Avainsana-arkisto: scifi

Luciferin oppipojat

Julkaistu , kirjoittanut
1

luciferin-oppipojat’Kun on taas päässyt lukemisen makuun, tulee kahlattua kirja toisensa jälkeen iltojen pimetessä. Onneksi on mistä valita. Upeita uutuuksia on ilmestynyt syksyn mittaan useita. J. P. Koskinen on ollut suosikkini niin kauan kuin hän on kirjoittanut. Syksyn uutuus Luciferin oppipojat vahvistaa käsitystäni. Kirja, jossa on ajatusta ja joka antaa ajatuksia, on lukemisen arvoinen. Tieteisfantasiat saavat heloposti huuhaan leiman niskaansa, koska sellaista on paljon julkaistu. Kun Erich von Dänikenin nimi mainitaan, nousee monen niskakarvat pystyyn tai kun puhutaan Raamatusta ja luomisesta, on riita valmis. Kuitenkin nämä liittyvät oleellisesti Koskisen kirjaan ja johdonmukaisesti. Kannattaa tutustua!’

Tieteisromaani, jossa eletään 2100-luvun puoliväliä. Kapteeni Bonhomme matkaa miehistöineen Olympos-planeetalle kukistamaan kyborgien kapinaa. Yleensä hän matkaa yksin, mutta nyt miehistöön kuuluu usean alan edustajia. John on sotilas, Helen, mekaanikko, Jens kokki, Anastasia huolehtii kahdestatoista kyborgista, joilla on opetuslasten nimet ja Liu oli pilotti. Lisäksi aluksessa oli kolmastoista kyborgi Beatrix, jonka Bonhomme oli salaa ujuttanut matkalle mukaan.

Kapteeni oli tullut kuuluisaksi paitsi ulkoavaruuteen suunnatuista matkoistaan, myös siitä, että hän tappoi Jumalan. Olympos on ensimmäinen planeetta, jolta oli tavattu merkkejä muista sivilisaatioista. Sieltä löydetty majakka lähetti signaaleja, jotka kutsuivat. Bonhomme tutustuu majakkaan ensimmäisellä matkallaan ja tuo ihmiskunnalle järisyttävän tiedon, emme ole yksin, eikä Jumalaa ole. Toinen sivilisaatio on vaikuttanut meidän kehitykseemme ja luonut meidät omaksi kuvakseen. Vanhat uskonnot saavat selityksensä ja ihmiset selvyyden olemassaololleen.

Mutta onko näin? Matkan aikana miehistö käyttäytyy oudosti, uhkaavasti. Asiaan kytkeytyvät Bonhommen elämän aikaisemmat vaiheet, vaimo Johanna, pojat Gabriel ja Rafael, jotka kaikki ovat kuolleet, vai ovatko? Lopulta häntä syytetään petturiksi ja väärentäjäksi. Koko matkalle tulee toinen tarkoitus. Mikä se sitten on? Kirjan juoni etenee huimaa vauhtia kohti toisen sivilisaation kohtaamista, mutta keitä he ovat ja miten he liittyvät Bonhommen elämään ja historiaan? Se selviää vasta kirjan lopun katasrofaalisissa tunnelmissa paratiisimaisella Olympos-planeetalla, jumalten tyyssijoilla.

Koskinen on mukautumiskykyinen kirjailija ja mitä enemmän häneltä lukee, sitä enemmän lukemastaan pitää. Tieteisromaani historiallisten jälkeen (Seitsemäs temppeliherra, Ystäväni Rasputin ja Kuinka sydän pysäytetään) on upea uusi aluevaltaus. Harvoin olen lukenut näin hyvin kirjoitettua tieteisseikkailua, jossa mielikuvitus laukkaa todentuntuisesti ja jossa pohditaan sekä filosofisia että uskonnollisia rakennelmia näin perusteellisesti, sortumatta liialliseen tekniikan kuvaukseen.

