Avainsana-arkisto: silmälläpidettävä

Kummallinen löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Liskojen sukua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vaskitsa1

’Tämän päivän vietin ystäväni kanssa Kuhmoisten metsissä sammaljahdissa. Mitä sitten löytyi, se ei ole vielä tiedossa, mutta yleensä aina jotain mielenkiintoista. Ainakin alustavasti pussin sisältöä penkoessani tapasin joitain itselleni hyvin outoja sammalia. Mutta päivä ei olisi ollut mitään ilman kunnon yllätystä. Aivan viime metreillä luikerteli vastaan maamme ainoa jalaton lisko. Eipä tuo ole vastaani tullut vuosiin. Taitaa olla edellisestä kohtaamisesta liki kaksikymmentä vuotta.’

Vaskitsa (Anguis fragilis) on siis lisko käärmemäisestä ulkonäöstään huolimatta. Se on kokonaan rauhoitettu ja silmälläpidettävä laji harvinaisuutensa vuoksi. Laji on oikeastaan aika puhtaasti eurooppalainen, sillä sen päälevinneisyysalue on juuri Eurooppa. Suomessa sitä tavataan harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, linjan Vaasa-Joensuu pohjoispuolella se on hyvin harvinainen tai puuttuu kokonaan. Äkkiseltään sitä ei miellä liskoksi, koska sillä ei ole jalkoja niin kuin yleisellä sisiliskolla. Anatomisesti jalat kuitenkin löytyvät tai jalkojen aiheet ihon alta. Nimensä vaskitsa on saanut väristään, se on siis vaskenvärinen, joskus urosten selässä on sinisiä pilkkuja. Pituudeltaan se jää reilusti alle puolimetriseksi. Vaskitsan liikkeet ovat kankeita ja kömpelöitä. Siksi se jääkin usein muiden eläinten saaliiksi.

Vaskitsa on etupäässä hämäräeläin ja lepäilee päiväsajan jossain kolossa tai kasvillisuuden seassa. Ravinnokseen se pyydystelee matoja ja nilviäisiä. Itse se on kettujen, siilien ja lintujen ravintoa. Vaskitsa on kuitenkin kaikista uhista huolimatta pitkäikäinen eläin. Joidenkin yksilöiden on todettu sinnitelleen hengissä jopa kolmekymmentä vuotta.

Liskoille on tyypillistä, että ne pystyvät katkaisemaan häntänsä ja kasvattamaan uuden sen tialle. Uusi häntä on usein lyhyempi ja typäkämpi kuin alkuperäinen. Alakuvan eläimen häntä on jossain vaiheessa katkennut eikä se ole kasvattanut juurikaan lisää uutta häntää. Hännänkatkaisun merkityshän on kääntää saalistajan huomio kiemurtelevaan häntää niin, että itse lisko pääsee pujahtamaan piiloon.

Vaskitsa on muuttunut silmälläpidettäväksi eläimen voimakkaan vähenemisen vuoksi, mikä taas johtuu lisääntyneestä asutuksesta ja liikenteestä. Vaihtolämpöisenä eläimenä se hakeutuu lämpimille teille ja jää helposti auton alle. Niitä myös edelleen valistuksesta huolimatta tapetaan käärmeinä, mikä on rikollista touhua, sillä vaskitsan tappamisesta on määrätty yli 200 €:n sakko.

Pietäänpä tämän sympaattisen eläimen puolia!

vaskitsa2

Kukkamattoa ja sammalharvinaisuutta

Julkaistu , kirjoittanut
1

kukkamatto’Kävin tässä päivänä muutamana etsiskelemässä vanhoilta koivunkannoilta marrassammalia ja törmäsin suopellon kukkaloistoon. Ensin vain etsin niitä kantoja ja vasta sitten havahduin huomaamaan, missä kuljen. Joskus tuntuu upealta kulkea valkovuokkometsässä, joskus voikukkaniityllä tai loppukesän horsmikossa, harvoin saa kahlata orvokeissa. Tarkemmin kun katsoin kasvin lehtiä, huomasin, ettei se ihan tavallista orvokkia ollutkaan. Lehtien alapinta oli karvainen suonia pitkin ja joillakin jopa suonien väleistäkin. Tämähän kertoi sen, että kukkaketo muodostui pääasiassa viitaorvokista. Kaipa siellä kantalajejakin oli välissä, niin että risteymä pääsi syntymään. Valkoiset kukat kuuluivat sitten ketunleivälle, joka täytti kaikki aukkopaikat. Tällaista kenttää alueella oli niin kauas kuin saattoi nähdä. 

