Avainsana-arkisto: tutkimus

Laakasammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuonna 2019 ilmestyi Arctoa-julkaisusarjassa venäläisten tutkijoiden tekemä julkaisu TAXONOMY OF THE PLAGIOTHECIUM LAETUM COMPLEX (PLAGIOTHECIACEAE, BRYOPHYTA) IN RUSSIA, jossa meilläkin hyvin yleinen ja tuttu kantolaakasammal (Plagiothecium laetum) jaettiin neljään eri lajiin. Näistä kolme on Löydetty Suomesta, mutta ne ovat vielä melko huonosti tunnettuja, koska aikaisemmin kaikki havainnot on määritetty yhdeksi ja samaksi lajiksi.

Suomesta on löydetty nyt erotetuista lajeista vanha kantolaakasammal (P. laetum), P. svalbardense ja idänlaakasammal (P. rossicum). Keskimmäisestä on vain yksi havainto, Timo Kypärän löytö Sallan kansallispuistosta vuodelta 2022. Jälkimmäisestä on tällä hetkellä merkintojä Laji.fi-tiedostossa 12 kpl. Todellisuudessa tämä laji on maassamme yleisempi, sitä vaan ei ole vielä erikseen seurattu ja erotettu tavallisesta lajista. Neljättä lajia P. berggerianum  ei ole täältä löydetty, sen kasvualue on kauempana Siperiassa.

Itse innostuin etsimään näitä lajeja Pirkanmaalta ja erityisesti Luopioisista viime syksynä. Keräsin puolenkymmentä näytettä sopivilta paikoilta ja yksi niistä osoittautui idänlaakasammaleksi. Se kasvoi varttuneessa OMT-tyypin kuusimetsässä etelään viettävällä rinteellä kuusen tyvellä ja maanpäälisellä juurella pieninä laikkuina. Kasvupaikka ei siis kovin eroa kantolaakasammalen kasvupaikasta. Ehkä se oli hieman kuivempi ja kasvualusta oli elävä. Onko tämä tyypillinen kasvupaikka, sitä en osaa sanoa, mutta muut näytteet olivat lahopuulta ja kannoilta, ja osoittautuivat kantolaakasammaleksi.

Mikä on sitten näillä erona? Selvin ero on lehden reunan rakenteessa. Idänlaakasammalen lehti on epäsymmetrinen ja suikea niin kuin kantolaakasammalenkin, mutta lehden reuna on molemmin puolin litteä eikä taakäänteinen. Kaarilaakasammalesta (P. curvifolium) sen erottaa paitsi lehden reunan litteydestä niin myös johteen kapeudesta (1-2 soluriviä). Koska erottavat tuntomerkit ovat näin pieniä, on kerättävä aina näyte ja se on sen jälkeen varmennettava skooppaamalla lehden reuna.

P. svalbardense saattaa kasvaa muuallakin kuin Sallan kansallispuistossa, joten sitäkin on pidettävä silmällä sopivilla paikoilla ainakin Lapissa liikuttaessa. Kantolaakasammaleen verrattuna sen lehti on symmetrisempi ja lehden kärki on kapea, lähes piikkimäinen.

Nyt kun kohta uusi kasvukausi alkaa, niin pidetään silmällä aivan tavallisiakin lajeja. Niistä saattaa löytää yllätyksiä.

Kaikki luodon linnut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuoden tauon aikana on tullut luettua useita kirjoja ja hyviä kirjoja. Lukulaite on siitä erinomainen väline, että siinä kulkee mukana koko kirjasto eikä paina paljon. Niinpä sen voi kaivaa esiin tauon aikana, matkalla, yöllä valvoessa tai rentoutuessaan eikä tarvitse lähteä kirjahyllylle etsimään luettavaa. Valtaosa lukemistani kirjoita on nykyään lukulaitteella e-kirjana. Myös tämä esittelyssä oleva. Edelleen olen yrittänyt lukea monipuolisesti, mutta sille ei voi mitään, että mielellään tarttuu tieteelliseen tai tiedettä selventävään tekstiin. Tämä Kunttujen kirja on juuri sellainen ja muutenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen teos.