Tämä kertomus tietenkin on vain yksi selitys maailmallemme eikä varmaan ensimmäistä kertaa, mutta ihan hyvä selitys. Kirjan lopun yllätys ei oikeastaan tule enää yllätyksenä, mutta se tekee lukijan surulliseksi. Tällainenko on ihminen, Bonhommen kaltainen, väkivaltainen, täynnä ennakkoluuloja, vihaa ja pelokkuutta. Onko hän edelleenkin valmis hävittämään kaiken, joka on pelottavaa, erilaista ja vastoin hänen käsityksiään. Kun kirjassa kuvataan kyborgia eli ihmismäistä ropottia, niin ei voi olla vertaamatta ja samaistamatta ihmistä tähän, kun hän kohtaa ’jumalan’. Muualta tullut sivilisaatio ei tunne vihaa ei kostoa eikä muitakaan seitsemää kuolemansyntiä, hehän ovat  jumalia, enkeleitä, henkiolentoja, joista olemme saaneet kuulla Jeesuksen puheista Raamatun välityksellä. Tässä mielessä Koskisen kirja on hyvinkin uskonnollinen. Se todentaa Raamatun sanomaa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa eikä niin kuin me olemme sen ennen ymmärtäneet. Hyvä selitys joka tapauksessa.

Lopullinen tieto tietenkin jää edelleen kertomatta: mistä jumalat sitten tulivat ja kuka heidät oli luonut. Mutta sitähän jumalat eivät pohdi.

Koskinen, J.P.: Luciferin oppipojat. WSOY, 2016. 293 s.

Hävitys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

havitys1’Uusi vuosi tuo taas uudet kirjatkin, vaikka tämä kirja kyllä tuli luettua jo viime vuoden puolella. Scifi-kirjallisuus on kauan polkenut paikallaan. Jo kliseeksi on muodostunut käsitys, että kaiken maailman örkit sun muut ovat kahdella jalalla kulkevia, sotaisia ja puhuvat amerikanenglantia. Jeff VanderMeer, vaikka onkin amerikkalainen, on hävittänyt kaikki nämä kliseet ja tämän kirjan luettuaan jää kummastuneena miettimään, miksi sitten Solariksen ei ole päästy tähän. Kirja on joutuisa lukea, eikä siinä kummallisia asioita tapahdu, mutta siitä jää sisälle kutkutus, koska kaikkea ei kerrota puhki. Jää odottamaan jatkoa.’

Aikoja sitten epämääräisessä paikassa osa rannikosta on erotettu alueeksi X. Tälle salaperäiselle alueelle lähetetään aina silloin tällöin retkikunta ottamaan selvää asioista. Alueella on tuntemattomia voimia ja jokaiselle retkikunnalle on käynyt huonosti. Nyt tehtävän saa 12. retkikunta, johon kuuluu neljä naista: arkeologi, biologi, psykologi ja maanmittari. Heillä ei ole tämän kummempia nimiä, vaan he kutsuvat toisiaan tehtävän mukaan. Retkikunnan tarinan kertoo biologi, jonka työnä on kerätä näytteitä alueen X eliöstöstä. Pian kuitenkin hänelle selviää, että ennakkotiedot kohdealueesta ovat olleet puutteelliset jopa valheelliset. Hänelle tulee mieleen, onko heille valehdeltu tarkoituksella, onko jotain oleellista jätetty kertomatta?

Kertomuksen edetessä käy ilmi, että biologin jo edesmennyt mies oli mukana edellisessä retkikunnasta ja palasi takaisin aivan eri ihmisenä kuin lähtiessään, lähes vihanneksena. Biologi saa tietää miehensä retkikunnasta ja sen kohtalosta vasta löydettyään rannalla jököttävästä majakasta suuren kasan muistikirjoja, myös miehensä muistikirjan.

Täällä alueen X Etelärajalla on muutakin omituista, maanalainen torni. Biologi huomaa hyvin pian, että tornia ei ole rakennettu ihmisvoimin, vaan se on elävä. Mitä siellä sisällä sitten on? Tutkimuksen tulos ylittää kaikki ajatukset, odotukset, mahdollisuudet. Palaako sieltä kukaan takaisin normaalina? Tämä jää askarruttamaan biologia hänen harhaillessaan Etelärajan autiomaassa.

