Letto

rahka4

’Suot tyypiteltiin aikoinaan samalla tavalla kuin metsätkin maaperän laadun ja sitä kautta kasvillisuuden mukaan. Soilla tyypitykseen vaikuttavat lisäksi myös veden määrä ja liike, paikan etäisyys suon reunasta ja maantieteellinen asema. Suot jaetaan yleensä viiteen pääryhmään: korvet, rämeet, nevat, letot, luhdat ja yhdistelmät. Lisäksi tulevat käsitellyt suot, muuntumat ja turvemaat. Aikojen kuluessa parhaat eli ravinteiset suot ojitettiin ja niistä tehtiin peltoa. Osasta soita haluttiin metsämaata. Vain karut nevat ja rämeet jäivät jäljelle. Tosin niitäkin ojitusvimmassa 1960- ja 1970-luvulla tuhottiin, vaikka nyt tiedetäänkin, ettei niistä tule peltoa eikä metsää.

Etelä-Suomessa ravinteiset suot ovat tänä päivänä suuria harvinaisuuksia, uhanalaisia. Kartoittaessani Luopioista olen niitä etsinyt, turhaan. Ravinnon saannin mukaan suot jaetaan karuihin (ombrotrofisiin) ja ravinteisiin (oligotrofisiin) soihin. Jälkimmäiset jaetaan vielä ravinnon määrän mukaan minerotrofisiin, mesotrofisiin ja eutrofisiin soihin. Kaikkein ravinteisimmat suot ovat lettoja. Olen päätellyt, että esim. Aitoon Häyläsuo on aikoinaan ollut jonkinasteinen letto. Nykyään vedenlaskun ja ojitusten jälkeen se on pelkkä pusikko, jonka yhdellä kulmalla on lähteisyyden mukanaan tuomaa ravinteisuutta, mesotrofiaa.

Niinpä hämmästykseni oli suuri, kun sattumalta löysin Luopioisista leton tai ainakin itse pidän sitä sellaisena. Lettoisuuden indikaattoreina ovat sammalet. Tuolta pieneltä suoalueelta olen tänä kesänä löytänyt useampia eutrofian indikaattoreita. Ilman muuta on selvää, ettei näitä ole löytynyt muualta Luopioisten alueelta. Keväällä jo löysin sieltä lettokuirisammalen (Calliergon richardsonii) ja hetekuirisammalen (C. giganthenum) sekä useita Mniaceae-heimon lehväsammalia. Myös ravinteisilla soilla elävä kivilaakasamamlen muoto lehtolaakasammal (Plagiotechium denticulatum var. undulatum) viihtyy tuolla suolla.

rahka5Nyt syksyllä löytyi sitten taas uusi eutrofiaa ilmentävä laji, joka on vielä varmistuskierroksella, mutta uskallan sen jo tähänkin pistää, käyrälehtirahkasammal (Sphagnum contortum). Tämä sammal komeilee kuvissa, vaikka toden totta ei se nyt niin kovin komealta näytä: likaisen ruskeanpunertava, pötkömäinen ja hyvin vetinen. Katselin sitä jo keväällä, mutta silloin jäi näyte keräämättä. Nyt sen otin ja työpöydän ääressä selasin useiden oppaiden määrityskaavoja ja kaikkien mukaan päädyin samaan lajiin. Sammal on yksi neljästäkymmenestä rahkasammallajistamme ja erottuu muista paitsi värinsä myös käyrien lehtiensä avulla. Se on silmälläpidettävä (NT) sammal ja alueellisesti uhanalainen (RT) suuressa osassa maata.

Useat Luopioisista ilmoitetut letot ovat osoittautuneet reheviksi korviksi tai luhdiksi. Niinpä ensi kesänä on syytä tarkistaa vastaavia paikkoja ja penkoa ne perusteellisesti, jospa niiden uumenissa lymyää vielä uusia yllätyksiä.’ 

