Uusi sammal

’Ei viikkoa ilman uutta sammalta Luopioisiin, tai ei nyt ihan, mutta kun aloin tonkia perusteellisesti mielenkiintoisia paikkoja, on uusia lajeja alkanut löytyä. Tämän totesin jo viime syksynä, kun yhden luhtaniityn koloista ja mättäiltä löytyi useita mielenkiintoisia lajeja, mm. kaksi uutta Riccardia-lajia pitäjään. Enpä kuitenkaan uskonut, että kallioiltakin vielä uusia löytyy, niin hyvin ne on täältä jo koluttu, mutta toisin kävi.

Kolokärpänsammal (Rhabdoweisia crispata) on pieni noin sentin korkuinen lehtisammal, joka luetaan nykyään vaarantuneiden (VU) uhanalaisuusluokkaan. Sammal on merellinen ja vaatii kostean mikroilmaston. Tällaisia paikkoja ovat vain varjoisat, valuvetiset kalliokolot. Kuitenkaan se ei vaadi kalkkipitoista kasvualustaa, vaan viihtyy silikaattikallioilla. Jokin vaade sillä kuitenkin on, sillä tuollaisia kasvupaikkoja luulisi riittävän. Kirjatietojen mukaan sillä on hieman toistakymmentä kasvupaikkaa hajallaan maassamme eikä se missään ole kovin runsas. Suurimmaksi uhkaksi sille on osoittautunut kallioneduspuuston kaataminen ja tätä kautta mikroilmaston katoaminen.

Nyt löytämäni kasvusto sijaitsee Padankosken Isovuoren kalliolla tai oikeastaan sen tyvellä syvällä kallion onkalossa ohuen hiekkapatjan päällä. Esiintymä ei ole kämmentä suurempi eikä sitä helpolla huomaa miksikään erikoisuudeksi. Tämänkaltaisia sammalia on muitakin, kuten kalliokärpänsammal, aarnisammal ja kalliotöppösammal. Oikeastaan sammalen laji varmistui vasta skooppauksen jälkeen työpöydän ääressä.

 

 

 

 

 

 


Sammalen tuntomerkit ovat lehden kärjessä, josta pitäisi löytyä teräviä hampaita ja pesäkkeen peristomin reunassa, jossa on rihmamaisia hampaita. Ylläolevista kuvista nämä tuntomerkit juuri ja juuri voi nähdä.

Kuten alussa kerroin, uusia lajeja Luopioisiin löytyy edelleen. Nyt täältä on löydetty 376 sammallajia ja tuo maaginen neljän sadan lajin raja lähenee. Aikoinaan ennustin, että se voisi olla tämän alueen sammalten tavoitteellinen lukumäärä. Ehkä se vielä toteutuukin, kunhan ahkerasti kolutaan uusia, mielenkiintoisia kasvupaikkoja.’

Harsosammal

’Olen hieman kateellisena seurannut sammalista kiinnostuneita tuttujani, kun he esittelevät löytöjään. Usein siellä on kaiken keskellä myös harsosammal (Trichocolea tomentella). Itse kun en moista kaunotarta ole koskaan löytänyt. Olenhan sen nähnyt, useastikin, mutta aina jonkun toisen näyttämänä. Haaveissa on ollut, että tämä harvinaisuus löytyisi joskus vielä Luopioisistakin. Ohan se harvinainen ja vaatelias, mutta ei mahdoton, niin olen ajatellut ja jatkanut niiden harvojen lähdepaikkojen koluamista, joita vielä on jäljellä.

Tänään se sitten paukahti kohdalle ja molemmilla tavoilla: minulle eka kerta ja niin myös Luopioisille. Kartoitin vanhaa tuttua paikkaa pitäjän kaakkoikulmassa Leppäjärven läheisyydessä. Tarkoitus oli kerätä pussiin kaikki erilaiset sammalet tuolta alueelta, että saan täydennystä levinneisyyskarttoihin. Monta uutta pistettä varmaan tulikin, kunhan vaan saan pussit tarkastettua. Siellä jossakin lymyää nyt myös harsosammal. Se kasvoi märän lähteisen korven laitaosan lähdepinnoilla. Mäen alta tihkuu suolle vettä ja siitä sammal oli kasvupaikkansa löytänyt.