Kirjan genre on scifi, uudella tavalla. Siinä ei räiskitä aseilla, siinä ei ole ulkopuolelta tulleita robotteja eikä elieneitä. Siinä ei ole mitään outoa, ei maisemissa, ei luonnonlaeissa. Autiomaasta kuuluu kummia ääniä, näkyy valoja, ihmisiä katoaa ja torni kiehtoo, vetää puoleensa. Oikeastaan voisi sanoa koko asetelmaa tylsäksi ja tavalliseksi, mutta taustalla jyllää vahvana jotain, josta ei lukijalle suoraan kerrota. Hän saa odottaa kirjan loppupuolelle saakka ennen kuin jotain kummallista alkaa tapahtua, vähitellen, huomaamatta.

Kirjan rakenne vaikuttaa tylsältä, mutta koska se on kirjoitettu äärimmäisen hienopiirteisesti ja se etenee hitaasti mutta varmasti kohti kliimaksia, niin se pitää lukijansa pihdeissä koko lukukokemuksen ajan. Yleensä on totuttu siihen, että scifi on paksu ja teksti tiivistä. Tässä pariinsataan sivuun mahtuu ihan riittävästi pidätettyä jännitystä ja jopa pelottavaa apatiaa. Tämäntyyppinen scifi tai fantasia pesee mennen tullen kauhukertomukset ja asemässäilyt. Tässä on ytyä ja tässä on imua. Tämä antaa pitkäksi aikaa kutinaa ajatella ja pohtia, odottaa. Sellaisista elementeistä on hyvä fantasiakirja tehty.

Jeff VanderMeer: Hävitys, Eteläraja-trilogia 1. Like, 2015, suom. Niko Aula. 222 s.

He eivät tiedä mitä tekevät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

He eivät tiedä..’Vuosi on vaihtunut ja varmaan lukuisissa kodeissa on luettu joululahjana saatua Finlandia-voittajaa. Ahmin itsekin Jussi Valtasen kirjan joulunajan välipäivinä. Ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitin siitä muistiinpanoja. Loistava kieli yhdistettynä pikkutarkkaan asioiden tuntemukseen luo yleensä vertaansa vailla olevan nautinnon. Entä nyt? Yhdellä lukukerralla ei kovin painavaa voi sanoa, kahteen ei nykyajassa ole aikaa. Uutta vyöryy koko ajan päälle. Siinäkö meidän ongelmamme onkin, emme keskity, jotta tietäisimme paremmin mitä teemme. Tässä nämä hajanaiset muistiinpanot, mutta saadakseen kuvan tästä kirjasta, se on jokaisen itse luettava – ja ajatuksella.’

’He eivät tiedä mitä tekevät’ kertoo kirjan pääsanoman. Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, jonka tutkimukset pohjaavat eläinkokeisiin. Samuel on eläinaktivisti ja hänen poikansa ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä avioliitosta suomalaisen Alinan kanssa. Isä ei ole pitänyt mitään yhteyttä poikaansa ja elää amerikkalaista elämmänsä uuden vaimonsa Mirjamin ja kahden tyttärensä Rebeccan ja Daniellan kanssa Baltimoressa. Samuel matkustaa Amerikkaan ja samaan aikaan Joe joutuu tutkimustensa vuoksi hyökkäyksen kohteeksi, hävitystä ja vihapostia, pahimpana pommipaketti tyttärille. Amerikkalaiseen tapaan suojelu viedään äärimmilleen, syylliseksi leimataan Samuel, joka on toiminnallaan laillisin keinoin kaatanut pörssiyhtiön, jonka toiminta pohjaa eläinkokeisiin. Vihdoin kirjan lopulla isä ja poika kohtaavat välissään ladattu ase. Tapahtumien taustalla jyllää raskas ja laukaisuherkkä turvallisuusorganisaatio. Tietävätkö he mitä tekevät?

Finlandia-voittajaa on vaikea arvostella. Sehän on arvioitu vuoden parhaaksi kirjaksi, ollaan sitten tällaisista palkinnoista mitä mieltä tahansa. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa, sillä kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, mutta myös huono, puuduttava ja jankkaava.

