’Olen lähdössä viikoksi Lappiin vaeltamaan. Siellä tulee yleensä mietittyä repun painon alla syntyjä syviä. Varmaan tämän Jussi Viitalan kirjan antamat ärsykkeet nousevat sielläkin mieleen pohdittavaksi. Onko meillä tulevaisuutta? Lapin vielä puhtailla hangilla tuntuu mahdottomalta ajatus kaiken sen häviämisestä, mutta siellä se uhka taitaa olla jopa lähempänä kuin täällä rintamailla. Kuolan ongelmat ovat ratkomatta, kasvihuoneilmiön lämpö vaikuttaa Lapin eliöstöön ehkä dramaattisemmin ja talven hanget saattavat olla Etelä-Suomen lumien kaltaisia tulevaisuudessa. Kuka tietää – ei kukaan. Tähän kirja kuitenkin pyrkii ottamaan kantaa.’
Viitalan kirjassa pohditaan tämänhetkisen tiedon ja tutkimuksen valossa maailmanlopun mahdollisuuksia. Ensimmäinen osa käsittelee seikkoja, joihin ihminen ei voi vaikuttaa ja toinen ihmisen aikaansaamia uhkia.
Luonto on arvaamaton, mutta tutkimuksella on saatu selville monien menneisyyden katastrofien syitä ja seurauksia. Pohdinnassa ovat viisi aikaisempaa massasukupuuttoa, joissa suuri osa maapallon eliöstöstä tuhoutui. Yleensä selitykseksi annetaan jonkin komeetan tai asteroidin törmäys maahan. Tällaisia jälkiä on löydetty ja niiden ajoitus täsmää sukupuuttoaaltojen ajoitukseen. Samalla pohditaan tulevaisuuden tapahtumia laskennallisesti ja miten maapallo sellaisesta törmäyksestä toipuisi nykyään. Lopputuloksena on kuitenkin, että ihmisen kannalta tällainen törmäys saattaisi olla maailmanloppu, muttei koko maapallon. Kuudes massasukupuutto hävittäisi korkeamman elämän, mutta jäljelle jäisi joka tapauksessa siemen tulevaisuutta varten.
Toisen osan teksti onkin sitten vaikeampaa, koska syyt ja seuraukset ovat ihmisen itsensä käsissä. Osassa käsitellään pitkään ilmastonmuutosta. Osansa saavat myös väestönkasvu, ravinnon ja veden saanti sekä erilaiset sairaudet. Samalla tavalla näiden uhkien kohdalla voidaan päätyä ajatukseen ihmisen kohtaamasta maailmanlopusta ja samalla laajasta sukupuuttoaallosta, mutta koko maailman loppua nekään eivät todennäköisesti aiheuttaisi.
Kirja on kansantajuisesti kirjoitettu selonteko tulevaisuutta varten. Onko tällaisesta sitten mitään hyötyä? Monet asiat ovat tulleet lehtien palstoilta tavallisille tallaajillekin jo tutuiksi. Onneksi kirja ei syyllisty ylettömään peloitteluun eikä mustamaalaamiseen. Se käsittelee näitä asioita asiallisesti ilman paatosta ja syyllistämistä. Siinä ei kuitenkaan pystytä antamaan oikeastaan mitään selviä neuvoja asioiden parantamiseksi tai tuhojen torjumiseksi. Yksi rysäys voisi olla parempi, kuin turha häpeä, niin kuin kirjoittaja jossain vaiheessa toteaa. Sehän on tosiasia, että jossain vaiheessa maailma tuhoutuu, mutta ajankohta ei ole tiedossa. Aurinko nielaisee maapallon sisäänsä loppukouristuksissaan, mutta siihen menee aikaa vielä miljardeja vuosia. Tuskin ihminen silloin enää on täällä asiaa toteamassa. Asteroidin radat voidaan nykyään laskea eikä lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä niiden aiheuttamia uhkia. Komeetat ovat arvaamattomampia, muttei niitäkään tule pelätä aivan näillä vuosituhansilla.
Virusten ja pieneliöiden on ennustettu valtaavan maan ja näin saattaa käydäkin. Ehkä niissä piilee ihmisen kannalta suurin vaara. Jo nyt tavataan lääkkeille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia. Viimeksi tänä aamuna uutisissa puhuttiin malarialoisen tulleen tietyillä alueilla Kauko-Idässä vastustuskykyiseksi vallitsevalle lääkkeelle ja kun tiedetään miljoonien ihmisen vuosittain sairastuvan tähän tautiin, niin tämä uhka on otettava tosissaan. Väestön hallitsematon lisääntyminen lienee lähitulevaisuudessa se pahin ongelma, koska sen seurauksena tulee ruoka- ja vesipula, joukkoliikehdintä ja levottomuudet. Linkolalaisittain ajateltuna maapallolla on liikaa väkeä monta miljardia. Ongelmista johtuvaa liikehdintää on jo havaittavisssa eikä tarvita kuin jollakin pääruoantuotantoalueella tapahtuva kato parina vuonna peräkkäin, niin jo nyt miljardin nälkäisen joukko kaksinkertaistuu.
Suomelle annetaan kirjassa hyvä tulevaisuus. Ilmastonmuutos vaikuttaisi meillä myönteisesti, lämpötila nousisi ja ruoantuotanto kasvaisi. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että oletetaan kustannusten pysyvän nykyisellään. Tämähän ei pidä tosiasiassa paikkaansa, sillä energia kallistuu koko ajan ja esimerkiksi öljy loppuu aikanaan, samoin lannoitteet. Ilmaston lämpeneminen tuo mukanaan meille uusia tuholaisia ja tauteja. Helpolla ei siis päästä täälläkään ja kun muualla menee huonosti, aiheuttaa se muuttoliikehdintää alueille, joilla voi vielä selvitä eli käytännössä levottomuuksia.
Kirja on mielenkiintoinen ja valtavasti siinä on lähdeviittauksia, mutta asiantuntemattomana en tietenkään voi tietää niiden todenperäisyyttä. Tutkimuksetkin kun tahtovat seurailla valtavirtauksia ja nykyään myös niiden mielipiteitä, jotka niitä tilaavat. Kirjoittajan teksti on paikoin kankeaa ja lauseet kummallisia. Selvän niistä kuitenkin saa ja sehän lienee pääasia. Tuskin tulen selvittelemään asioita lähdeviittausten pohjalta sen enempää, mutta varmaa on se, että pohdin niitä edelleenkin mielessäni.
Viitala, Jussi: Miten maailma loppuu? Atena, 2011. 207 s.