Enpä ollut ensin uskoa silmiäni, kun koppasin kouraani tukun suosammalia ja totesin hämmästyksekseni siinä olevan verson myös hyvin oudonnäköistä sammalta. Kun katselin ympärilleni, niin saatoin todeta löytäneeni harsosammalta. Sitä kasvoi muutaman neliön alalla harvakseltaan mutta kuitenkin selvästi viihtyvänä ja elinvoimaisena. Tuo pieni suokorpi oli saanut olla rauhassa ojitukselta, metsätoimilta ja muulta maanmuokkaukselta, siksi se siinä kasvoi. Voin vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos siihen pistettäisiin jylläämään harvesteri tai kaksi.

Harsosammal on maassamme VU-laji eli uhanalaisluokituksessa vaarantunut. Syynä tähän lienee juuri tuo lähteiden helppo tuhoutuminen. Aikaisemmat näkemäni paikat ovat olleet laajoja luonnontilaisia lähteikköjä ja tihkupintoja. Tämä paikka oli vaatimattomampi, mutta kyllä siinäkin sai jalkoihinsa katsoa, mihin astui. Suomessa sammalta on harvakseltaan Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajina se on merellinen ja karttaa kylmiä ja kuivia alueita. Kaksikotisena kasvina sen leviäminen jää kasvullisen leviämisen ja versonkappaleiden varaan, koska siltä ei ole tavattu meillä pesäkkeitä eikä itujyväsiä. Näin ollen se ei juurikaan leviä kaukolevintänä uusille paikoille. Kirjatietojen mukaan Suomessa sammalta tavataan hieman yli sadalta paikalta, EH-alueelta n. 30 paikalta, joten ei se ihan tavattoman harvinainen ole, mutta ei yleinenkään.

Jatkossa tietenkin toivoisi, että sammal saisi kasvaa rauhassa kasvupaikallaan. Nykymenolla näyttää siltä, että korvet raivataan kannokoiksi ja suot kuivataan murokoiksi. Tällaista tämä sammal ei siedä. Sen tulevaisuus on metsän säilymisessä luonnotilaisena.’

Iloinen yllätys

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Luopioisten kasvikartoituksen viimeiset ruudut on tarkoitus tehdä tänä kesänä ja saattaa projekti päätökseen siltä osin. Tällä viikolla vihdoin rohkaistuin ja menin Aitoon Halisevanjärvelle. Olen ajatellut, että järvellä tarvitaan vene tai ainakin suosukset kartan mukaan, mutta niin huonosti olen karttaa lukenut, etten tajunnut, ettei suo ole suota kummempi, vaikka sen nimessä onkin sana järvi.

Halisevanjärven länsipää on hyvin vetinen ja siellä kävin jo muutama vuosi sitten, mutta itäpää on hyvinkin kulkukelpoinen ja avoin suo, jossa kasvaa käkkäräistä rämemäntyä, mutta myös mesotrofiaa ilmentäviä koivuja ja pajuja. Ehkä tuon osan suota voisi tyypittää jonkinlaiseksi luhdaksi. Tämän itäpään suosta siis kiersin kartoitusmielessä.

Iloinen yllätys odotti lähes heti, kun avosuolle astui, mättäillä kasvoi laajalti hanhenpajua, sen kapealehtistä muotoa. Sitä aina silloin tällöin kohtaa, mutta nyt mukana oli myös tavallistakin hanhenpajua ja sehän onkin jo harvinaisuus sisämaassa. Muutama metri eteenpäin ja paju muuttui juolukkapajuksi. Se onkin jo sellainen, jota löytyy vain Kurkisuolta eikä sieltäkään kovin laajalti. Hieno löytö siis.