Pihtisammalet

pihtisammal3’Sunnuntai oli hyvä päivä vierailla taas kerran Laipan ulkoilualueella Hämeessä. Maastoon on merkitty pikospuin varustettuja polkuja, joita on hyvä kulkea. Metsät ovat pääosin talousmetsää, mutta joukkoon mahtuu myös vanhaa metsää. Sieltä löytyy pieniä järviä ja lampia, puroja ja soita, joten alue on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus retkeiltäväksi. Eilen keskityin pieniin sammaliin. Eihän niitä maastossa juurikaan erota ainakaan lajilleen, mutta kun keräsi paakun sieltä toisen täältä mielenkiintoisesta paikasta, niin pääsi ihan mukavaan lopputulokseen, varsinkin pihtisammalten osalta. Tässä muutama niistä kuvien kera. Kuvat on otettu mikroskoopin läpi n. 40 – 80- kertaisella suurennoksella, joten kyse on todella pienistä sammalista, Värit kuvissa eivät ole oikeita, sillä kuvaus vääristää niitä. Lajit ovat pääasiassa vihertäviä.’

Pihtisammalet (Cephalozia) ovat maksasammalia ja niitä on Suomessa 11 lajia, kaikki yhtä pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat rihmamaisia muiden sammalten seassa eläviä kosteiden paikkojen kasveja, joiden pituus jää yleensä alla parin sentin ja paksuus vain milliin tai sen alle. Siksi ne onkin aina määritettävä hyvällä lupilla tai mikroskoopilla.

Yläkuvassa on lajeista yleisin, saksipihtisammal (C. bicuspidata). Sen löytää helposti lahopuulta, suopoluilta, valuvetisiltä kallioilta ja karikkeen seasta. Se on monimuotoinen, mutta yleensä kuvan näköinen terävin lehtiliuskoin ja siksi helppo tuntea. Lisäksi lehdet ovat poikittain kiinni varressa. pihtisammal4

Toinen yleinen laji on rahkapihtisammal (C. lunulifolia). Sekin löytyi eilen nimensä mukaisesti rahkasuolta. Tämän lisäksi sen voi löytää myös kosteilta kallioilta ja lahopuulta, siis samanlaisilta paikoilta kuin edellisenkin. Ulkonäöltään se on erilainen. Tämän sammalen lehdet kiinnittyvät varteen vinottain ja ovat pyöreitä, lyhytliuskaisia. Melko helppoa vielä, kun vain on tarkkana.

Rahkapihtisammalen lähilaji onkin sitten uutena Luopioisiin löytynyt pohjanpihtisammal (C. pleniceps). Kuvistakin näkee jo, että lajit ovat hyvin samannäköiset.pihtisammal1 Nyt joudutaan jo mikroskooppityöhön sillä ainoa selvä ero näiden kahden välillä on lehtiliuskan uloimmassa solussa. Kun sitten katselee lajeja rinnakkain, niin eroja löytyy muitakin, mutta kaikki yhtä vähäisiä. Tämä laji löytyi Sadinlammen suolta rahkamättästä. Ei se mikään suuri harvinaisuus ole, vaikea vain löytää. Rahkasuot, rannat ja kalliot ovat tämän lajin kasvupaikkoja.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, löytyy vielä pari melko yleistä pihtisammallajia. Rämepihtisammal (C. loitlesbergeri) näyttää nopeasti katsottuna edellisten lajien muuntelulta, mutta on siinä omatkin tuntomerkkinsä.pihtisammal2 Ovathan nuo lehtiliuskat selvästi pidemmät ja terävämmät. Siellä onkin 2-3 yksittäistä solua jonona kärkeä muodostamassa. Hyvä tuntomerkki, kunhan ensi löytää tämän äärimmäisen pienen sammalen. Se saattaa olla niitä kaikkien pienimpiä vastaantulleita. Sekin löytyi Sadinlammen suolta aivan edellisen vierestä. Laji on puhtaammin suolaji kuin edelliset, mutta saattaa löytyä myös rannoilta.