Kirjoittajat saivat idean toistaa Pentti Linkolan vuonna 1972 tekemä matka Saaristomeren ympäri laskien linnut luodoilta ja saarilta. Linkola teki matkan vaimonsa Aliina ja tyttäriensä kanssa soutuveneellä, Kuntun pariskunta meloi kajakeilla. Panu on biologi ja Sanna-Mari lintuharrastaja ja eräopas. Matka kesti kesäkuulta elokuulle niin kuin Linkoloidenkin matka. He pyrkivät kaikessa toistamaan matkan ajankohtaa ja päivämääriä myöten. He poikkesivat samoille saarille ja luodoille, laskivat samat paikat ja vertasivat sitten tuloksia eri retkien suhteen. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tästä osin tuskastuttavasta pakosta toistaa piirulleen edellinen retki ja saada näin vertailukelpoista aineistoa. Kirja kertoo myös niistä vaikeuksista, joihin he joutuivat niin myrskyissä kuin vesiliikenteenkin suhteen. Se kertoo myös saariston kauneudesta, rauhasta ja elämästä. He tapaavat retken aikana ystäviä eri saarissa, vierailevat majakoilla ja luotsiasemilla niin kuin Linkolakin teki aikoinaan. Myös melonnan salaisuudet tulivat esiin kirjassa, samoin retkeilyn vaativuus. Kirjassa painottuu myös luonnon muuttuminen, seuranta ja säännökset, joita he pyrkivät piirulleen noudattamaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Kirjallisesti kirja vähän jankkasi asioita. Monet oli jo edellisessä luvussa kerrottu. Mielenkiintoista oli retken eri paikkojen kohdalla kerrotut suojelutoimet, elämän kuvaukset ja historia. Näin kirja sai laajemman perspektiivin kuin vain lintujen laskenta. Enemmän odotin yhteenvedolta ja vertailulta, mutta se ehkä on jonkin tieteellisemmän artikkelin paikka. Nyt luokittelin tämänkin tietokirjaksi, vaikka suurelta osin se oli jotain muuta. Romaani se ei kuitenkaan ollut, koska tapahtumat ja retki olivat faktaa. 

Kirjaa lukiessa tuli entistä enemmän mieleen, että Linkolan retki on ollut jotain, jota ei oikein ymmärrä. Heidän liittonsa kariutui pian tämän jälkeen ja siitä voi päätellä, ettei se ollut ihan sopuisa eikä harmooninen huviretki. Sitä ei ollut Kunttujenkaan retki ja vaikka kirjassa ei riidoista kerrota eikä vaikeudet korostu, niin niitä on varmasti myös ollut. 

Onko tällaisella sitten mitään syvempää merkitystä? Kirja on hyvä retkikirja ja saattaa houkutella ihmisiä melomaan. Toivottavasti ei kuitenkaan kokemattomia samanlaisiin olosuhteisiin. Muutamat kuvaukset aavan meren tai laivareittien ylityksistä pienellä kajakilla myrskyssä eivät oikein vastannut turvallisuudesta annettuja ohjeita. Suuri lautta ei varmaankaan olisi huomannut pientä kajakkia reitillään, puhumattakaan nopeista moottoriveneistä. Onneksi läheltäpiti tilanteita oli vähän.

Kirja oli hyvä pienistä puutteista huolimatta ja se kertoi hyvin luonnon muuttumisesta, vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä. Onnistunut retki on kertomisen arvoinen.

Kunttu, Panu ja Sanna-Mari: Kaikki luodon linnut. Otava, 2022. 377 s.

Aika kuluu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt aivan muuta kuin koskaan aikaisemmin. Sammalet ovat jääneet metsään ja kasvien kartoitus muihin aikoihin. Olen tutkinut historiaa. Taitaa olla tämän ajan muoti-ilmiö etsiä sukulaisia DNA-testien avulla ja tehdä sukupuita. Sellaiseen en ole vielä lähtenyt, mutta lupauduin toimikuntaan, joka kirjoittaa kylähistoriikkia. Kun alkaa sellaista tehdä, niin luulisi, että pitää olla kylän kasvatti ja tuntea kyläläiset kuin omat sormensa, mutta huomasin, ettei se niin välttämätöntä olekaan. Kun etsii taloille yhteyksiä, oppii niitä myös tuntemaan ja tapaa mielenkiintoisia uusia ihmisiä.

Kylähistoriikki ei ole pelkästään ihmisten elämän etsimistä, siihen liittyy myös paikkakunnan luonto ja sen muuttuminen, rakentaminen ja sen kehittyminen, kulkureitit, elinkeinoelämä, palvelut ja kunnalliset toimet. Huomasin, että kylähistoriikki on valtavan laaja asia. Kun on tutkinut luontoa monipuolisesti, tehnyt vertailuja, pieniä tutkimuksia, etsinyt tietoa ja merkinnyt muistiin havaintojaan, niin ei se historian penkominen siitä niin paljon eroa. Niinpä olen nyt käynyt läpi kivikauden, metallikaudet, keskiajan koukerot, asutuksen synnyn uuden ajan alussa, Ruotsin vallan ajan ja autonomian. Seuraavaksi onkin edessä se vaikein aika eli itsenäisyyden aika ja se, mitä ihmiset siitä muistavat. Se vaatii poistumista kirjojen ja karttojen ääreltä ja jalkautumista kyläläisten pariin. Mielenkiintoista!