HalisevaParas oli kuitenkin vielä edessäpäin. Kun lähestyin suon itälaitaa, oli pakko huokaista ja hieraista silmiä, saraikosta pisti esiin kämmekän jo ohikukkineita versoja. Nopea tartkistus kertoi, että Luopioisiin oli löytynyt kolmas paikka, missä kasvaa punakämmekkää. Vanhastaan sitä on Kurkisuolla ja on ollut myös Häyläsuolla. Laskin reilun aarin alueelta 50 kukkinutta vartta ja suuren joukon steriilejä versoja sen lisäksi. Kasvit olivat kookkaita ja elinvoimaisia, joskin jostain syystä osa niistä oli taipunut maata vasten. Liekö hirvi tallannut, sillä makuu- ja ruokailujälkiä suolla oli runsaasti. Yhden kookkaan uroksen näinkin raatetta rouskuttamassa. Osa suosta jäi vielä sateen vuoksi katsomatta, joten sinne on vielä palattava. Mitä hienoa löytyykään?

Eniten asiassa minua ihmetytti se, ettei tältä suota oltu ilmoitettu mitään erikoista kasvirekisteriin eli siellä ei oltu käyty. Oliko karttanimi pelottanut muutkin harrastajat karttamaan paikkaa liian vaikeakulkuisena? Kämmekät eivät olleet nimittäin uusia tulokkaita eikä suo näyttänyt muuttuneen lähiaikoina, joten olisin luultavasti voinut nämä valtakunnallisesti uhanalaiset (VU) kasvit löytää jo kymmeniä vuosia sitten. Hienoa, että edes nyt!’

Lipposammal

tenolla

’Joskus etsiminen on työlästä, joskus etsimänsä löytää yllättäen ja hetkessä. Näin voi sanoa pohjoisen retken hienoimmasta löydöstä. Vanhastaan tiedettiin, että lapinlipposammal (Psilopilum cavifolium) on löydetty Tenojoen rantahietikoilta, mutta sitä ei etsinnöistä huolimatta oltu löydetty kymmeniin vuosiin. Meidän retkikuntammekin etsi sammalta useaan otteeseen monelta paikalta ja turhaan. Kunnes sitten tulimme oikealle paikalle, silmät kiinnittyivät oikeaan mättääseen oikeasta suunnasta ja aivoissa välähti, siinä se on.

Sammal ei ole suuruudella pilattu. Verso nousee sentin verran hiekasta ja muistuttaa kovin tavallisen karhunsammalen pientä versoa. Laji kuuluu juuri karhunsammaliin. Onhan sillä eroja, eihän se muuten olisi oma lajinsa, mutta ainakin naalinsammalesta (Oligotrichum hergynicum) se on hyvin vaikea erottaa ilman mikroskopointia. Seitsemän hengen voimin haravoimme Tenon rantaa lähellä Nuorgamin kylää, siis aivan pohjoisimmassa Suomessa. Sammalta löytyi vain muutaman neliödesimetrin alueelta muutama kymmenen versoa. Varmaan sitä on muuallakin, mutta tämä paikka nyt ainakin on varmistettu.

lipposammalVieressä on kuva tästä komeudesta. Sitä on aika turha etsiä täältä etelästä, sillä sen kasvupaikat ovat arktisia niin Siperiassa kuin Kanadassakin. Muissa Pohjoismaissakin sammal on suuri harvinaisuus.