On vaikea asettaa tätä kirjaa mihinkään genreen. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen ja takaumat kerrotaan 1990-luvulta alkaen Alinan ja Joen kohtaamisesta. Tarina pyörii pitkälti isäsuhteen ympärillä, mutta onko kirjan tyylilaji fantasia, parodia, ironia, draama vai mikä se on? Kirjailija on paisutellut asioita kohtuuttomuuksiin saakka, käyttänyt liioittelua tyylikeinona ja jännitteen nostattajana jopa niin, ettei lukija lopulta tiedä, voiko hän enää uskoa muuhunkaan tarinassa.

Diktaattori Anne Brunila sanoi kirjan olevan loistava aikalaiskuvaus. Tätä se saattaa olla, mutta… Jos elämä muutaman vuoden kuluttua on tällaista, niin onko se enää elämisen arvoista, vai onko se jo nyt sellaista? Kuvaus suomalaisuudesta, samoin kuvaus amerikkalaisuudesta on varmaankin kärjistävää ja liioiteltua. Itse en näe suomalaista yliopistoa kirjan kuvaamana ankeana paikkana enkä ihannoi amerikkalaista yhteiskuntaa.

Fantasian tunnun kirjassa luo iAm-laite, joka yhdistää aivot suoraan internettiin. Oikeastaan koko tämä jakso on kirjassa turha, se vain sotkee ja sen tuoma sanoma olisi varmaan saatu muutenkin esiin. Koko ajatusrakennelma on liian suuri tähän tarinaan, varsinkin kun se jää pahasti muun kerronnan jalkoihin. Se tarvitsisi kokonaan oman tarinansa, jossa se nostetaan tapahtumien keskiöön. Kirjailija on varmaankin ottanut nimen Raamatusta Mooseksen ja Jumalan kohtaamisesta, jossa Jumala kertoo nimensä olevansa Minä olen (I am). Tämä ajatusrakennelma jää kirjassa pohtimatta. Laite, joka syöttää propagandan suoraan aivokuorelle ja jolla lapsemme aivopestään niin, etteivät he enää tiedä mitä tekevät, luo Orwellin kuvaaman maailman hyvin nopeasti. Sen tajuaa jo tämänkin vähäisen kuvauksen perusteella. Nyt jäi kutkuttava olo siitä, miten tämän asian käy, kun kirjan päätarina päättyy. Pahinta tässä on se, että lukija saattaa pitää koko kirjaa fantasiana, varsinkin kun kerronta on voimakkaasti liioiteltua ja paisutettua.

Kaikesta tästä voisi kuvitella kirjaa huonoksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta se pitää lukea ajatellen, sillä ajatuksia se herättää. Ehkä sen perussanomaan kuuluu, ettei valmiita vastauksia ole eikä kukaan ole yksinoikeudella oikeassa. Jos syytät toista väärinkäytöksistä, et välttämättä ole vapaa niistä itsekään. Kaiken pohjana tulee olla vuorovaikutteinen keskustelu ja yhteydenpito.

Valtanen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi, 2014. 559 s.

Sielut kulkevat sateessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sielut’Kun vuoden alun olen liikkunut kovin paljon sienten ja niiden aiheuttamien tautien parissa, on tällainen puolimahdoton lueskelut ollut puurtamiselle sopivaa vastapainoa. Sahlbergin Herodes vei suuren palan ajasta, Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön otti oman aikansa (se kyllä kannatti, suosittelen) ja sitten tämä Jääskeläisen realifantasia kumosi kaikki todellisuuden rajat. Kummallinen maailma, mutta onko se mahdoton?’

Todellakin realifantasia leiskuu tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuudessa niin kuin edellisissäkin. Nyt liikutaan Helsingissä, Pariisissa, Budapestissa ja sateessa. Fantasia suorastaan pursuaa esiin, varsinkin kirjan loppupuolella. Aiheena kirjassa ovat uskonnot ja jännite kirjaan tulee taistelusta, jota ateistit käyvät uskontoja vastaan.