Kun syyskuussa ryhdyin työhön toimikunnan kanssa, oli maisema yllä olevan kuvan kaltainen. Nyt syksy on edennyt jo siihen pisteeseen, että tuuli on varistanut ruskaiset lehdet maahan, illat ovat pimenneet ja aamusella niin kovasti nukuttaisi vielä seitsemän jälkeenkin. Maisema on autio ja tyhjä. Karhut menevät talvipesään, hiiret rynnivät sisälle nakertelemaan. Nyt olisi aika ihmisenkin rauhoittua. Vaan minkäs teet, kun mieli palaa aina uuteen. Nyt se on menneen ajan tutkimista.’

Jos olet kiinnostunut kylähistoriikista, niin se löytyy täältä.

Katoavat lähteet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ruostepitoinen lähde Aitoon Häyläsuolla

’Tänä kesänä olen kiertänyt tutkimassa Luopioisten lähteitä. Etsin maastokartalta paikat, joihin oli merkitty lähdettä osoittava merkki. Niitä kertyi yli 40 kpl. Tarkoitus oli kerätä lähteen vaikutuspiirin sammalia ja tehdä niistä luettelot. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa, ensin tuntui asia yksinkertaiselta ja helpolta, mutta lopussa se osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Nykytekniikalla kartalle merkityt lähteet oli helppo löytää. Se oli kuin geo-kätköilyä. Puhelimen karttapaikka auki ja ei kun menoksi. Lähes kaikki nyt etsityt ja löydetyt lähteet sijaitsivat juuri sillä paikalla, jonka kartta osoitti. Parin kohdalla jouduin etsimään tai kysymään maanomistajalta apua. Nämäkin lähteet löytyivät lopulta. Nyt olen käynyt läpi hieman yli puolet merkityistä paikoista ja loppukesän aikana on tarkoitus yrittää löytää loputkin. Alunperin olin ajatellut tehtävän vaativan kaksi kesää.

Vedenoton turmelema lähde on hyvin yleinen

Ennakkoon ajattelin naivisti lähteiden olevan enimmäkseen luonnontilaisia, mutta tulos oli aivan eri. Lähteiden kohdalta löytyi kaivoja, betonirenkaita, lautarakenteita, kaivettuja kuoppia tai oja-auran viiltoja. Tähän mennessä kymmenen lähdettä olen joutunut hylkäämään edellä mainituista syistä ja sammalten keräilyn olen tehnyt 16 karttamerkitystä  lähteestä. Lisäksi olen tutkinut viisi karttoihin merkitsemätöntä lähdettä, jotka löytyivät karttoja katselemalla tai maanomistajien avustuksella.

Joskus lähde on vain reikä maassa, kuten Koijärvellä

Todellinen vaikeus, helpon löytämisen ja sammalpussin kokoamisen jälkeen, oli sammalten määrittämisessä. Tällä hetkellä lähteistä on löytynyt 78 lehtisammalajia ja 37 maksasammalta. Monen lajin kanssa sai tehdä paljon töitä ennen kuin laji ratkesi ja osan jouduin näyttämään ystävälleni Orivedellä. Varmaan myös virhemäärityksiä on sattunut. Vaikeiksi osoittautuivat Calypogeia-suvun lajit, vaikka niitä pidin alkuun helppoina. Tuntomerkkien vaihtelu oli suurta. Yllätys oli maksasammalten suuri määrä. Monessa lähteessä oli lahoavaa puuainesta ihan luonnostaan tai sitten veden käytön vuoksi rakennetuissa tukirakenteissa. Pihtisammalet (Cephaloziaceae-heimo) maksasammalten puolelta oli hyvin edustettuna ja lahosammal (Tetraphis pellucida) lehtisammalten puolelta. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä tarkempi analyysi lajeista, joten en tässä puutu niihin tämän enempää.

Tutkimuksessa löytyi Luopioisiin uusi sammallaji, hetehiirensammal (Bryum weigelii).

Lähde on uhanalainen luontotyyppi. Sen totesi joka kerta, kun seisoi tuhotun lähteen partaalla. Niin monet lähteet oli otettu ihmisen käyttöön ja turmeltu. Muutenkin harva lähde oli vuolas ja runsasvetinen. Pohja pulppusi kunnolla vain parissa lähteessä ja joissain ei ollut laskuojaa enää ollenkaan. Lähde oli vain silmäke maastossa. Jälkeenpäin vasta huomasin, että olisi kannattanut tehdä joitakin mittauksia lähdettä tutkiessaan, ainakin pH, sähkönjohtokyky ja lämpötila olisivat olleet helppoja asioita todentamaan lähteen laatua. Ehkä sen vielä teenkin, mutta se edellyttää taas uutta geo-kätköilyä.’ 