Mitä tällä tiedolla sitten tehdään? Laji on yksi muiden lajien joukossa ja siksi tärkeä. Se on lisä luonnon monimuotoisuuteen. Sen elämä on uhattuna paitsi luonnon itsensä vuoksi (Tenon tulvat, jäät, eroosio) niin myös ilmastonmuutoksen vuoksi. Nämä arktiset lajit pakenevat lämpöä ja muiden lajien kilpailua kohti pohjoista, kunnes tulee Jäämeri vastaan. Tällaisia lajeja on eläimissäkin, esim. naali. Jääkarhuakin uhkaa jäätiköiden sulaminen ja asuinpaikkojen hupeneminen. Eläimet voivat liikkua, kasvien on tyydyttävä sinnittelemään paikallaan tai hävittävä. Lapinlipposammalellakin tulisi olla paikkansa luonnossa. Vielä toistaiseksi onkin.’

Keuhkojäkälä

keuhkojkl’Kävin tänään syysretkellä ystäväni kanssa Pälkäneen Hausalossa. Se sijaitsee Roineen ja Mallasveden välissä ja on tunnetusti hyvän kasvisaaren maineessa. Ajankohta ei tietenkään ollut kovin otollinen hienojen havaintojen tekoon putkilokasvien osalta (pesäjuuri kuitenkin löytyi). Siitä huolimatta tuo saaren länsiosan luonnonsuojelualueen hienous yllätti. Maan peitti paksu kerros syksyn karistamia lehtiä, joista näki, että pääosa lehtipuista on haapoja, lehmuksia ja raitoja. Joukossa kasvoi myös jokunen vaahtera ja hieskoivukin. Kiersimme alueen ympäri ihaillen luonnontilaisen lehdon syksyistä kauneutta. Erityisen komeita olivat muutamalla raidalla kasvavat raidankeuhkojäkälät, joista tässä on pari kuvaa. Enpä muista missään muualla nähneeni noin reheviä kasvustoja ja hyväkuntoisia. Tämä silmälläpidettävä jäkälä tahtoo kadota talousmetsistä ja roskapuun viha hävittää sen myös talojen lähimetsistä. Kuitenkin tuota komeampaa jäkälää saa hakea. Suurimmat kasvustot kattoivat puun koko rungon monen metrin matkalta ja näkyivät jo kauas puiden välistä. Keuhkojäkälä on harvinaistunut juuri metsien siivouksen vuoksi. keuhkojkl (1)Katselin pari vuotta sitten Jyväskylässä, kun paikallinen puistotoimi sahasi komeaa raitaa poikki kahdesta metristä usean metrin päässä pururadasta ja kun asiaa kysyin, niin vastaus oli tyly, melkein siihen malliin, että mitäs se sinulle kuuluu. Siellä se torso seisoo edelleen kaiken kansan ihailtavana hyödyttömänä lahoavana tappina ja aivan turhaan. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tällainen tarpeeton tappaminen on typerää? Metsänomistajat edelleen kaatavat surutta maahan haapaa ja tappelevat sen jälkeen yhä kasvavien juurivesaikoiden kanssa. Samalla kun antaisi suurten haapojen olla, saisi metsäänsä tikkojen ja muiden lintujen armeijan hävittämään kaarnakuoriaisia ja muita tuholaisia luonnollisesti. Nyt saa sitten ihmetellä, miksi puut kuolevat pystyyn ja ötökät sen kun surraavat. Toisaalta ihmettelen myös tämänhetkistä ötökkävihaakin. Muistan lapsena käyneeni katsomassa mäntypistiäismetsää, jossa toukat söivät kaikki neulaset männyistä ja nostivat päätään aina kun sormella niitä osoitti. Silloin oli niiden joukkoesiintymisen aika. Nyt on kirjanpainajan. Aika tasaa molemmat.’

Löytö

lapiosammal

’Sammalen maastokuvasta ei paljon selvää saa, mutta pistän alas toisen vähän paremman työpöydän ääressä otetun. Sammal on tavallisesta ulkonäöstään huolimatta huippuharvinaisuus, vain kahdelta paikalta ennen tätä Suomesta löydetty laji. Sen määrityksen oikeellisuus varmentui tänään, kun sain sp-viestin Oulusta. Kyseessä on nuokkulapiosammal (Tortula cernua). Sammal löytyi reilun viikon takaisen sammalretkeilyn aikana kalkkilouhoksesta Keski-Pohjanmaalta. Aikaisemmat löydöt on tehty Kymenmaalta ja Oulun pohjoispuolelta Kiimingistä. Sammal kasvaa hyvin kalkkipitoisessa maassa louhosten ja kalkkiuunien läheisyydessä eikä se missään ole runsas. Niinpä se onkin äärimmäisen uhanalainen eli CR-laji.