Kirjan päähenkilö Judit jättää entisen elämänsä ja pestautuu parhaan ystävättärensä alaiseksi sieluja hoitavaa hoivayhtiöön. Hän tekee omaa sairaanhoitajan työtään, mutta huikean palkkansa korvikkeksi hän joutuu hoitamaan myös asiakkaan sielua. Tämä tuntuu ensin vaikealta, mutta kun hän saa asiakkaaksi ateistien kuninkaan Leo Moreaun, työ muuttuu kokonaan. Nyt hän on keskellä ryhmien välistä taistelua ja hengenvaarassa. Mukanaan Juditilla on ystävättärensä Martan kuolemaa tekevä kahdeksanvuotias Mauri-poika, jota hän yrittää johdattaa uskon alueelle äitinsä pyynnöstä.

Hoivayhtiössä potilaita hoidetaan laitteella, josta potilas saa hyvänolontunteen, mutta samalla menettää osan minuuttaan. Myös henkilökunta käyttää laitetta ja he muuttuvat vähitellen sieluiksi, jotka pääsevät irti ruumiistaan sulautuakseen sateeseen ja jumaluuteen. Tällaiset sielut sitten lopulta vapautuvat kaikesta materiasta  ja vaeltavat uudessa hahmossaan sateen piiskatessa maisemaa.

Moreau palkkaa Juditin omaksi hoitajakseen ja niin tämä joutuu mukaan miehen puhematkoille niin Pariisiin kuin Budapestiinkin. Ateismiluentojen seurauksena he joutuvat kiihkeiden hyökkäysten kohteensi fundamentaalisten uskovien ja hoivayhtiön taholta. He joutuvat pakenemaan takaisin Helsinkiin, mutta sade nostattaa tulvan ja heidän talonsa joutuu veden saartamaksi. Sitten saapuvat sielut. Loppu on pelkkää fantasiaa noususta Taivaaseen, jumalasta ja pelastuksesta.

Ensin kirja eteni kuin jokin uskonnollinen käännytyskirja ja minulta oli unohtua kokonaan, että kirja kuuluu omaan tyylisuuntaansa, realifantasiaan. Uskonnosta kirjoittaminen on hankalaa, koska siihen usein suhtaudutaan tunteella, tyystin eri lailla kuin tavalliseen fiktiiviseen kirjoittamiseen. Uskonto on monelle arka paikka, enkä ihmettelisi, vaikka joku heittäisi tämän kirjan nurkkaan sen vuoksi, miten siinä käsitellään uskontoja. Mutta tätä kirjaa ei pidä ottaa uskonnollisena kirjana, sitä se ei ole. Eikä sitä pidä ottaa milläänlailla totuutena, sitäkään se ei ole. Se leikittelee niin uskonnoilla kuin kirjallisuudellakin, pohtii olemassaoloa, kuolemaa ja sen jälkeistä aikaa, sielujen olomuotoa ja jumaluutta.

Kirjalla on niin uskonnollisiin kuin maallisiinkin asioihin omanlaisensa lähestymistapa eikä niitä voi samaistaa perinteisiin käsityksiin. Kirjassa on paljon Raamatusta otettuja kohtia ja monet sopivatkin kirjan rakenteeseen hyvin. Toisaalta mieleen tuli vanha sanonta, lukee kuin piru Raamattua, sillä lainaukset on tyystin irroitettu alkuperäiseltä paikaltaan ja merkityksestään.

Kirjan alku on realistinen kuvaus Juditin elämästä uudessa paikassa ja uudessa työssä. Tässä kirjalilija on parhaimmillaan. Valitettavasti kirjan loppupuoli latistuu, kun fantasia korostuu, vaikka luulisi, että kävisi päinvastoin. Lukija ei enää pysy mukana ja kuitenkaan tarinassa ei saavuteta sananmukaisesti uusia sfäärejä, kun liikutaan unen ja ajan rajoilla, jotka eivät liity mihinkään luonnonlakeihin. Kirjan lopussa luvut on puolitettu ja tuntuvat junnaavan paikallaan eli siinä kohtaa tarinassa ei ole aikaa, vaan kaikki voidaan selittää ajan pysähtymisellä. Tämä olisi voinut olla kirjan huipennus. Kirja on jo nyt järkälemäinen eikä sitä olisi voinut enää kasvattaa. Niinpä kirjan lopussa tulee tunne, että tarina lässähtää vähän kuin koululaisen aine, jossa hän toteaa: kaikki olikin unta ja kerroin sen aamulla äidille.