Nimistömuutoksia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Juolavehnää ei enää ole – on vain niittyjuola

’Joskus tuntuu, että tämä harrastaminen on yhtä muutosta. Juuri kun olet oppinut jonkin lajin tuntemaan niin suomalaisella kuin tieteelliselläkin nimellä, se muuttuu. Näin on taas viimeisten vuosien aikana tapahtunut hämmätyttävän paljon. Syynä tähän on tietenkin tutkimuksen eteneminen. Vaikka harrastajan näkökulmasta katsottuna tällainen tuntuukin turhalta, niin lajien sukulaisuuden suhteen se lienee välttämätöntä.

Olen viimeisen viikon aikana päivittänyt Luopioisten kasviston putkilokasvisivut uusilla nimillä. Keväällä pitäisi ennakkotietojen mukaan ilmestyä uusi Retkeilykasvio, jossa käytetään viime syksynä ilmestyneen nimilistan (Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo) mukaisia nimiä. Listan voi ostaa 20 € hintaan tai ladata pdf- tai exel-tiedostona omalle koneelle yllä olevasta osoitteesta. Omaan päivitykseeni on saattanut jäädä virheitä, sillä lajilistassa on hämmästyttävä määrä muutoksia edelliseen listaukseen muistaakseni vuodelta 1987. Myös uusia lajeja, alalajeja, variaatioita jne. on listassa valtaisa määrä, onhan kirjassa yli 200 sivua. Kaiken sen omaksumiseen menee varmaan useampi vuosi.

Onneksi pohjana on vanha lista. Suomalaisissa nimissä muutokset ovat paljolti täsmennyksiä, kun alalajitkin on nimetty omilla nimillään. Niinpä esimerkiksi meidän oma kuusemme on tarkemmin täällä etelässä euroopanmetsäkuusi ja sen toinen alalaji pohjoisessa on siperianmetsäkuusi. Lisäksi löytyy suomenmetsäkuusi, joka on näiden kahden alalajin risteymä. Varmaankin jatkossakin käytetään lajin nimenä sanaa kuusi tai metsäkuusi, vaikka viralliset nimet ovatkin toiset.

Joitakin suomalaisia nimiä on muutettu kokonaan, ettei tule väärinkäsityksiä. Aikoinaan ihmeteltiin kun maamyyrästä tuli kontiainen. Nyt esim. juolavehnästä on tullut niittyjuola ja metsävirnasta metsävirvilä. Edellinen ei ilmeisesti ole vehnän sukulainen ja nimi on siksi muutettu ja jälkimmäinen myös todettu rakenteeltaan olevan virvilöitä, vaikka ulkomuoto kertoisikin muuta.

Tieteellisissä nimissä on hämmästyttävästi palattu usein vanhaan muotoon. Tuntuu kuin vuoroteltaisiin lajinimien kohdalla kahden nimen välillä. Niinpä esimerkiksi metsäruusi on taas Rosa cinnamomea ja maitohorsma on palannut omaan vanhaan sukuunsa Chamaenerion loppua hieman muuttaen. Näitä niin sukujen kuin lajienkin nimien loppuja on myös usein muutettu, kun um-loppuisista on tullut a-loppuisia ja päinvastoin. Perusteluita tälle en tiedä.

Paljon on myös sukuja jaettu uusiksi suvuiksi varmaankin DNA-tutkimusten kautta. Esim. Sedum-suku on pilkottu neljään eri sukuun. Kokonaan oma lukunsa on suuri Scrophulariaceae-heimo, joka on kokenut armottoman mullistuksen. Suuri osa sen lajeista on sijoitettu ratamokasvien heimoon Plantiginaceae. Niinpä huulikukkaisten heimo on myös muuttunut syyläjuurikasvien heimoksi, johon syyläjuurten lisäksi kuuluvat vain mutayrtti ja tulikukat.

Näin maailma muuttuu, Eskoseni, sanotaan. Harrastajalla riittää opeteltavaa ja nettikasvion pitäjällä korjattavaa. Sammalissa jouduin muuttamaan yli 50 lajin nimet ja putkilokasveissakin lähes saman verran. Helppoa oli vielä lajikorttiin kirjata uusi nimi vanhan paikalle, mutta sitten piti tehdä vielä uudet sisällysluettelot aakkosjärjestykseen ja kaikki linkitykset. Onneksi sivunteko-ohjelmassa on mahdollista tehdä ryhmäajoja ja saada nimet vaihtumaan kerralla kaikilla sivuilla. Siitä huolimatta nimistössä saattaa olla vielä paljon korjattavaa ja olen saattanut jotkin lajit korjata jopa väärin. Ne tulee käydä läpi uudelleen sitten kun Retkeilykasvio tulee painosta ja verrata kasvistoni nimistöä siihen. Tekemistä riittää, mutta onneksi se on mukavaa.’