Kun huomasin sammalen kasvupaikallaan, luulin sitä aivan tavalliseksi lajiksi. Otin kuitenkin tapani mukaan siitä pari kuvaa ja näytteen. Vasta kotona katsoin keruuta tarkemmin ja huomasin ensin leveät ruusukkeiset lehdet ja sitten kaarevan pitkänokkaisen itiöpesäkkeen. Molemmat ovat juuri tämän lajin tuntomerkkejä. Kooltaanhan se ei ole juuri senttiä korkeampi, siis hyvin helposti ohikäveltävä ja huomaamaton. Jälleen voi vain todeta, että parhaat löydöt tekee sattumalta ja että pienimpienkin puoleen kannattaa kumartua ja suhtautua niihin tietyllä vakavuudella.’

lapiosammal2

Lukon uudelleen avaaminen

lukko

’Tänään aloitin kasvikartoituksen Luopioisissa. Tavoite on saada parikymmentä neliökilometriruutua tehtyä ennen kasvukauden loppumista. Valitsin helpon ruudun näin alkajaisiksi, jottei tule rimakauhua. Kolmen tunnin kuluttua kasassa oli 230 lajia ja taivallusta viitisen kilometriä. Ruutuun sattui suurimmaksi osaksi erilaisia metsiä, vähän pakettipeltoa ja metsäautotietä. Yhdessä kulmassa oli vanha maatalo. Ajattelin jättää sen pois näin aluksi, siellä on varmaankin vain luhistuneita rakennuksia ja sen mukaista kasvillisuutta, ehkä jokunen vanha koristekasvijäänne. Onneksi en tehnyt näin, vaan menin reippaasti pihaan, jossa vanha isäntä sahasi rankoja poikki polttopuiksi. Juttu alkoi heti luistaa, kun löydettiin yhteisiä tuttuja ja niinpä päädyin heidän hyvinhoidettuun pihaansa. Keskellä pihamaata kukoisti yksi komeimmista kedoita, mitä olen täällä pitkään aikaan nähnyt. Syy sen olemassaoloon oli taannoin palanut navetta, jonka jäänteet raivattiin pois ja tilalle tuotiin autokuormittain soraa. Nyt siinä kasvoivat päivänkakkarat, apilat, kuismat ja kellot sulassa sovussa kauniina mattona. Tuntui melkein rikokselta astua niiden sekaan katsomaan, mitä muuta sieltä voisi löytyä.

Otsikon ja kuvan avulla on helppo arvata, mitä löysin. En ollut uskoa silmiäni, kun päivänkakkaroiden keskeltä sojotti noidanlukon itiöpesäke. Kun kaivoin sen lehden esiin hämmästyin vielä enemmän, sillä kyseessä olikin ahonoidanlukko (Botrychium multifidum). Tämän kasvin olen nähnyt Luopioisissa vain yhden ainoan kerran ja löydetyltä paikalta se on hävinnyt jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli lukon uusi tuleminen alueen kasvistoon. Siis huikea löytö heti näin alkajaisiksi. Pengoin koko kedon, mutta tätä yhtä yksilöä enempää en kasvia löytänyt. Juttelin talonväen kanssa ja sain kuulla, että ruohonleikkuukone ei tuohon ketoon pääse. Alue niitetään sitten syksyllä, kun kukat ovat jo kuihtuneet ja niinpä se onkin seuraavana vuonna entistä ehompi. Näin noidanlukkokin säilyy siellä tuhoutumatta.