Eipä lopeteta vielä, sillä suolta löytyi vielä yksi Hämeessä yleinen laji, kynsipihtisammal (C. connivens). Se on oikeastaan edelliselle rinnakkainen, mutta nyt lehtiliuskan päässä on vain 1-2 yksittäistä solua. Tämäkin sammal elelee soilla tai lahpuulla rahkasammalten seassa ja näyttää juuri samanlaiselta kuin edellisetkin.

pihtisammal5

Lisäksi Laipasta löytyi vielä hapsipihtisammal (C. leucantha), yleinen sekin, mutta niin onnettoman rihmamainen ja pienilehtinen, ettei siitä tahdo millään saada kunnollista kuvaa. Siksi sitä ei nyt ole tässäkään. Yritän vielä jossain välissä ottaa paremman kuvan kuin sammalsivuilla tällä hetkellä on. Tämä laji kasvaa samanlaisilla paikoilla ja on kyllä ihan omannäköisensä. Sen voi sekoittaa suuriin harvinaisuuksiin tai sitten pienikokoiseen saksipihtisammaleen.

Miksi näin pitkään kerroin yhdestä sammalsuvusta? Tämä ehkä kuvaa hyvin luonnon monimuotoisuutta. Suuri osa meistä ei tiedä näiden olemassaolosta yhtään mitään, ymmärrettävää jo pienen koonkin puolesta ja kasvupaikan. Kuitenkin jokainen näistä on oma lajinsa, kuten ihminenkin, ja ansaitsee siksi tulla huomioiduksi ja säilytetyksi. Suo on uhanalainen Etelä-Suomessa. Nämä eivät paljon tilaa vaadi, mutta luonnontilaisen elinympäristön kuitenkin. Hienoa, että ne ovat olemassa.

Jos joku haluaa lisätietoa, niin linkkien kautta pääsee sammalsivuille katsomaan ja lisäksi Suomen ympäristökeskus on julkaissut tänä vuonna erinomaisen oppaan näistä lajeista (Riitta Ryömä, Anna Oldén, Xiaolan He, Sanna Laaka-Lindberg: Suomen puutteellisesti tunnetut maksasammalsuvut. Suomen Ympäristö 7/ 2013). Sitä saa tilaamalla tai lataamalla verkosta.

 

Rahkaa

rahka2 (1)

Rahkasta tulee helposti mieleen maitotuote, mutta on se muutakin. En tiedä kuitenkaan, mitä yhteistä rahkalla ja rahkasammalella on. Tällä kertaa kyse on kuitenkin sammalesta. Muutama päivä sitten yllä oleva laji löytyi ja sain siitä kuvia. Monien mielestä kaikki rahkat ovat samannäköisiä ja nopeasti katsottuna niin onkin. Kuitenkin tämä laji, pallopäärahkasammal, on Luopioisten 25. rahkasammallaji. Itse en ole sitä täällä nähnyt, sillä kuvatkin on Salamanperän luonnonpuistosta otettu, mutta vanhoissa selostuksissa alueen sammalista se mainitaan. Silloin löytöpaikkana on ollut Hirvijärven maasto Laipassa. Kun katselin karttaa, saatoin sen jo lähes paikallistaakin. Nyt vain on mentävä katsomaan, vieläkö se siellä kasvaa.’

Suot ovat rahkasammalten valtakuntaa ja siksi erilaisilla soilla on myös erilaiset sammallajit. Korpisoilla kasvavat muut lajit kuin nevoilla tai rämeillä. Soistuvilta kankailta löytyvät omat lajinsa, lähteiden ympäristöstä omansa. Rahkasammalet viihtyvät happamessa maassa ja niinpä niiden muodostama turvekin on hapanta. Muista sammalista nämä eroavat solujensa puolesta. Sammal koostuu rahkasoluista, jotka pystyvät imemään jopa 20 kertaa solujensa painon verran vettä. Niinpä rahkasuot ovatkin erinomaisia vesivarastoja. Kun aikoinaan suuret määrät soita kuivattiin Sisä-Suomesta, saatiin aikaan tulvavaara alaville maille kuten Pohjanmaalle. Suo varastoi valtavasti vettä ja estää täten tehokkaasti tulvien muodostumisen jokien alajuoksulle.