Vanhat nimet ovat palanneet, Epilobium on taas Chamaenerion

Syksy ja sammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pahtaomenasammal

’Tuntuu siltä, että tämä blogi on kääntynyt lähes kokonaan sammalpohdinnoiksi. Vuoden aikana olen riipustanut tänne joka viikoksi yhden sammalen tarkoituksena lisätä sammalten tunnettavuutta ja lukijoiden mielenkiintoa niitä kohtaan, jopa mahdollisuutta opetella niitä tuntemaan. Vielä tätä vuotta on jäljellä muutama viikko ja niillekin olen esiteltävät katsonut valmiiksi.

Koko ikäni olen tarkkaillut luontoa, lintuja, hyönteisiä, sieniä ja kasveja. Aikojen kuluessa on tullut otettua toistasataatuhatta valokuvaa ja kerättyä muistikirjat täyteen havaintoja eliöistä. Lisäksi ovat näytteet. Olen pitänyt kortistoa, johon olen tallentanut etiketit kaikista keruuksista vuosien varrella. Itse näytteet ovat suurelta osin museoiden kätköissä, mutta niiden tiedot ovat edelleen tallessa koneellani. Näitä lienee liki parikymmentä tuhatta, pääasiassa kasvinäytteitä, putkilokasveja ja sammalia, mutta myös sieninä.

Savikkolapiosammal

Mikä sitten juuri sammalissa kiinnostaa? Viimeisten vuosien aikana olen kerännyt ja kuvannut lähes yksinomaan sammalia. Alkusysäys oli tietenkin oppia jotain uutta, kun kotimaiset ja lähialueiden putkilokasvit olivat tulleet tutuiksi. Mielenkiinto suuntautui siis muualle. Sammalet on hieno ryhmä, josta en ennen alkua tiennyt oikeastaan mitään. Nytkään en vielä tiedä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että mielenkiinto säilyy. Usein kuulee sanottavan, ettei sammalissa ole paljoa mietittävää, kun niitä on niin vähän. Tämähän ei pidä paikkaansa, meilläkin lajeja on liki tuhat ja lisää löytyy vuosittain. Toiseksi sammalet ovat joskus tosi vaikeita määrittää.. Sekin lisää intoa. Ja tietysti myös se, että niitä voi katsella ja keräillä ympäri vuoden. Muutama päivä sitten olin vielä retkellä sammalten vuoksi.

Lajien uhanalaisuus on myös harrastusta lisäävä tekijä. Sammalissa on lintujen ohella eniten uhanalaisia lajeja maassamme. Näiden etsiminen ja ilmoittaminen eteenpäin luo jännitystä. Toiseksi sammalet vaativat usein mikroskooppityöskentelyä, koska tuntomerkkien erot ovat vähäisiä. Jonkin lajin parissa pitää uurastaa uudestaan ja taas uudestaan. Oppimista riittää koko ajan. Tänäkin kesänä luulin löytäneeni täältä jo ammoin hävinneen lajin uudelleen, mutta kun sitten porukalla mietittiin ja vertailtiin, se osoittautui kuitenkin toiseksi lajiksi ja löytö latistui. Tämä kuitenkin innosti jatkamaan ja suuntaamaan askelet uusille paikoilla.

Purokinnasammal

Sammalten tutkimisen voi aloittaa kotiovelta. Betoniportaan kyljessä kasvoi kalvashiippasammal (Orthotrichum pallens), pihalaattojen välissä pieni jyväsvarstasammal (Pohlia annotina) ja pihapuun oksanhaarassa kujasammal (Pylaisia polyantha). Pitkälle ei siis tarvitse mennä. Myös pientä tutkimusta voi tehdä ihan pihapiirissä: millaisella alustalla sammal kasvaa, miltä sammal näyttää kuivana tai märkänä, mitkä sammalet ensinnä tulevat muokatulle alustalle tai pihakiveykselle? Mahdollisuuksia on, vaarana vain on liiallinen innostuminen ja pian löytää itsensä ryömimästä pitkin pellonpientareita. Vaan onko sekään vaarallista? Joka tapauksessa, sammalten harrastaminen kannattaa.’