Voi kuinka pienestä asiasta voi tulla onnelliseksi!’

Joululahja

outo verso

’Vanha totuus on, ettei koskaan voi tietää, mitä löytää, mihin joutuu tai mitä tapahtuu. Jo marraskuussa törmäsin kuvan esittämään kasviin, mutta en tiennyt, mitä olin löytänyt. Näyte kulki kädestä käteen ja sai osakseen arvailuja, ajatuksia, oletuksia ja määrityksiä. Itselläni oli haave, että olisin löytänyt hyvin harvinaisen piilosammalen, mutta varmuus siitä puuttui. Joulun alla, kuin lahjana, tieto sitten saapui Oulusta. Se on kuin onkin piilosammal (Chryptothallus mirabilis).

Piilosammal on hyvin harvinainen ja erikoinen maksasammal. Uhanalaisluokituksissa se on EN-ryhmään kuuluva sammal eikä sitä ole kovin monelta paikkakunnalta maastamme löydettykään. Kirjatietojen mukaan viimeisimmät löytöpaikat ovat Satakunnassa, Etelä-Hämeessä ja Oulun alueella. Sen löytäminen on hyvin vaikeaa, koska sammal kasvaa karikkeen alla nimensä mukaisesti piilossa joskus hyvinkin syvällä. Niinpä tämäkin löytämäni verso tuli kerättyä vahingossa muiden sammalten mukana.

Kasvi on hyvin erikoinen. Ensinnäkin se on niitä ainoita lehtivihreättömiä sammalia, jotka elävät sienirihman loisena. Se on väriltään kermanvalkoinen, muodoltaan levymäinen muutaman sentin pituinen mutkalaitainen ja sen alapinnalla on rihmamaisia sienirihmoja. Itiöpesäkkeen perä on jopa 10 cm pitkä ja  pesäke nousee sammalmaton yläpuolelle. Tällöin sen voi tarkkasilmäinen nähdä. Tosin itiöpesäkevaihe on hyvin lyhytikäinen. Oikeastaan sammal ei muistuta mitään muuta sammalta maassamme, mutta sen voi sotkeakin muihin kasveihin, esim. harajuureen, jonka verso on kuitenkaan liereä ja nivelikäs. Itse jo kerran aikaisemmin keräsin sitä kosteasta painanteesta, mutta mikroskoopin alla näyte muuttui saniaisen kalvaaksi juurakoksi.

Löytämäni kasvi kasvoi vanhan kuivuneen lähteen pohjalla karikkeen alla märällä hiekalla. Sen vieressä virtasi lähdepuro, joka ainakin näin syksyaikaan piti koko alueen kosteana. Luulisi vastaavia paikkoja olevan enemmänkin ja sammalta löytyvän, kun vain kariketta hieman kääntelee. Näin luulisi, mutta ilmeisesti se tarvitsee muutakin, koska on niin harvinainen. Nyt löytynyt kasvusto on hyvin niukka ja vaikka palasin paikalle ja kääntelin vastaavilla paikoilla kariketta, en löytänyt sitä lisää, vain tuosta yhdestä paikasta. Tämä on ensimmäinen löytö Jyväskylästä, samoin koko PH-alueelta.

Näin vuosi sai upean päätöksen. Tänä vuonna löytyi monia hienoja lajeja, mutta tämä oli ylivoimaisesti sekä yllättävin että mielenkiintoisin. Kannattaa käännellä sammalia sielläkin, mistä ei odota mitään löytävänsä. Yllätykset ovat aina yllättyksiä!