Suomessa tavataan 39 rahkasammallajia. Niitä esiintyy koko maassa, mutta ne ovat erikoistuneet kasvamaan erilaisissa paikoissa. Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) ei ole kaikkein yleisimpiä lajeja, mutta ei harvinaisimpiakaan. Sitä tavataan harvakseltaan koko maasta lähinnä keskiravinteisista korvista ja soistuvien kangasmetsien mätäspinnoilta. Se on nimensä mukaisesti paksupäinen, sillä sillä on varrella kimpussa runsaasti (6 – 12 kpl) haaroja. Näin se muistuttaa jäykkää pötkylää, jolla on apilankukkaa muistuttava pää. Sammal on helppo tunnistaa maastossa, jos on vähänkin tottunut vertailemaan rahkasammalia toisiinsa. Yläkuvassa näkyy sen rakenne ja kun sen ottaa käteensä, se tuntuu kovalta ja jäykältä, eri yksilöt ovat irrallisia ja koko tupas hajoaa yksittäisiksi pötköiksi. Alakuva on yhden sammalen yläosa. Siitä näkee, että sammal on itse asiassa melko kaunis väreiltään. Rahkasammalista onkin löydettävissä monia hienoja sävyjä. Niitä kannattaa tutkailla tuoreina, sillä kuivina ne näyttävät kaikki vähän kulahtaneilta ja monet kauniit värit ovat silloin kadonneet.

rahka1 (1) Rahkasammalia on joskus käytetty imemässä vettä ikkunanväleistä, mutta se ei ole suositeltavaa kuten ei myöskään niiden käyttäminen seinän tilkitsemiseen, sillä ne pysyvät pitkään kosteina tai märkinä. Tällöin ne mädättävät puupintoja ja aiheuttavat täten vahinkoa. Vanhastaan rahkaa on käytetty maanparannusaineena, kuivikkeena eläimille ja jopa lasten vaipoissa, lisäksi niillä on antiseptisiä vaikutuksia esimerkiksi haavojen hoidossa. Tänä päivänä rahkasammalesta muodostunutta turvetta poltetaan surutta lämmöksi. Tämä uusiutumaton luonnovara olisi toki paljon hyödyllisempi muussa käytössä. Suot ovat esimerkiksi maamme ylivoimaisesti suurin hiilivarasto ja sitä varastoa voitaisiin mieluummin lisätä kuin tuprutella taivaalle.

Pari vuotta sitten kirjoitin edellisen kerran rahkasammalista. Silloin Luopioisista oli löytynyt 20 lajia. Uusia on siis tullut viisi, hitaasti mutta varmasti. Vieläkin on muutama melko todennäköinen löytymättä. Taitaa olla tältä vuodelta vähän myöhäistä, mutta ehkäpä ensi vuonna taas löytyy.

Kohtaaminen suolla

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’

Itiöpesäkkeitä

lovisammal

’Retkeilin eilen kosteissa ympäristöissä ja sain tuntea sen ihollani. Kesän ensimmäiset hyttyset ovat pahimpia hieman allergiselle. Pistokset ovat tulisia ja paukamat kutiavia. Yleensä loppukesästä niitä ei edes huomaa ja hyttysmyrkky jää monesti kotiin. Nyt sitä tarvittiin. Muuten olisikin ollut aika tuskaista ottaa kuvaa lovisammalen (Lophozia sp.) itiöpesäkkeistä kyyryssä lahokannon vieressä hitaasti virtaavan puron yläpuolella.’