Alkukesä luo tällaisia yllätyksiä. Loppukesästä tämäkin paikka on kuin mikä tahansa muu ryteikkö, jossa nokkoset, horsmat ja vattu valtaavat alaa. Hakkuuaukeat ja suopellot ovat vihonviimeisiä kulkureittejä loppukesästä. Näin kesän alussa niillä viihtyy ja saa oikein kunnolla nauttiakin kauneudesta.

Löytyihän ne kannotkin lopulta ja muutamalla kasvoi myös haisumarrassammalta (Tayloria tenuis). Se on NT-laji, enkä sitä kovin usein ole täältä Etelä-Hämeestä tavannut. Muutama vuosi sitten syntyneiltä koivunkannoilta sen saattaa löytää, jos on hyvä tuuri.’

marrassammal

Sieneen!

Julkaistu , kirjoittanut
1

koralliorakas

’Syksyn tulon huomasi ennen sienistä. Liekö tarkempaa havainnointia vai ilmaston lämpenemistä, mutta nykyään tahtoo sieniäkin nähdä aina vain varhemmin. Kiertelin tässä muutama hetki sitten Kyynäröjärven rantoja ja rantaluhtia etsiessäni uhanalaista raania kuvattavaksi ja vastaan tuli tällainen kummajainen.’

Koralliorakas (Hericium coralloides) on maassamme harvinainen sieni. Sen itiöemä on korallimaisesti haaroittunut ja voi kasvaa usean kymmenen senttimetrin suuruiseksi pallomaiseksi kasvustoksi. Väriltään se on tuollainen kermanvaalea, mutta muuttuu vanhemmiten ruskehtavaksi. Orakkaaksi sen tunnistaa korallimaisten haarojen alapinnalla olevista piikkimäisistä heltoista, joissa valmistuvat sienen itiöt.

Tämä yksilö kasvoi vanhalla kaatuneella lahopuulla tervaleppäluhdassa Kyynäröjärven eteläpäässä. Se oli yksinäinen elelijä, sillä lähialueilta ei toista kasvustoa etsiskelystä huolimatta löytynyt. Sopivia lahonneita lehtipuita kyllä olisi ollut tarjolla. Kirjatietojen mukaan se suosii haapaa ja koivua, etenkin pakurisienen vioittamia runkoja. Tämä laho oli lehtipuuta, mutta jo sen verran pitkälle edennyt, että puulaji jäi määrittämättä. Ne muutamat kerrat, kun tämän sienen olen tavannut, se on kasvanut koivulla.

Sieni siis ei ole yleinen. Kirjoissa sanotaan sen ilmentävän jopa vanhaa metsää. Ehkä näin on, vaikka tämä löytämäni yksilö esiintyikin aika avoimella paikalla kosteassa notkelmassa, jossa kasvoi runsaasti nuorta lehtipuuta. Ehkä lahopuun osuus oli suurempi kuin muissa vastaavissa paikoissa ja sitähän sieni suosii. Oikeastaan, kun muistelen, olen tavannut sen hyvinkin samanlaisesta biotoopista muulloinkin. Ehkä se Etelä-Hämeessä tarvitsee tällaisen kostean luhtaisen runsaasti lahopuuta sisältävän kasvupaikan.

Ei koralliorakas ole metsän kummallisin sieni, mutta ehkä se on kaunein. Sen näkeminen saa hyvälle mielelle. Mielellään sen noukkisi sienikoriinsa, mutta enpä ole sitä tehnyt. Luultavasti se ei ole edes hyvänmakuinen, liekö peräti syömäkelvoton. En tiedä. Harvinaisuutensakin vuoksi se kannattaa jättää paikoilleen, jospa se yleistyisi ajan myötä.