Paanusammal

paanusammal

’Syyskuu on lopuillaan ja blogia on tullut päivitettyä todella harvakseltaan. Näin syksyllä tahtoo kaikki kaatua päälle ja aika on kuitenkin rajattua. Tänä vuonna omenia tulee ennätysmäärä ja kun edellistäkin sosetta on vielä pakkasessa, tuntuu tyhmältä kerätä lisää, mutta keräilijäluonne ei anna periksi. Niinpä olen kuivannut omenansiivuja oikein urakalla. Puolukka on toinen hyväkäs. Onneksi se säilyy survottuna tiinussa. Puolukoita on tullut haettua sankokaupalla ja edelleen mättäät houkuttavat punaisuudellaan. Kasvistus ja luonnontarkkailu on jäänyt tällä kertaa sivuraiteille. Yksi löytö oli kuitenkin ylitse muiden: kantopaanusammal (Calypogeia suecica).’

Kantopaanusammal on Vu-laji eli valtakunnallisesti vaarantunut. Sen löytöpaikkoja on rajallinen määrä, alle sata, eikä se missään niistä ole ollut kovin runsas eikä ainakaan näyttävä. Sammal on ulkonäöltään mitättömistä mitättömin, tuskin sentinkään mittainen rihmamainen suikertaja. Se kasvaa vanhoissa korpimaisissa metsissä, joissa on paljon lahopuuta. Sammal tuskin tekee itiöitä Suomessa, joten sen elämä on lahopuujatkumon varassa eli se siirtyy kasvullisesti paikasta toiseen. Niinpä sammalen kasvupaikat ovatkin käyneet vähiin talousmetsävaltaisessa maassamme. Tätä sammalta tavataan pääasiassa Etelä-Suomesta, mutta joitakin löytöjä on tehty aina Perä-Pohjolaa myöten. Missään se ei siis ole ollut runsas, vaan esiintyy hyvin pieninä kasvustoina. Toisaalta sen havaitseminenkin on vaikeaa, samoin erottaminen monien muiden pienten maksasammalten seasta.

Paanusammalet on helppo tunnistaa ryhmänä limittäisestä paanumaisesta kasvutavastaan. Luopioisista on löydetty tähän mennessä neljä muutakin paanusammalta: korpip. (C. integristipula), loukkop. (C. mulleriana), kalvasp. (C. neesiana) ja rahkap. (C. sphagnicola). Kolmesta ensimmäisestä tämän lajin erottaa kokonsa puolesta ja rahkapaanusammalesta kasvupaikan avulla. Kaikilla on lisäksi kullekin lajille tyypilliset vatsalehdet, jotka tosin näkee vain hyvällä suurennuksella. Lajien kuviin voi tutustua sammalsivuiltani. Sieltä löytyy myös kantopaanusammalen tarkempi esittely, vaikka en vielä olekaan käynyt ottamassa kuvaa sammalen kasvupaikalta. Yllä oleva kuvahan on otettu mikroskoopin läpi näytteestä.

Kantopaanusammal löytyi oikeastaan vahingossa, niin kuin niin moni muukin pieni sammal on löytynyt. Tein kasvikartoitusta Laipanmaan eteläosissa Nuorioisvuoren läheisyydessä ja osuin lähteiseen korpeen, joka kuin ihmeen kaupalla oli säästynyt lähes luonnontilaisena. Merkitessäni muistiin siemenkasveja koukin myös mukaani joitain sammalia. Pienen kannon pinnalla näkyi ohutta harsomaista kasvustoa, jota pidin saksipihtisammalena (Cephalozia bicuspidata). Sitähän se suurelta osin olikin, mutta Ari-ystäväni löysi näytteestä myös kantopaanusammalta, tosin vain muutaman verson. Näin Laipanmaa antoi taas uuden hienouden rakkosammalen (Nowellia curvifolia) lisäksi.

Luopioisissa on vähän luonnontilaisia korpilähteiköitä ja siksikin Laipanmaan arvo on alueen lajistolle suuri. Toivoa vain sopii, että tällaiset luonnontilaiset alueet säilyisivät jatkossakin luonnontilaisina. Hakkuu ja suuret koneet tuhoaisivat tämänkin sammalen kasvupaikan hyvin nopeasti.

Monimuotoisuus vai kauneus

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?