Kuvassa on pienen maksasammalen itiöpesäkkeitä. Perän korkeus on sentistä kahteen. Itse sammal on saman kokoinen suikertava ja alustaansa litteästi kiinnittynyt, lehdet mikroskoopilla tutkittavia. Joskus tuntuu aika vaikealta ymmärtää, kuka aikoinaan on lajittanut kaikki nämä mitättömän pienet sammalet, kun niiden lajeja erottavat tuntomerkit ovat vähäistäkin vähäisemmät. Lovisammalillakin, kun ensin on todettu, että sammal todellakin on lovisammal, määritys tapahtuu mikroskoopilla ensin gemmojen värin perusteella, sitten solujen koon ja muodon ns. trigonien perusteella ja lopuksi sitten valitaan näytteestä parhaiten kaavaan sopivat asiat määritystä varten, sillä usein kaavan ilmoittamat tuntomerkit menevät ristiin. Kuitenkin, kun sitten on päätynyt johonkin lajiin, niin se tuntuu aivan oikealta ja tuntomerkit istuvat paikalleen. Voi innoissaan todeta löytäneensä etsimänsä, kunnes sitten joku toinen määrittääkin näytteen uudelleen ja laji muuttuu toiseksi. Turhauttavaa mutta opettavaista. Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko tässä mitään järkeä. Eräs viimekesäinen pieni maksasammal muutti nimeään kolme kertaa enkä vieläkään ole aivan tyytyväinen määritykseen.

Kuvassa on todennäköisesti ehkä kaikkein yleisin lovisammal, kantolovisammal (Lophozia ventricosa) ja se kasvoi nimensä mukaisesti kannon päällä. Kirjallisuus kertoo kuitenkin tämän sammalen mieluimmin kasvavan multavilla kallioseinämillä, niiden tyvillä ja kostealla maalla kuin lahopuulla, josta sen kyllä voi myös löytää. Itse eilisellä retkellä löysin sitä vain lahopuulta, tosin en liikkunut lähelläkään kallioita.

Sammalia oppii tuntemaan vain etsimällä ja määrittämällä uudelleen ja taas uudelleen. Lopulta huomaa ja oppii jonkin itselle sopivan tuntomerkin, joka kertoo jo kaukaa katsottuna, mistä lajista on kyse. Joku on sanonut, että sammaltuntijan tietää päteväksi vasta sitten, kun hän seisaaltaan erottaa toisistaan niitty- ja korpiliekosammalen. Itse en erota niitä kunnolla edes kädessä, mikroskooppi vasta kertoo lajin. Ehkä joskus koittaa sekin aika, että tuon taidon osaan. Lovisammalilla sekään ei taida auttaa, liian usein joudun nostamaan kädet pystyyn ja turvautumaan ystävien apuun.

Suolla

talvisuo3

’Tänä keväänä Etelä-Suomessakin on saanut nauttia valon ja lumen ilosta. Peruin Lapin-matkankin osittain sen vuoksi, että saman kokemuksen saa lähempänäkin. Ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Eilen aamuvarhaisella lähdin naapurikylän Kurkisuolle, leveiden metsäsuksien kanssa. Hanki kantoi hyvin avoimilla paikoilla eikä metsässäkään upottanut kymmentä senttiä enempää. Suolla vallitsi uskomaton rauha: teerien pulputus, auringonnousun tuomat värit, yksinäinen kanahaukka, lumeen jo vajonneet hirvenjäljet. Hiihdin suon ympäri hitaasti valokuvia ottaen, tunnelmaa haistellen. Aikaa kului, mutta sitä ei laskettu, hiki ei tullut, kun meni tarpeeksi hiljaa, kokemukset karttuivat, vaikka suo onkin tuttu. Aina löytää jotain uutta.

talvisuo2En muistanutkaan, että tuolla suolla on eteläsuomalaiseksi suoksi harvinaisen paljon pieniä keloja. Mänty on ihmeellinen puu, en lakkaa sitä ihailemasta. Se kasvaa karuilta ulkosaariston luodoilta Lapin tuntureille, kuivilta kankailta vetisille soille, sama laji vaikkakin eri näköinen. Keloontunut mänty antaa suolle karun pohjoisen tunnun. Sen pintaa peittää hento nukka ja suuri joukko pienen pieniä neulajäkäliä (yleensä Mycocalicium subtile). Jäkälän nuppineulaa muistuttavia tummia rakennelmia ei näe kuin ottamalla silmälasit päästä ja suurennulasin tilalle. Samalla löysin kelon pinnasta joukon muitakin minulle vielä tuntemattomia rupijäkäliä. Näistä kertovaa kirjaa odotan innolla, luvassa on.