Puiden salattu elämä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Joulun aika meni kahlatessa läpi suosittua saksalaista kirjaa ja miettiessä, miksi olen pistänyt kuusen vesijalkaan ja ripustanut sen oksille kaikenlaisia koristeita. Olenko kysynyt siltä, haluaako se sellaista? Kirjassa on paljon tuttua tietoa puista ja kasveista yleensäkin, mutta varsinkin sen alkupuolella on joitain väitteitä, joita joutuu sulattelemaan vielä jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa, jos on ikävystynyt tässä perusteellisesti tutkitussa maailmassa. Tästä saa uutta ajateltavaa.’

’Tämän kirjan luettuasi et näe metsää enää samanlaisena’, sanotaan kirjan takakannessa. Aika paljon luvattu, mutta luettuani kirjan, voin sanoa samaa. Olen usein kertonut tarinaa joskus 70-luvulla ilmestyneestä kirjasta, jossa kerrottiin pelakuun paljastaneen murhaajan. Tämä kirja kertoo samoista asioista, joita silloin pidettiin huuhaana. Puut tai yleistäen kasvit pystyvät aistimaan ympäristöään, vaikka niillä ei olekaan hermostoa niin kuin eläimillä. Esimerkkien ja tieteellisten tutkimusten avulla kirjoittaja kuvaa puiden aistimaailmaa ja kommunikaatiota ympäröivän luonnon kanssa.

Esimerkkeistä paljastuu puiden hyvinkin herkkä sosiaalinen elämä, jossa ne tasaavat lajitovereittensa kanssa ravintoa, hoitavat lapsiaan ja huolehtivat vanhuksistaan. On vaikea sanoa näin, sillä nämä ovat tietenkin meitä ihmisiä ja eläimiä koskevia termejä eikä se puilla suinkaan ole sama juttu eikä kirjoittaja näin väitäkään. Kuitenkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat juurien kautta taimille niiden alkutaipaleen aikana ja jopa kannoille puiden runkojen tuhoutumisen jälkeen.

Kun alussa mainitsemani kirjan pelakuu koki pelkoa kaverinsa murhaajan saapuessa huoneeseen, niin samalla tavalla tämän kirjan tutkitut puut pystyivät tunnistamaan vihollisensa ja ryhtymään vastahyökkäykseen, viestimään naapureilleen vaarasta. Niiltä löytyi jopa oppimiskykyä, kun tutkimukset osoittivat puiden reagoivan toistuvaan turhaan ärsykkeeseen erilailla kokeen alussa ja lopussa.

Pohdittiinpa kirjassa myös puiden ’aivojen’ sijaintia, sillä johonkinhan niiden täytyi oppimansa tallentaa. Kun puulla ei ole hermostoa, niin muistiprosessin täytyy perustua johonkin muuhun järjestelmään. Tärkeäksi paikaksi näytti kirjan mukaan muodostuvat kuiden äärimmäiset hiusjuuret. Niiden varassa puu toimi. Puilla on sienijuuri ja täten myös sieni lienee mukana prosessissa. Juuren kärki hakee reittinsä maan alla, se välittää yhteyttämistuotteita, kerää ravinteita ja vettä, välittää tietoa ja oppii. Varmaan vaatii vielä paljon tutkimusta, että tällaiset asiat todentuvat tai sitten kumoutuvat.

Kirja on tietenkin populistinen kuvaus asiasta, vaikka perässä onkin mittava lähdeluettelo. Saksalainen kirjoittaja on alunperin koulutukseltaan metsänhoitaja ja kyllästyttyään puiden kaltoin kohtelemiseen hän pestautui metsänhoitajaksi luonnonsuojelualueelle. Täällä hän teki kokeitaan ja keräsi tuloksia. Vaikka väitteet on perusteltu hyvinkin tarkasti tutkimustuloksilla, skeptinen lukija ei tahdo pysyä mukana. Kirja herättää aiheensa kautta lukemattomia uusia kysymyksia, pohdintoja ja epäuskoisia huuhdahduksia. Toisaalta sellaisenhan hyvän kirjan tulee ollakin. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt luen satukirjaa, niin syvään on mieleen painunut ajatus, että eläimet ovat niitä, jotka tekevät tällaisia asioita ja kasvit ovat vain kasveja, älyttömiä ja aistittomia.

Niin kuin kirja lupaa, nyt katselen metsää uusin silmin. Nyt katselen myös luonnonsuojelua uusin toimin. Ehkä en enää raivaakaan pensaikkoja tai karsi puita tai kerää kasveja tai tuhoa nurmikkoa yhtä innokkaasti kuin ennen. Ehkä ajattelen, mitä nuo kasvit minusta ’ajattelevat’, ehkä annan niillekin puheenvuoron tai ainakin enemmän huomiota. Mitenkähän kasvissyöjien käy, jos osoittautuu, että kasvit pystyvät aistimaan, ajattelemaan, tuntemaan – kipua? Entä maatalouden eettisyyden, metsänhoidon järkevyyden …? Ajatukset alkavat rientää!