Kaikkine puutteineen kirja on kuitenkin mielenkiintoinen ja ajatuksia antava eli lukemisen arvoinen teos, kunhan muistaa jättää tilaa mielikuvitukselle ja unohtaa liiallisen pohtimisen.

Jääskeläinen, P. I.: Sielut kulkevat sateessa. Atena, 2013. 550 s.

Fraktaaliruhtinas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

6573

’Kun kuumuus estää pääsyn metsään, voi rauhassa syventyä tyystin erilaiseen maailmaan. Tähän tarjoutui oiva mahdollisuus Hannu Rajaniemen scifi-trilogian toisen osan Fraktaaliruhtinaan parissa. Kvanttivarkaan kohdalla jo hehkutin mielikuvituksen lentoa, yllätysten vyöryttämistä ja mahdottomuuksien kumoamista, nyt jään sanattomaksi. Tässä perässä on vain laiha kuvaus siitä, mitä on odoettavissa, kun kirjan lukee. Helppoa se ei ole, niinpä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyneesti, mitään sirpaletarinaa se ei lupaa eikä mitään järjellistä kertomustakaan, onhan vain mahdottoman komea kuvaus jostakin, mitä ei juurikaan ymmärrä.’

Trilogian toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi ja toisaalta ei jatka. Kirjat ovat jatkoa, mutta oikeastaan vain henkilöiden suhteen. Kun Kvanttivarkaassa liikuttiin Mars-planeetan maisemissa, ostettiin ja myytiin ajalla, tapeltiin ropotteja vastaan ja vaikutettiin toisten mieliin yksityisyyden rajamailla, niin nyt näistä ei ole enää jälkeäkään. Tämä kirja liikkuu Maa-planeetan jäännöksillä, jossa liikkuu myös ruumisvarkaita, sielunkauppiaita, jinnejä ja muita kummajaisia. Nyt esiin tulevat Perustajagogolit: Pelleriini, Chen, Vasilev, Sielujen insinööri ja Hsien-kuit. Varas Jean le Flambeur saa tehtävän varastaa Chengogolin eli varhaisen kopion pääperustajasta. Saadakseen sen hänen on saamansa valehahmon avulla päästävä monen järjestelmän sisään ja turvattava lopuksi oma pakonsa. Mieli ja aluksensa Perhonen yhdessä Josephine Pelleriinin kanssa auttaa ja myös sotkee hänen yritystään. Maan asukkaat asuvat Sirr-kaupugissa, joka on jäänne menneestä ennen suurta romahdusta ja sotia. Heitä uhkaa koko ajan aavikolta vyöryvä villikoodien valta. Tämä tuhoaa asukkaiden oman koodin ja aiheuttaa kuoleman. Tawaddud on ylhäinen sirriläinen ja on tiiviissä yhteydessä aavikolla eläviin, mutta myös kaupungin muihin asukkaisiin. Varkaan kanssa hän joutuu lopulta tekemisiin pelastaakseen kaupunkinsa. Tarina etenee huippukohtaansa ja siinä käydään sota Mielen ja palkkasoturiarmeijan sekä muiden ilkimysten kesken. Lopulta Mieli voittaa, varas saa Kanuunaparatiisista mitä haluaa, mutta Perhonen tuhoutuu. Maan asukkaat päätyvät toiseen olomuotoon, sillä jokaisella elävällä olennolla on tarinansa ja tarina on hän ja tarinat asuvat autiomaassa. Kirja päättyy oikeastaan siihen mistä se alkoi.

