jo siihen, mutta kasvin koko oli pienempi ja kasvupaikka vallan väärä, joten kaivoin kasvikirjan esiin ja aloin uudelleen määrityskaavan avulla. Nyt päädyin nopeasti lännenisosorsimoon, vaikka kukkaperät olivatkin hieman karheat, niin kaikki muu täsmäsi hämmästyttävän hyvin (Kotona vielä vertasin isosorsimon karheuteen ja olihan siinä aivan selvä ero.)

Näin löytyi Luopioisiin taas uusi laji, numeroltaan 722. Lännenisosorsimo on täällä satunnaiskasvin luontoinen, vaikka Etelä-Hämeen luonnonmaakuntaan se onkin merkitty vakinaisena ja harvinaisena uustulokkaana. Kasvihan on Retkeilykasvion mukaan löydettykin vain kahdesta maakunnasta, molemmista Hämeistä. Itse olen sitä nähnyt aikaisemmin Hankasalmella ja kerännyt pienen näytteenkin sieltä, joten saatoin verrata nyt löytämääni siihen. Kovin olivat samannäköiset, vaikka Hankasalmen näyte olikin selvästi pienempi, ehkä olin kerännyt tarkoituksella pienen näytteen.

Kasvi on alkujaan peräisin Pohjois-Amerikasta ja kulkeutunut tänne nurmisiemenen mukana. Sen muut tunnetut kasvupaikat ovat samanlaisia kuin nyt löytynyt: suopellon laitoja, kosteita joutomaita. Kurkisuon laitapellolla sitä kasvoi noin sadan metrin matkalla kymmenisen metriä leveänä nauhana ja se näytti voivan erinomaisesti kasvupaikallaan. Kasvusto ei ole varmaankaan tämänkesäinen, sillä peltoa ei oltu muokattu muutamaan vuoteen. Seuranaan sorsimolla olivat heinistä nurmilauha ja juolavehnä, kukkakasveistä suo-ohdake, karhunputki ja mesiangervo.

Taas kerran huomaa, että kasveja löytyy, kun vain jaksaa kulkea ja pitää silmänsä auki. Retken päätarkoitus oli katsastaa uhiksia vai oliko se hillojen etsiminen vai mikä, mutta kohokohdaksi muodostui uusi laji. Uhanalaisista tullee myöhemmin oma juttunsa ja mainittakoon sekin, että hilloja löytyi yhden kakun päällisen verran, joten sekin oli myönteinen asia näin kuumana kesänä.