Miten maailma loppuu?


miten maailma...’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’

Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.

Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.

Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.

Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.

Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien  ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.

Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.

Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.

Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.

Pieni vihreä kirjani

’Ennen joulunpyhiä käsiini sattui pari vuotta sitten ilmestynyt pieni kirja puutarhanhoidosta. Siinä Pentti Alanko esitteli mietelmätyyliin ajatuksiaan hyvästä puutarhasta, sen kasveista, hoitotavoista ja rakenteesta. Ihastuin hänen juttuihinsa niin, että luin kirjan heti pariin kertaan. En kuitenkaan alkanut alleviivata hänen tekstejään, niin kuin joskus hyvän kirjan kanssa on käynyt. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia,” hän julistaa kirjassaan ja ihan oikein. Kunpa tekisimmekin näin tai saisimme tehdä.’

Pentti Alanko on ehkä tunnetuin puutarhakirjojen kirjoittaja maassamme. Hänen tarkat ja tietopuoliset kirjansa ovat olleet puutarhaväen suosiossa 80-luvulta alkaen. Tähän pieneen kirjaseen hän on koonnut hyvinkin henkilökohtaisia teemoja puutarhoista, matkoistaan, elämästään. Kirjan pääteemana on helppo puutarha, sellainen joka ei vaadi jokapäiväistä hoitoa, vaan huolehtii itse itsestään niin lannoituksesta kuin rikkaruohoistakin. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellainen puutarha ole nykyaikaisen omakotitalon tavallinen piha eikä kaupungin puisto. Alangon teemoista näkyy läpi kuva toisenlaisesta puutarhasta. Siellä nurmikkoa ei juurikaan ole, vaan sen korvaa ketomainen kukkaniitty, ei myöskään ole pihan keskellä pyöreää kukkapenkkiä, vaan pihan laidoilla on varjostuksen mukaan monipuolisia koko kesän kukkivia kenttiä. Lannoitus hoidetaan katteilla ja kompostilla, rikkaruohot kasvien tiheydellä ja runsaudella. Puutarha hoitaa itse itseään, kun sinne valitaan oikeat kasvit oikeaan paikkaan.

Useat kirjan teemat ovat tuttuja hänen muistakin kirjoistaan, mutta tässä ne on tiivistetyssä kuin aforismisessa muodossa. Omat pohdintansa ovat saaneet niin vanhat perennat kuin luonnonkukatkin, erilaiset perennaryhmät ja sipulikasvit. Hän ottaa myös kantaa koristekarkulaisiin ja tulokaslajeihin samoin kuin kasvitauteihin ja niistä selviämiseen. Kirjassa pohditaan myös luonnonsuojelua, hyötypuutarhoja ja erilaisten kasvien sopimista toistensa pariin tai erilaisiin puutarhoihin. Kirja päättyy kirjailijan lyhyeen elämäkertaan. Se käydään läpi elämän matkalla kohdattujen puutarhojen avulla.

Joidenkin ihmisten kohdalla usein ajattelen, kuinka he voivat ehtiä niin paljon, tietää niin monesta asiasta ja muistaa niin hyvin kaiken kohtaamansa tai lukemansa. Tämä sopii nimenomaan Pentti Alankoon. Kun olen hänen kanssaan muutamalla yhteisellä retkellä jutellut niin luonnonkasveista kuin koristekasveistakin, mikrosienistä tai kasvitaudeista, niin asiat tulevat kuin apteekin hyllyltä jäsenneltyinä ja hyvässä järjestyksessä, leppoisasti myhäilleen aivan kuin itsestään selvinä. Kun yhdessä olemme keränneet retken aikana näytteitä, olen yleensä tunnollisena oppipoikana imenyt muistiini niistä monta itselleni uutta asiaa: miksi tämä kasvi kasvaa tässä eikä tuolla, kuinka nopeasti happomarjapensaan heteet ponnahtavat tai kuinka mikrosienet ilmestyvät kasvien lehdille. Tietomäärä on valtava. Siksi oikeastaan tartuin tähän kirjaankin ja luin sen suurella mielenkiinnolla läpi. Monet minulle jo tutut teemat nousivat sieltä esiin ja Pentin ajatukset olivat samoja kuin retkilläkin.