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Gummerus, 2016, suom. Pirkko Roinila. 257 s.

Kalliosammalet

Julkaistu , kirjoittanut
1

Arin kirja’Viikko sitten sain käsiini ihka uuden sammalkirjan: Kissakalliolta Illeröömiin. Kirja alaotsikon mukaan käsittelee Pirkanmaan kalliosammalia. Kirjan tekijöinä ovat Ari Parnela ja Harri Arkkio.  Molemmat ovat pitkään tutkineet maamme sammalflooraa niin Pirkanmaalla kuin laajemmaltikin. Itsellänikin on ollut kunnia olla mukana muutamilla retkillä heidän kanssaan. Nyt julkaistu teos on usean vuoden uurastuksen tulos. Sellaisenaan se on hatunnoston arvoinen suoritus.’

Tutkimusta varten tekijät ovat käyneet kymmenen vuoden aikana yli tuhannella kalliojyrkänteellä ja kalliolla tasaisesti ympäri Pirkanmaan. Kallioilta on kerätty lukematon määrä sammanäytteitä, jotka sitten on määritetty mikroskoopin ääressä. Näin on syntynyt näkemys siitä, millaisia sammalia kallioilla kasvaa ja kuinka paljon. Tutkimuksen aikana kallioilta löytyi 337 sammallajia, 256 lehtisammalta ja 81 maksasammalta. Osa lajeista löytyy muualtakin kuin kivipinnalta, mutta tekijöiden mukaan 140 (110 + 30) lajia voidaan pitää aitoina kalliosammalina. Tutkimuksen aikana löytyi yksi Suomelle uusi laji, lännenriippusammal (Neckera pumila) Vammalasta ja Pälkäneeltä ja peräti 27 Pirkanmaalle uutta lajia. Samalla on tietämys Suomen ja Pirkanmaan sammalista lisääntynyt runsaasti.

Tämmöisen tutkimuksen tekemiseen kuluneita työtunteja on turha laskea, niitä kertyisi sen verran paljon. Jo yhden retken tulosten tarkistamisessa ja kirjaamisessa on valtava työ. Tietenkin kokemus helpottaa työtaakkaa ja toki myös innostus. Kaikesta huolimatta ei voi kuin ihailla sinnikkyyttä ja tarmoa, millä tutkimus on saatettu päätökseen. Toisaalta olen Ari Parnelan kanssa kulkenut lukuisilla pirkanmaalaisilla kallioilla tutkimusajan päättymisen jälkeenkin ja usein Ari on huokaissut: ’Olisi tämäkin kallio ollut hyvä saada mukaan.’

Kirjassa on laajan yleisen osan lisäksi levinneisyyskartta ja lyhyt luonnehdinta jokaisesta löydetystä lajista. Lisäksi on huomioitu tämänhetkiset uhanalaisuudet taulukkomuodossa. Kartoista saa hyvän kuvan sammalten levinneisyydestä kallioilla. Tällöin pitää kuitenkin muistaa, että monella sammalella on kallioesiintymisen lisäksi kasvupaikkoja muissakin biotoopeissa. Niinpä esimerkiksi luhtakuirisammal (Calliergon cordifolium) on löydetty vain kymmeneltä kalliolta, mutta sen pääasialliset kasvupaikat ovatkin kosteikoissa, joita karttoihin ei ole merkitty. Ensin tämä hämäsi, mutta kun muisti kyseessä olevan vain kallioesiintymät, sai tähänkin asiaan selvyyden.

Vaikka kirja keskittyy Pirkanmaahan, on sen anti suuri koko maatakin ajatellen. Niinpä voin suositella kirjaa kaikkien sammalista kiinnostuneiden käyttöön. Vaikka se ei ole mikään määritysteos, antaa se hyvän kuvan maamme kalliosammalista ja niistä paikoista, mistä niitä kannattaa etsiä. Kirjaa voi tilata tekijöiltä.

Parnela, Ari & Arkkio, Harri: Kissakalliolta Illeröömiin, Pirkanmaan kalliosammaltutkimus. 231 s.