Scifi on vaikea laji, sillä luodakseen sitä  pitää tietää valtavasti asioita, mutta on osattava myös käyttää mielikuvitustaan. Luonnonlait ovat ainakin tänä päivänä ne, jotka säätelevät meidän elämäämme. Tässä kirjassa tuntuu kuin niitä ei enää ole tai maailmassa vallitsisivat aivan muut lait. Tässä niin kuin ensimmäisessäkin osassa liikutaan ainakin neljässä ulottuvuudessa, siis myös ajassa. Mielenkopiota haetaan 600-luvulta Pariisista, liikutaan nykyajassa ja toisaalta taas huimissa tulevaisuuden maisemissa. Virtuaalitodellisuudet lomittuvat toistensa sekaan, niitä luodaan ja hävitetään. Samanaikaisesti hahmo voi olla monessa paikassa, kopiot liikkuvat alkuperäisen kanssa tai erillään, tekevät ratkaisujaan, jotka eivät aina ole samoja, sulautuvat ja kuolevat. Hahmo voi punoutua toiseen, jolloin hahmo onkin kaksi eri hahmoa päällekkäin, näin esim. Maassa olevien ihmisten keskuudessa on käytäntö.

Kirja liikkuu huikeissa seikkailuissa ja koska tekijänä on teoreettisen fysiikan tohtori, voi olettaa, että tapahtumilla on mahdollisuutensa eikä kaikki ole vain hatusta tempaistua. Siitä huolimatta kirja ei ole helppo luettava. Siihen sisältyy suuri joukko tarinoita monelta eri aikajanalta, kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ja ne helpottavat lukemista, mutta monien kummallisten muodonmuutosten ja ratkaisujen maailma on hankala pitää kasassa. Hattua pitää nostaa kirjoittajalle. Jouduin lukemaan kirjaa uudelleen sata sivua edestä ja muutaman kymmenen lopusta päästäkseni jyvälle monesta asiasta. Se kannatti, sillä alku on aika sekava, kun ei muista tai tiedä taustoja. Oikeastaan jo Prologissa kerrotaan kirjan juoni ja sen lopun suuri yllätys. Se vain on kätketty ja saadakseen sen selville on kirja luettava kokonaan.

Kirjassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. Tuhannen ja yhden yön tarinat tuli jo mainittua. Lisäksi todetaan, että Perhonen on luotu laulaen kuin Kalevalan kannel aikoinaan, Mielessä muutenkin on vinhasti suomalaisuutta onhan hän päätynyt Oortin komeetalle Maasta. Fantastinen tunnelma on varkaan ja Mielen saunomisessa Perhosen varastohytissä tai kohtaamiset virtuaalirannalla juuri kuin jossain klassisessa kuvauksessa paratiisista.

Varas suuntaa kirjan lopussa kohti Saturnusta ja siitä voi päätellä seuraavan osan liikkuvan sillä suunnalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä tämä sarja on scifi-kirjojen ystävän pakollista luettavaa.

Rajaniemi, Hannu: Fraktaaliruhtinas (The Fractal Prince, suom. Antti Autio). Gummerus, 2013. 442 s.

Kvanttivaras

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


6137’Sydäntalvella, kun sammalet uinuvat hangen alla, on aikaa paneutua ihan hulluihinkin asioihin. Sellaisiin katson tämän kirjan. Suuren maineen maailmalla saanut suomalaisen Hannu Rajaniemen englanniksi kirjoittama scifi-jännäri, salapoliisikertomus kaukaa tulevaisuudesta, oli lentää nurkkaan ekan kappaleen jälkeen, mutta koukutti mukaan vähän myöhemmin ja vei lopulta mennessään. Voisi sanoa, etten mitään ymmärtänyt, mutta nautin suunnattomasti elävästä kielestä ja mielikuvituksen lennosta. Suosittelen lämpimästi ja odotan jatko-osaa.’

Kirja on siis kovaa scifiä. Teos herätti huomiota jo ennen ilmestymistään, koska tuntematon suomalainen fysikaalisen matematiikan tohtori ja Think Tank-ajattelun pioneeri solmi kustannussopimuksen arvostetun brittikustantamon kanssa kolmesta käsikirjoituksesta samalla kertaa. Kirjaa odotettiin kuin ilmestystä eikä turhaan. Se ylitti kaikki odotukset, palkitsi lukijansa huikealla mielikuvituksella ja nousi nopeasti sekä kriitikkojen että yleisön arvostamaksi teokseksi Englannissa.