Omat ajatukseni liikkuivat teemassa, kunpa osaisi tehdä tuollaisen puutarhan ja saisi muutkin siihen mukaan. Tiedän kuitenkin, että kesästä toiseen tuskailen nurmikon kanssa, kitken rikkaruohoja kasvimaalta ja käännän pahoin myöhästynyttä kompostia saadakseni sen uudelleen toimimaan. Toisilla on tietenkin se kuuluisa vihreä peukalo ja he osaavat sitä vielä ihmeen hyvin käyttääkin. Toisilta se on pudonnut pois jo lapsuudessa ja kaikki mihin puutarhassa koskee, muuttuu enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi söhellykseksi. Se ei tietenkään millään tavalla estä yrittämästä, mutta se vaatii suurin määrin juuri sitä järjestelmällisyyttä ja päättäväisyyttä, mitä Pentti Alangolla on. Ei voi muuta sanoa kuin että kateeksi käy!

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani – mietteitä puutarhanhoidosta. Tammi 2009. 176 s.

William N. Päiväkirja



William kansiKesä alkaa olla takanapäin ja syksyn pimeydessä jää aikaa kirjoillekin. Tosin sammalkausi jatkuu aina lumeen saakka, mutta pienen kirjan aina ehtii lukea ja tässä on sellainen. Kun olen keräillyt jäkäliä ja tehnyt niihin keräyskortin, olen aina miettinyt jäkälän tieteellisen nimen perässä olevia kirjaimia Nyl. Sehän merkitsee, että joku senniminen henkilö on antanut jäkälälle tieteellisen nimen. Tämä kirja antoi tähän vastauksen. Antoi se paljon muutakin. Tunsin kirjaa lukiessani jonkinlaista hengenheimolaisuutta päähenkilön kanssa. Ehkä tämä keräily ja tutkiminen, ehkä jääräpäisyys. Vaikka kirja on pieni, sen ajatukset ovat suuria.’

Kirjan William N. on kuuluisa suomalainen jäkälätutkija William Nylander, joka eli 1800-luvulla. Kirjailija on mennyt tämän miehen pään sisään ja kirjoittanut hänen päiväkirjaansa eli fiktiivistä elämäkertaa. Mies elää elämänsä ehtoopuolta Pariisissa hylättynä, sairaana ja yksin. Hän pistää muistiin päivän pieniä tapahtumia: syömisiä, kirjeitä, vierailuja, mutta samalla hän kirjoittaa elämänsä käännekohdista: professuureista, tieteellisistä seuroista, muistamisista, palkinnoista. Tekstistä käy selville, että iästään huolimatta hän tekee koko ajan työtä, määrittää jäkäliä, joita hänelle lähetetään ympäri maailman. Pariisissa on talvella kylmä eikä huoneita lämmitetä. Niinpä Willian palelee, yskii ja on usein kuumeessa. Hänen pitkäaikainen taloudenhoitajansa Constance on mennyt naimisiin ”ukon” kanssa, mutta toimittaa edelleen ruokaa tutkijalle, ettei tämän tarvitse jatkuvasti mennä ravintolaan syömään. Naapurin rouva pesee hänen pyykkinsä. Siinä on Williamin maailma, hän ei juuri muita tapaa. Hän on ahkerassa kirjeenvaihdossa sisarensa Elisen sekä lääkäri Thiodolf Saelanin kanssa. Sisar antaa neuvoja ja on huolissaan veljen elämästä ja lääkäri keskustelee tieteen asioista. Monen muun sen ajan kuuluisan kasvitutkijan tai oppineen kanssa Nylander on riidoissa tai ei arvosta heitä, koska hän on eri mieltä heidän kanssaan. Hän ei hyväksy Pasteurin rokotuskokeiluja eikä ruotsalaisen kasvitieteilijä Friesin tutkimuksia. Hän ei usko edes oman alansa tiedemiesten saavutuksiin, kuten sveitsiläisen Schwendenerin päätelmiin, että jäkälä muodostuu kahdesta eliöstä. Nykyaika tuomitsisi Nylanderin vanhoilliseksi, mutta silloin hän oli eräänlainen vastarannan kiiski ja ajatteli omaa rataansa. Kirja päättyy kevääseen 1899, jolloin krookukset ja helmililjat taas puhkeavat kukkaan ja Elise saa suruviestin Pariisista.