Aamuaurinko lämmitti vähitellen hangen pinnan ja hiki alkoi tunkea kauluksen alta. Oli suunnattava rantaan. Tikan rummutus ja hangella lojuva kohmeinen perhostoukka jäivät viimeisiksi mieleen aamuretken suolta. Vaan miksi en taaskaan tavannut koko retkellä ketään muuta. Tuollakin suolla olen viettänyt päivän toisensa jälkeen kymmenien vuosien kuluessa, mutta koskaan en ole nähnyt siellä yhtään ihmistä. Rauhassa saa olla, kuin Lapin erämaissa!’

talvisuo1

Karpalon aikaan

karpalo

’Kävin tänään Luopioisten ja Padasjoen rajalla olevalla suurella suoalueella, Kurkisuolla. Se on Natura 2000- kohde ja siksi suurelta osin rauhoitettu. Onneksi, sillä se on laajalla alueella Etelä-Hämettä ainoa suurempi luonnontilainen suo. Lokakuun alku on aika , jolloin suolle on pakko päästä. Sen kertoo kuvakin.’

Tänä vuonna on marjoja tullut Etelä-Hämeessä lähes ennätystahtiin. Ensin mättäät peittyivät mustikoihin, sitten puolukoihin ja nyt on karpaloiden aika. Itse en pidä mustikoiden noukkimisesta kaikesta siitä propagandasta huolimatta, joka kertoo marjan terveellisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Niinpä mustikat jäivät paljolti metsään, vaikka niitä oli vielä syyskuullakin aivan kelvollisena noukittavaksi. Ehkä yksi syy on myös se, ettei mustikka oikein sovellu konepoimintaan. Puolukka onkin sitten eri asia. Taisin noukkia niitä iltojen ratoksi aivan yli tarpeen. Kun marjaa on paljon ja koneella noukkii, ei sangolliseen montaa kymmentä minuuttia mene. Niinpä tiinut ovat kellarissa täynnä herkkua talven varalle.

Karpalo on marja, joka monesti jää mättäille lintujen ravinnoksi. Kuitenkin se taitaa olla näistä meikäläisistä marjoista kestävin säilöttävä. Aikoinaan karpalot säilöttiin kokonaisina veden alle kellariin ja ne säilyivät hyvin seuraavaan suveen saakka. Myös harsopusseihin kuivaan tilaan niitä ripustettiin eikä vaurioita juurikaan tullut. Karpalot vain ovat hitaita noukkia, sillä konepoimintaa ei oikein voi tehdä ja jokainen marja on poimittava erikseen, usein moneen kertaan, kun se aina lipeää käsistä joustavien varsiensa vuoksi. Kuvan kaltaisia paikkoja on tänä vuonna ollut paljon ja niistä noukkiminenkin käy joutuisasti.

Moni pitää karpaloa liian kirpeänä marjana. Pelkältään syötynä se sitä varmaan onkin. Itse pistän karpaloita luonnonjugurtin joukkoon ja ripaus sokeria päälle. Silloin katrpalon kirpeys laimenee jugurtin pahmeyteen ja sokeri poistaa liiallisen ärhäkkyyden. Suosittelen! Aivan erinomaista on karpaloista puristettu mehu. Sitä vain pitää jonkin verran laimentaa eikä siinäkään sokeri ainakaan pahasta ole. Vanhastaan tiedetään karpalohyydykkeen kruunaavan monen liha-aterian. Hirvenmetsästys on menossa parhaillaan ja hirvipaistin koristeeksi ja kirpeydeksi kuuluvat ehdottomasti karpalot.