Sammalia – sammalia

Julkaistu , kirjoittanut
2

mustapääsammal

’Viime viikon lopulla olin pohjoismaisessa sammalseminaarissa Kuusamossa. Sinne oli kokoontunut parikymmentä asiantuntijaa eri maista etsimään erikoisia sammallajeja Kuusamon ainutlaatuisesta luonnosta. Tutkijoita oli ilmottautunut ainakin Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Saksasta. Kolmen päivän aikana kiertelimme lähellä rajavyöhykettä Oulangan kansallispuiston alueella ja sen läheisyydessä ja etsimme sieltä jo aikaisiemmin löydettyjä tai aivan uusia lajeja. Illalla keruut pussitettiin sitten museonäytteiden tekoa varten. Vaikeimmat löydöt skoopattiin tarkemmin lajin tunnistamiseksi. Varmaankin usealle tutkijalle jäi vielä paljon kotitöitä retkien tiimoilta. Ainakin itselläni on monta arkillista tunnistamattomia sammalia kuivumassa.

kalkkinahkajklKuusamo on meillä ja oikeastaan koko läntisessä Euroomassa ainutlaatuinen paikka. Sinne ulottavat elinalueensa useat itäiset eliölajit. Oulangan vuomien kalliopahdoilla elävät monet uhanalaiset lajit, joiden ainoat kasvupaikat ovat juuri täällä. Usean lajin kohdalla tiedot ovat vuosikymmenien takaa ja siksi on syytä välillä varmistaa, että ne edelleen siellä elävät. Myös tavallisten kasvien osalta nämä vuomat ovat ainutlaatuisia ja tärkeitä. Kiertäessäni Liikasenvaaran kalkkikallioita ja Lammasvuoman rotkokallioiden kivirinteitä vastaan tuli monia Lapista tuttuja lajeja. Siellä kasvoivat lapinvuokko, pahtarikko ja tunturirikko, kultarikko ja mätäsrikko, tunturihärkki ja viherraunioinen. Eteläisiä lajeja edusti ajuruoho ja nähtiinpä todella harvinainen seinäraunioinenkin. Myyränporras peitti vuoman pohjan kauttaaltaan ja kalliohyllyillä sinnittelivät idänimarre ja kalkki-imarre risteymineen. Suurin osa niiden suomalaisista kasvupaikoista on juuri Oulangassa.

viherraunioinenKatselin myös jäkäliä. Tutuksi tulivat koko maassa harvinaisena esiintyvä kalkkinahkajäkälä ja kalkkikuppijäkälä. Otin kuvia myös sellaisista jäkälistä, joita en tuntenut. Niiden määrittäminen jää tulevaisuuteen. Missään en aikaisemmin ole nähnyt niin paljon raidankeuhkojäkälää kuin Lammasvuomassa. Täällä se ei suinkaan kasvanut raidalla tai haavalla niin kuin etelässä, vaan suoraan emäksisellä kalliopinnalla. Jäkälät ovat minulle kuitenkin vielä paljon oudompia kuin sammalet, joten monesta hienosta lajista menin varmaankin ohi kiinnittämättä siihen sen ansaitsemaa huomiota.

myyränporrasSeminaari oli samalla Sammalseuran vuotuinen kesäretki ja sellaisenaan hyvin onnistunut. Näin ainakin tusinan verran itselleni uusia lajeja ja luulen, että kun jaksan tarkistaa kaikki keräämäni näytteet, löytyy niitä monta lisää. Aikanaan teen niistä sivut sammalsivujen jatkeeksi. Sieltä niitä voi sitten katsella ja ihailla. Sammalmaailma on Oulangan alueella hämmästyttävän rikas ja omalaatuinen.

sulkasammal4Tässä postauksessa kuvissa esiintyvät lajit ovat ylhäältä alaspäin: mustapääsammal, kalkkinahkajäkälä, viherraunioinen, myyränporras ja haavan tyvellä kasvava tavallinen sulkasammal. Sitä en ole etelässä huomannut vastaavalla paikalla. Täällä haavan tyvet peittyvät usein metsäliekosammalen alle. Alimmaisena on sitten kaunis sammalkaksikko, jolla toisella on pitkäperäiset pesäkkeet ja toisella lyhytperäiset. Ne ovat hyvin erikoistuneita lajeja, sillä ne kasvavat vain eläinten ulosteissa tai raadoissa. Pitkäperäinen on jänönraatosammal ja lyhytperäinen poronraatosammal. Niitä molempia olen löytänyt myös Luopioisista, mutten koskaan samasta paakusta. Tässä ne kasvavat ilmeisesti ketun vanhalla ulosteella. 

raatosammal

Antoisa retki tuntui paljon pidemmältä kuin muutamalta päivältä ja vaikka koko ajan satoi, ei se latistanut tunnelmaa, tuntui vain vähän epämukavalta. Pääasissa kun olivat sammalet.’

Väitös

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.