Kirja on pieni helmi. Siinä ei tapahdu oikestaan mitään, siinä eletään vanhan miehen tuskaista elämää vajaan kahden vuoden ajan ja kirjailija yrittää saada pieneen tilaan koko suurmiehen elämän lopun. Nylander on tiedemies, ehkä hieman autistinen omassa jääräpäisyydessään, mutta puhtaan tieteen edustaja hän on. Hän ei hyväksy suuria muutoksia, kuten Darwinin oppeja tai Pasteurin saavutuksia, hän haluaa, että asiat ovat järjestyksessä, vaikka Constance sotkeekin aina paikkoja käydessään siivoamassa. William ei luota muiden tutkijoiden tuloksiin, ellei hän itse päädy samaan omissa tutkimuksissaan. Ruotsalainen Fries on tiedemiehenä kuuluisa, mutta Nylanderille vain rikas eikä siksi kovin kummoinen. Naiset ovat hänelle vain turhan pälpättäjiä. Nylander itse ei ole tullut suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka hän on yksi suurimmista suomalaisista tutkijoista. Hän on antanut tieteellisen nimen suurelle määrälle jäkäliä ja esitellyt suuren joukon uusia jäkälälajeja (n. 3000 lajia) sekä luonut niiden luokituksen kirjassaan, joka ilmestyi vuonna 1854. Yhdessä Saelanin kanssa hän muotoili kattavan luettelon Suomen kasveista ja sienistä sekä niiden levinneisyydestä. Samalla he loivat vielä nykyisinkin käytössä oleva luonnonhistoriallinen maakuntajako. Hän oli hyvin tuottelias ja hänen tieteellisten artikkeliensa määrä lienee yli 300 kpl. Suurin osa niistä käsittelee jäkäliä ja niiden levinneisyyttä maapallolla. Hänen oma Ranskassa koottu jäkäläkokoelmansa käsittää yli 51 000 näytettä ja sitä käytetään edelleen opetuksessa Helsingin yliopistossa.

Pidin jo Carlsonin edellisestä kirjasta, Herra Darwinin puutarhuri, mutta tämä on vielä parempi. Oikeastaan tuntuu, että kirjassa ei tapahdu ensilukeman aikana yhtään mitään. Kun kirja loppuu, ajattelee vain että tässäkö tämä nyt oli, haluan lisää. Mutta kun lukee sen uudelleen ja ajatuksella, alkaa siitä muotoutua kokonaisuus, joka ei ole kovin kaukana nykymaailmastakaan. Samanlaisia elämästä syrjään joutuneita tiedemiehiä on nykyäänkin, on sivullisia, jotka nousisivat keskeinkertaisuuden yläpuolelle, jos heidät huomattaisiin. Kirjassa N. huokaa: ”Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin ’seurapiireihin’ kuin ilotulitusraketti!” Niin, ei jäkälät ole niin kovin hohdokasta tutkittavaa, vai onko? Hän muuten huomasi jo 1860-luvulla, että jäkälät katoavat kaupunkien keskustoista ja yhdisti tapahtuman ilmansaasteisiin.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella näistä fiktiivisistä elämäkerroista (ks. esim. Kärpäsenkesyttäjä, Kivi). Kirjailija pistää jo kuolleen henkilön suuhun puheita ja päiväkirjaan ajatuksia, jotka eivät ole totta tai voihan olla, että N:n elämän loppu oli tällainen, mutta oliko hänen luonteensa kirjailijan luoman mukainen. Emme tiedä! Fiktiivisyys pitää muistaa kirjaa lukiessaan. Tämä ei ole Nylanderin todellinen elämäkerta.

Carlson, Kristina: William N. Päiväkirja. Otava 2011. 153 s.

Uhanalaiset 2010

uhiskirja’Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, koska en ole vielä ehtinyt lukea joulukuun ensimmäisenä päivän julkaistua mietintöä kokonaan. Selailukin teettää jo paljon työtä ja kaikesta huomaa, kuinka valtavasti tietoa kirjaan sisältyy. Lukemattomat ovat ne yksittäiset havainnot, jotka lopulta muodostavat sen tietokannan, josta kootaan kirjan lajien statukset. Varmaankin saan kulumaan monta iltaa tämän teoksen kahlaamisessa, koska siinä on kaikkineen 685 sivua.’