Jokohan tämä palopuhe riittää ja huomenna kaikki lukijat säntäävät lähimmälle suolle tätä herkkua hakemaan. Tänä vuonna kannattaa sitten ottaa pitkävartiset saappaat, sillä syksyn säät ovat saaneet monen suon tulvimaan. Karpalot löytyvät helpommin puiden juurilta ja mättäiltä, suon välipinnoilla ne ovat painuneet rahkan sisään eivätkä näy kovinkaan helposti ohikulkijalle.

Antoisia karpaloretkiä!

Rakkosammal

?

’Alkavat kesän kukkaset jo kuihtua ja kasvikartoitus muuttua lottoarvonnaksi ilman mahdollisuutta palkintoon. Viikonvaihteessa tein vielä kartoituksia, mutta ainakin silmäruohot, maitikat ja monet sarat alkoivat olla vetonsa menettäneet ja painua talvilepoon. Niinpä jäi metsäretkellä aikaa katsella sammalmaailmaa tarkemmin. Kostea sää pitää ne vetreinä ja tunnistettavina aina lumen tuloon saakka. Vielä eivät edes tippuvat lehdet peitä niitä alleen. Maksasammalten ihmeellinen maailma on meille useimmille ollut salattua, kun niiden pieni ja vaatimaton ulkonäkö ei ole houkutellut ihastelemaan. Itsekin olen niitä penkonut vasta muutaman vuoden ajan ja aina löytyy uutta ja erikoista katsottavaa. Tuntemusta pitää vain lisätä, sillä monien tuntomerkit ovat kovin pieniä, usein vain mikroskoopilla löydettävissä. Tänä kesänä olen törmännyt rakkosammaleeseen (Nowellia curvifolia) kolme kertaa ja niinpä se on alkanut tulla tutuksi ja sen tuntomerkit näkyviksi.’

Rakkosammal on pieni yleensä kuvassa näkyvän pötkön kaltainen verso, jonka pituus on noin sentin luokkaa eikä paksuuttakaan yleensä ole milliä enempää. Tyypillistä sille on kasvaa juuri kuvan kaltaisella tavalla lahopuun pinnalla suon laiteissa ja korpijuoteissa. Sammalen todellinen ulkonäkö paljastuu vasta mikroskoopilla ja toisessa kuvassa olenkin paljastanut sen nimen salaisuuden. Lehdet muodostavat pussimaisen aivan kuin otelomaisen vesirakon varren ja lehtien väliin. Oikeastaan millään muulla meikäläisellä sammalella ei ole vastaavaa rakennetta. Siksi se onkin helppo tuntea, varsinkin jos sen saa vielä mikroskoopin alle.

Rakkosammal ei ole yleinen. Vanhan määritysoppaan mukaan sitä on Suomesta tavattu vain Ahvenenmaalta, etelärannikolta ja Etelä-Savosta. Itse olen tänä kesänä ennen tätä löytöäni nähnyt sitä Hangossa ja Viron Saarenmaalla. Laji onkin yleinen etelämpänä aina tropiikkia myöten. Täällä se on äärirajoillaan. Liekö ilmastonmuutoksen syytä, että viime aikoina sitä on alkanut löytyä aina vain pohjoisempaa: yksi löytö Orivedeltä ja viimeisin tieto aina vanhan Korpilahden Vaarunvuorelta saakka. Nyt löytämäni kasvusto levittäytyi näyttävästi suohon kaatuneen männyn lahonneella rungolla Luopioisten Laipanmaan eteläosissa Hillosuolla.

