’Viime vuonna kevät kesti Etelä-Hämeessä vajaat kaksi viikkoa, lumet sulivat ennätystahtia ja kesä tuli vauhdilla. Vuodet eivät ole veljeksiä, sanotaan. Tänä vuonna kevät alkoi helmikuussa ja jatkuu edelleen eli on kestänyt jo reilusti yli kaksi kuukautta. Kun lumitilanne oli talvella se mikä oli, mietittiin, miten kasvillisuus siitä selviää, varsinkin kun tammikuun lopulla pakkanen huiteli yli kahdessakymmenessä asteessa. Nyt toukokuussa voi tehdä asiasta havaintoja.’
Puutarhurit tietävät, että arat havupuut on suojattava keväällä liialliselta auringonpaisteelta. Jos näin ei tee, neulaset saattavat ruskistua ja varista pois. Syy tähän löytyy kasvin juuristosta. Kun maa on ruodassa ja juuret tavallaan jään sisällä, ei vesi liiku kasvin varteen eikä neulasiin. Tästä seuraa, että auringon herättämät kasvinosat kuivuvat vedenpuutteeseen. Kun ne suojataan paahteelta, ei haihtumista tapahdu kovinkaan suuressa määrin ja näin kuivuminen estetään. Luonnonkasveja ei voi suojata vastaavalla tavalla niiden joutuessa auringon armoille. Toisaalta niiden luulisi vuosien saatossa tottuneen tällaiseen tilanteeseen ja kehittäneen itselleen omat suojautumiskeinonsa. Näin onkin. Harvoin kuusi kuivuu metsässä paahteen takia tai kataja mäellä. Poikkeuksellinen talvi asettaa kuitenkin omat haasteensa.
Lumi on kasveille suoja pakkasta vastaan. Jos lunta ei ole, on kasvin stressi suurempi kuin se olisi lumen alla. Yläkuvassa on kanervakasvusto kuvattuna muutama päivä sitten metsäautotien reunalta. Koko kasvusto oli muuttunut ruskeaksi ja osa lehdistä oli kuivunut ja alkanut varista. Tiellä ei talven aikaan ollut lunta juuri lainkaan vaikka sitä ei erikseen aurattu tai kuljettu. Samanlaisia kasvustoja näkyi myös taimikkoalueilla, mutta en tarkistanut niitä, onko kyseessä normaali talven ajan ruskettuminen vai kuivuminen. Selviääkö kanerva? Toivottavasti. Puuvartiselle varpukasville, jonka lehdet ovat ikivihreät ja vahapeitteiset lumettoman talven tuoma stressi on ollut kova ja luultavaa on, jos näin käy useana vuonna peräkkäin, kasvi kuolee. Oleellista onkin tässä vaiheessa toivoa, etteivät silmut ole kuivuneet, sillä niistä kasvavat uudet lehdet. Lapin koivut kestävät kaksi jopa kolme tunturimittarin tuhohyökkäystä peräkkäin, miten on piskuisen kanervan?
Toisessa kuvassa tässä vieressä on oudonvärisiä puolukanlehtiä. Nekin on kuvattu äskettäin taimikosta, jossa veden pinta on lähellä maan pintaa. Tässä kasvustoon on selvästi iskenyt ahava. Ainavihannat nahkealehtiset puolukanlehdet kestävät normaalia kuivuutta, koska hengitykseen tarvittavat ilmaraot sijaitsevat lehden alapinnalla ja lehteä peitää vahakerros. Kylmyys ja lumen puute kuitenkin näyttävät muuttavan lehteä ja kevään ankara kuivattava auringonpaiste repii lehden rikki. Vesi haihtuu ja lehti kuivuu. Onneksi näitä muuttuneita kasvustoja näkyi vain siellä täällä ja valtaosa puolukanlehdistä oli edelleen vihreitä ja kiiltäviä.
Kuinka sitten voivat ne monivuotiset kasvit, jotka kuihtuvat syksyllä? Nopeasti katsottuna ne ovat talvehtineet aivan normaalisti juurakkonsa avulla ja esim. heinät työntävät jo uutta vihreää aivan normaalinnäköista kasvustoa esiin. Samoin yksivuotisten siemenet itävät paraikaa ja pieniä sirkkataimia löytyy maasta pilvin pimein, varsinkin maitikan kasvunalut ovat nyt hyvin näkyvillä. Näitä lumeton talvi ei siis näytä runnelleen.
Jatkossa aion seurata ainakin kanervakasvustojen selviytymistä, miksei myös puolukoita. Voihan olla, että uusiakin yllätyksiä vielä tulee, sillä olihan mennyt talvi kaikella tapaa hyvin poikkeuksellinen.