Kvanttivaras alkaa dilemmavankilasta ja siellä viruvasta rikollisesta Jean le Flambeurista. Varas autetaan pakoon oortilaisen Mielen ja tämän aluksen Perhosen avustuksella sillä ehdolla, että hän tekee vielä yhden rikoksen heidän laskuunsa. Tämä rikos tapahtuu Mars-planeetan liikkuvassa kaupungissa Oubliettessä. Tapahtumat ajoittuvat kauaksi tulevaisuuteen omaan aurinkokuntaamme. Silloin hallitaan aivan erilaisia voimia kuin nyt. Ajatuksia voidaan siirtää, muistoja muokata, mieli siirtää varastoon, kopioida, monistaa uudelleen ja rakentaa millaiseen kehoon tahansa. Ihminen ei enää kuole, koska henkiinherättäjät vaihtavat varaosia, palauttavat tietoisuuksia ja siirtävät hahmoja paikasta toiseen. Taistelut käydään aseilla, jotka vaikuttavat sekä henkiseen että fyysiseen olomuotoomme. Oubliettessä vallitsee jonkinlainen kauhun tasapaino ihmisten ja robottien välillä.

Varkaan vastavoimana on Sherlok Holmes-tyyppinen etsivä Isidore Beautrelet. Tämä kulkee kuitenkin koko ajan hieman varkaan jäljessä ja tutkimukissaan saa usein todeta asioiden jo tapahtuneen. Kirjan lopulla he kohtaavat, mutta taistelua ei käydäkään heidän kesken, vaan viholliset tulevatkin aivan muilta suunnilta. Loppu on mielikuvituksen räiskettä, kun koko kirjan ajan mukana kulkeneet hahmot lomittuvat tekstiin ja saavat merkityksensä. Ei kuitenkaan kaikki ja niinpä tavaraa jää jatkoteokseenkin yllin kyllin. Se on juuri ilmestynyt suomeksi.

Kirjailija kertoi Arto Nybergin keskusteluohjelmassa, että oli hankalaa sijoittaa salapoliisitarina tulevaisuuteen, jossa jokainen voi lukea toisen ajatukset. Rikollisella ei ole tällöin mitään mahdollisuutta paeta. Niinpä mukaan tuli tämän hetkenkin polttava teema yksityisyydestä ja sen suojasta. Kirjailija loi gevulot-järjestelmän, jolla saattoi säädellä sitä, kuinka paljon antaa itsestään ulkopuolisten näkyville. Kaupungin ’yläpuolella’ on ulkomuisti, kuin internet, siellä on kaikki ja se on kaikkien saatavilla. Tämä mahdollistaa seikkailun ja kaiken sen mielikuvituksen ilotulituksen, joka kirjassa esiintyy, mutta gevulot suojaa yksilöä julkisuudelta jopa näkymättömyyteen saakka. Muita loistavia ajatusrakenteita kirjassa on aika, jossa voidaan liikkua niin eteen- kuin taaksepäinkin ja joka on korvannut rahan. Aika on nähtävillä kellossa, jota jokainen kantaa mukanaan ja sen avulla ostetaan ja myydään ja kun aika loppuu kellosta, ihminen muuttuu hiljaiseksi ja saa työllään tienata itselleen lisää aikaa palatakseen taas etuoikeutetuksi. Kirjaan kuuluvat tietenkin myös robotit, monistuvat kummajaiset, joista ei voi tietää mitä elämänmuotoa he edustavat, ovatko hyviä vai pahoja, tekevätkö hyödyllistä vai tuhoavat. Päähenkilö varaskin on ulkomaailmallinen, joka jää kirjassa osin arvoitukseksi, samoin Mieli ja hänen jumalattarensa Pelleriini, zokuista ja Sobornostista puhumattakaan. Ehkäpä ne paljastuvat paremmin jatkoteoksissa. Kirjahan päättyy ropottipuutarhaan, jossa insinööri rakentaa osasista toimijoita, joilla on fysiikkansa lisäksi myös henki ja henkiset ulottuvuudet. Niinpä metsästäjägogol lähtee liikkeelle hakemaan saalista. Kuka se on? Se selviää jatkossa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (The Quantum Thief). Suom. Antti Autio. Gummerus. 440 s.