Avainsana-arkisto: toukka

Toukka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Luonnon taidetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mantokuoriainen’Koiran kanssa aamulenkillä tulee löytäneeksi kaikenlaista ihmettä ja kauneutta. Tänä suvena kukat ovat kukkineet viileydestä ja pölyttäjistä johtuen erikoisen komeasti ja pitkään. Olen niitä ihaillut, mutta tänään polun varresta äkkäsin jo elämänsä ehtooseen vaipuneen koivuvanhuksen. Tuuli oli sen kaatanut ja nyt puun juuret sojottivat kohti taivasta ja runko lojui pitkin pituuttaan sammalikossa. Joissakin oksissa oli vielä näivettynyttä lehtimössöä, mutta muuten se oli rankkumuodossa. Erityisesti sen latva näytti huonokuntoiselta ja epäilinkin heti, ettei se ennen kaatumistaankaan ollut voinut enää kovin vetreältä näyttää. Kuorella huomio kiinnittyi suorassa rivissä oleviin pyöreisiin noin millin halkaisijaltaan oleviin reikiin. Utelias kun on, niin pitihän sinne kuoren alle kurkistaa, mihin ne reijät johtavat. Sieltä löytyi kuvan kaltainen taideteos. Koko koivun latva oli täynnä näitä kuvioita.

– Nyt ovat olleet kaarnakuoriaiset asialla, välähti päässäni.

Olinhan näitä nähnyt ennenkin. En vain ollut koskaan erotellut eri lajeja toisistaan pelkän puun pintakuvioinnin perusteella. Nyt otin kuviosta kuvan ja päätin työpöydän ääressä löytää tekijän.’

Hyönteiskirja kertoi kyseessä olevan koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi), joka on reilun puolen sentin pituinen kovakuoriainen ja todellakin se kuuluu kaarnakuoriaisiin. Aikuinen kuoriainen kaivautuu juuri näihin aikoihin kesästä koivun latvaosissa tuohen läpi nilakerrokseen ja syö sinne reilun sentin mittaisen emokäytävän. Sen laidoille se munii munansa, joista toukat kuoriutuvat heinäkuussa ja aloittavat kukin oman toukkakäytävänsä nakertamisen. Nämä näkyvät kuvioina emokäytävästä poispäin. Toukka talvehtii ja koteloituu keväällä. Kesäkuulla se kuoriutuu ja etsii lähes välittömästi uuden paikan aloittaakseen lajin elämänkierron taas alusta. Kuoriaisen elämä on siis vuoden mittainen.

Tyypillistä tälle hyönteiselle on aloittaa koivun tuhoaminen latvasta ja siksi latvastaan kuolleet koivut hyvin usein ovat juuri mantokuoriaisen viottamia. Joskus puu kuolee, hyvin usein selviää hyönteisen hyökkäyksestä ja siksi siitä ei juurikaan ole vahinkoa metsälle. Pihapuiden kohdalla on eri asia. Kuoriaisen viottama puu joudutaan usein kaatamaan pihasta ja se saattaa olla maisemallisesti pahakin menetys. Kuoriainen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa Oulun korkeudelle saakka.

Monet muutkin kaarnakuoriaiset tekevät puun kaarnan alle vastaavia toukkakäytäviä. Niitä määritettäessä kannattaa katsoa puun laji, kuvion paikka rungolla ja sen suunta. Näin paljastuvat niin kirjanpainajien kuin tähtikirjaajienkin salat, nävertäjistä ja tikaskuoriaisista puhumattakaan.

Perhostoukka

Julkaistu , kirjoittanut
2

leppäyökkönen2’Koirankävelytyksellä tapaa kaikenlaista. Tänä aamuna törmäsin kuvan toukkaan. Tai en minä siihen törmännyt, kun onnistuin väistämään, etten pudottaisi sitä haavanlehdeltä maahan. Koira oli siitä innoissaan ja halusi tietenkin ahmattina pistää sen poskeensa. Kovan komennuksen jälkeen se jäi istumaan haavanvesan viereen ja tuijottamaan silmä kovana, kun asettelin kameraa kuvausvalmiiksi.

Enpä ollut koskaan nähnyt tuollaista toukkaa. Yleensä ne ovat joko kaljuja tai sitten karvaisia, mutta tämä kun ei ollut kumpaakaan. Sen jokaisesta jaokkeesta pisti esiin yksi melamainen karva kumpaankin suuntaan, niin että se muistutti enemmänkin kirkkovenettä kuin toukkaa. Mustassa ruumiissa sillä oli päällä jokaisessa jaokkeessa keltainen kyhmymäinen juova ja alapuolella pienet känsäjalat niin kuin perhostoukalla pitääkin olla. Ensin luulin toukan olevan aterialla, kun lehti sen edestä oli kaluttu liki puhki suoniaan myöten, mutta sitten totesin sen vain lepäilevän kaikessa rauhassa aamun puuhistaan.

Mutta mikä se sitten on? Jostain syystä en osaa ajatella, että se nyt on vain perhostoukka. Minun on saatava tietää, mikä on sen nimi ja millaista elämää se viettää. Kotona googlasin sanoilla haapa ja toukka. Kone luki varmaan väärin, koska kuvat olivat toukkaisista haavoista ja olin inhoten lyödä koko Kuukkelin kiinni, kun jostain alalaidasta pilkisti esiin tutunnäköinen kuva. Sen jälkeen asia olikin selvä. Olin löytänyt iltayökkösiin kuuluvan leppäyökkösen (Acronicta alni) toukan.

Toukka on komean näköinen, mutta itse alle neljä senttiä leveä perhonen on aika vaatimaton harmaine etusiipineen ja vaaleine takasiipineen. Se lentelee iltahämärissä ja yöllä lehtometsissä ja pensaikoissa ja on melkoisen harvinainen Suomessa. Sitä tavataan kyllä laajalla alueella Euroopasta aina Japaniin saakka, mutta se puuttuu pohjoisilta alueilta kokonaan. Missään se ei ole yleinen ja usein sitä tapaa vain yhden yksilön kerrallaan. Perhosharrastejien valorysille ja syöteille se ilmaantuu kyllä helposti. Perhosen erikoisuutena on, että nuorena sen toukka muistuttaa linnunulostetta ja se jää ehkä sen vuoksi henkiin. Vasta viimeisen nahanluonnin myötä se saa kuvan kaltaisen ulkonäön.

Hieno tuttavuus – nythän senkin sitten tuntee, kun se seuraavan kerran istuu haavanlehdellä koirapolun vieressä.’