Selailin kirjaa lähinnä kasvien osalta ja ajattelin samalla Luopioisten kasvillisuutta. Kirjahan käsittelee uhanalaisuutta valtakunnallisesti ja alueelliset uhanalaisselvitykset tulevat vasta myöhemmin. Kuitenkin tätä voi jo nyt verrata vuoden 2000 selvitykseen. Paljon on muuttunut, vaikka paljon on ennallaankin. Kun kirjaa selailee, niin tulee taas mieleen, että jospa me tietäisimme yhtä paljon tavallisistakin kasveista kuin saamme tietoa uhanalaisista, niin se olisi hienoa. Uhanalaisista on julkaistu kirjoja ja artikkeleita pilvin pimein, mutta esimerkiksi kunnon suomenkielistä lajitasolle menevää jäkälä- tai sammalkirjaa saadaan edelleen odottaa.

Suomessa tavataan yli kolme ja puoli tuhatta kasvilajia, joista noin 1200 lajia on alkuperäisiä tai muinaistulokkaita. Näistä lajeista tässä kirjassa luokitellaan silmälläpidettäviksi (NT), vaarantuneiksi (VU), erittäin uhanalaisiksi (EN) tai äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) yli 27 %. Tässä neljännessä arvioinnissa tutkittu lajimäärä on suurempi kuin edeltäjissään, jopa prosentuaalisesti suurempi kuin vastaavassa ruotsalaisessa arvioinnissa. Kasvien osalta uhanalaisten määrä on vuoteen 2000 verrattuna kasvanut 17 ja silmälläpidettävien määrä 29 lajilla. Uusia uhanalaisia on 29 ja silmälläpidettäviä 46 lajia. Joukossa on monia erikoisempien elinympäristöjen, kuten soiden, merenrantojen perinnebiotooppien sekä kalkkikallioiden lajeja. Tämä johtuu näiden biotooppien muuttumisesta: niityt kasvavat umpeen, rannat pusikoituvat, suot muutetaan energiaksi. Varsinkin ravinteiset suot alkavat olla jo biotooppinakin uhanalaisia. Huomattavasti vähemmän tapahtui kymmenen vuoden aikana luokituksen muutosta toiseen suuntaan.

Luopioisten listalla on tapahtunut seuraavia muutoksia: Sääskenvalkku (Malaxis monophyllos) on siirretty vaarantuneista erittäin uhanalaisiin, punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata) on siirretty silmälläpidettävistä vaarantuneisiin. Uusia silmälläpidettäviä on tullut peräti yksitoista lajia: Laskospoimulehti (Alchemilla plicata), ahokissankäpälä (Antennaria dioica), pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. lapponica), hentosara (Carex disperma), kaislasara (Carex rhynchophysa), sarjatalvikki (Chimaphila umbellata), suovalkku (Hammarbya paludosa), kesämaitiainen (Leontodon hispidus), jäkki (Nardus stricta), korpinurmikka (Poa remota) ja kellotalvikki (Pyrola media). Yksikään laji Luopioisissa ei ole parantanut asemaansa luokituksessa.

Näitä tietoja pitää nyt sulatella. En ainakaan itse ole näiden kaikkien lajien kohdalla huomannut Luopioisissa selvää muutosta huonompaan suuntaan. Varsinkin hentosara on edelleen melko yleinen, kaislasara jopa valtakasvi joissain ojissa ja kellotalvikkia olen tavannut viime kesänkin aikana useasta ruudusta. Ensi kesänä näitä kuitenkin on pidettävä silmällä niin kuin ohje kuuluu. Uhanalaisstatuksen saaneista tulisi täyttää kenttäkortti ja lähettää ELY-keskuksen Hertta-tiedostoon. Enpä ole itse aina ehtinyt ja jaksanut niitä lomakkeita täyttää. Ehkä jatkossa olisi terästäydyttävä.

Mielenkiintoista ja huolestuttavaa tässä kaikessa on se, että aina uudessa mietinnössä lajeja tulee uhanalaisten joukkoon entistä enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että lajit todella harvinaistuvat tuota vauhtia, vai saadaanko niistä vain nykyään enemmän tietoa? Tätäkin on syytä pohtia ja palata asiaan, sitten kun teen kasvistosivuille seuraavan päivityksen. Sen aika alkaa olla käsillä, mutta viime kesän havainnot eivät ole vielä kartoissa, joten odottanen niitä ensin.

Kyseinen kirja: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim./eds.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s.

Kirjan voi tilata Suomen Ympäristökeskuksesta tai ladata pdf-tiedostona ympäristö.fi-sivustolta.