rakkosammal1Jos hieman pohtii tarkemmin näitä uusia löytöjä, niin syitä lajin löytymiseen saattaa olla useitakin. Ensinnäkin sammal on pieni ja etsijöitä vähän, ei ole osattu pitää sitä silmällä, vaikka se juuri silmälläpidettävä laji (NT) onkin. Toisaalta sen luontaiset paikat ovat juuri Hillosuon kaltaiset luonnontilaiset suot ja niillä olevat pitkälle lahonneet havupuun kannot ja rungot. Eihän näitä enää juurikaan ole. Suot on raivattu ojikoiksi ja lahopuut poistettu. Nyt vaaditaan kaikkia tuulenkaatoja pois metsistä kuoriaisvaaran vuoksi, joten elintilaa jää entistä vähemmän. Ei siihen mitkään risut riitä. Spekulaatiota voisi jatkaa jo alussa mainitsemaani ilmastonmuutokseenkin. Lämpenevä ilmasto antaa mahdollisuuden eteläisille lajeille levittäytyä pohjoiseen. Tämähän on havaittu jo ainakin perhosten kohdalla, miksei siis sammaltenkin. Olisiko tällainen pieni rakkosammal, trooppinen laji, tulossa pohjoisemmaksi juuri tästä syystä? Mahdoton sanoa, mutta ei mahdoton ajatella!

Näin taas tuli todistettua, että metsässä kannattaa kulkea nenä maassa kiinni ja penkoa sellaisiakin paikkoja, joita ei heti miksikään noteeraa. Aina voi löytää jotain mielenkiintoista, jota sohvalla makaamalla ei edes osaa ajatella.

Verkonkutoja

hamahakki1

’Sateisen kesän onni on huomata muutakin kuin tavallisia lajeja. Kun yrittää tehdä ruutua sateessa ja paperit kastuvat, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suojata ne reppuun ja alkaa katsella jotain muuta aikansa kuluksi, tyhjän panttina kun ei jaksa olla. Kuvan hämähäkki taapersi laudan pintaa tyytyväisenä elämäänsä tai ainakin siltä näytti. Se kierteli ensin kurkistamassa laudan takaa, tuli sitten näkyviin ja saapasteli lopuksi kahdeksalla jalallaan edestakaisin antaen kuvata itseään edestä ja takaa. Lajista minulla ei ole tietoa, ei edes siitä, tekeekö se verkkoa saalistaakseen, juokseeko se saaliinsa kiinni vai vaaniko se sopivalla paikalla.’

hamahakki2Hämähäkit on mielenkiintoinen lajiryhmä. Kun viileän yön jälkeen kulkee niityllä tai metsässä, huomaa kuinka valtavasti hämähäkkejä on, sillä joka paikka on täynnä kasteen esiinnostamia seittejä. Suurin osa seiteistä levittäytyy ruohonkorresta toiseen muodostaen kuin pienen nuotan. Suuret ristihämähäkin seitit on ripustettu puiden ja pensaiden väliin ja juuri niitä saa yleensä repiä kasvoiltaan kulkiessaan varomattomasti metsässä. Osa seiteistä muodostaa kuvioita niin kuin suppilohämähäkin onkalomaiset rakennelmat. Olikohan se vuosi sitten, kun niittysuppilohämähäkki oli esillä? Siihen piti kiinnittää huomiota ja sen elinpaikoista raportoida. Ainakin minulta se huomioiminen jäi kokonaan. Vasta tänä kesänä tapasin kuvan kaltaisia reikiä suolta ja nekin olivat Viron Saarenmaalla. Liekö tämä hämähäkki meillä muuttunut harvinaiseksi tai katoamassa? Toisaalta en muista sitä lapsuudestanikaan ja silloin sen kyllä olisi huomannut, niin tarkkaan kaikki paikat tuli tongittua.

Ilman hämähäkkejä elämä olisi erilaista. Lintumaailma olisi peräti toisenlainen, sillä hämähäkit ovat tärkeällä sijalla monen linnun ruokalistalla. Ilman hämähäkkejä me itse tuskailisimme hyttysten ja kärpästen kanssa huomattavasti enemmän, sille ne taas ovat hämähäkin ravintolistalla ensimmäisenä. Tänä kesänä tuntuu siltä, että hämähäkit olisivat saaneet paiskia enemmän töitä, olisi ollut itsellä helpompaa tonkia metsän aarteita. Yleensä tähän aikaan metsä alkaa olla paikka ilman hyttysmyrkkyä, nyt tuntuu että inisiöiden määrä vain lisääntyy. No, sehän kuuluu sinne ja onhan hämyreille syötävää.

Kämmekän salaisuus


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (
Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.