Kylmänkukkia

kangas-kylmankukka

’Nyt on se aika, nyt kannattaa etsiä vuokkoja. Itse viivähdin eilen tovin kylmänkukkien äärellä Tuuloksen Syrjäntakana. Kukat olivat parhaassa mahdollisessa vedossa, vaikka sää ei ollutkaan valojen osalta kaikkein otollisin. Kukat loistivat männikössä kuin parhaassakin puutarhassa. Upeaa!’

Kangasvuokko (Pulsatilla vernalis) on Etelä-Karjalan maakuntakukka ja on siellä Salpausselän rinteillä suhteellisen yleinen. Täällä Hämeessä ovat sen läntisimmät esiintymät eikä sitä pääse usein ihmettelemään. Yläkuvassa ei ole puhdas kangasvuokko, vaan sen ja kylmänkukan risteymä (Pulsatilla vernalis x patens), joka on monella kasvupaikalla yleisempi kuin hyvin harvinainen ja pienialainen hämeen kylmänkukka (Pulsatilla patens). Näitä kaikkia kolmea tapasin eilen. Risteymä oli parhaassa vedossa ja runsain. Sen violetit kukat olivat auenneet pari päivää sitten eikä niissä vielä näkynyt juuri ollenkaan nuutumisen merkkejä. Kylmänkukka oli vasta auennut ja löysin sitä vain muutaman ruusukkeen. Kangasvuokko oli nupulla, vain kahdessa kohtaa oli yksi kukka auennut.

kangasvuokko

Tähän valitsin kuvan kangasvuokosta viime vuodelta. Ehkäpä muutaman päivän päästä Syrjäntaankin vuokot ovat samassa vaiheessa. Kaikki nämä kasvit ovat rauhoitettuja eikä niitä saa vahingoittaa. Siitä huolimatta vuosittain jotkut vastuuttomat eivät tätä kunnioita. Eilenkin katselin tuoretta kuoppaa, joka saattoi olla poiskaivetun kasvin menetetty kasvupaikka. Varmaksi en osaa sitä sanoa, mutta pahalta näytti. Taannoin se oli enemmän kuin poikkeus, että näitä kuoppia löytyi kasvupaikoilta. Kuitenkaan tunnettua on, että näin poisviety kasvi ei menesty siirrettynä, vaan se kuolee. Tuntuu käsittämättömältä tällainen vastuuttomuus, varsinkin kun kaupasta saa rinnakkaisia lajeja taimina suhteellisen halvalla ja ne sopeutuvat hyvin puutarhaan.

kylmankukkaLajilleen nämä kolme on helppo määrittää. Kankasvuokon kukka on yleensä vaalea kuten kuvassa ja sillä on runsaasti aluslehtiä, jotka talvehtivat. Kylmänkukka tässä vieressä on violettikukkainen ja sillä ei ole aluslehtiä ollenkaan sen kukkiessa. Risteymä on näiden väliltä eli vaalean violettikukkainen ja tyveltä löytyy aina muutama talvehtinut aluslehti. Kukkimisen jälkeen ne onkin sitten jo vaikeampi määrittää, mutta sekin onnistuu lehtituntomerkkien ja simenten avulla.

Kevät on Hämeessä hienoa aikaa valon, kuulauden ja kauniiden kukkien vuoksi. Tähän aikaan vuodesta tuntuu kuin nukkuessa aika menisi hukkaan. Koko ajan tekee mieli lähteä uudelle retkelle, kulkea metsän hämyssä ja etsiä heräävää eliöstöä. Nytkin kameran muistissa odottaa monta kummallista otosta tutkimistaan. Ehkäpä ne joskus tulee julkaistuakin.

Uusien lajien kesä!


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.

Suomen suurin

Sulavesi1

’Olen paraikaa pohjoisessa kiertelemässä lintuvuoria ja luonnonnähtävyyksiä. Parissa viimeisimmässä Luonto-lehdessä on kirjattuna kymmeniä hienoja retkipaikkoja eri puolilta Suomea. Niinpä poikkesin tutulle polulle ja löysin yhden Suomen suurimman.’

Kuva ei oikein anna selvää käsitystä siitä, mikä siinä on suurinta maassamme, mutta kun kerron, että seison Suomen suurimman ja virtaamaltaan vuolaimman lähteen rannalla, niin tilannetta voi jotenkin kuvitella oikeassa mittasuhteessa. Lähde sijaitsee Utsjoen kunnassa Kevon vaellusreitin alussa, kun lähdetään etelän suunnalta Karigasniemen tien varresta. Nopeasti katsottuna polun varressa olevassa lammessa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, tällaisia sillä seudulla on kymmeniä, mutta kun katsoi siitä lähtevää jokea, niin saattoi aavistella asiassa olevan jotain kummallista.

Sulavesi3

Lähteeseen vesi tulee maakerroksia pitkin läheisistä Luomusjärvistä laskevasta joesta ja pulppuaa esiin rantapenkereistä ja lähteen pohjasta. Kun vettä maistaa tai upottaa siihen jalkansa, saattaa todeta veden kylmyyden ja raikkauden. Tuollaisen kun saisi etelään, niin ei tarvitsisi ostovettä hankkia. Lähteessä virtaavassa joessa vettä ryöppysi eteenpäin kymmeniä kuutiometrejä minuutissa (32 000 m3/vrk). Siinä on sitä Suomen suurinta.

Sulavesi2

Tämä rauhallinen kuva esittää yhtä rantalähteistä, josta vesi pulppuaa altaaseen. Väinönputki koristaa sen rantoja ja pohjaa peittävät monet lähdesammalet. Oikeastaan kuvatessani tätä ainutlaatuista luonnon kohdetta ajattelin samalla etelän tuhottuja lähteitä. Niin monella olen viime vuosina käynyt ja todennut sen tuhoutuneen, kuivuneen, jääneen metsätöiden jalkoihin, tulleen ojitetuksi tai yksinkertaisesti vain kadonneen. Miten me voisimme suojella viimeiset lähteikkömme? Metsänhakkuissa tällaiset alueet erotetaan leimikoista ja jätetään luonnontilaan, mutta kun se ei riitä. Niin monta kertaa huomaa itse lähteen jääneen hakkuun ulkopuolelle, mutta kun ympäristö muuttuu, niin lähdekin muuttuu eikä yleensä enää palaa entiseen uskoonsa. Valitettavasti!

Itse olen aina iloinen, kun kohtaan luonnotilaisen lähteen. Joskus mietin, että ne monet muutetut ja sementtirenkailla tuhotut lähteet voitaisiin ennallistaa, jos halua riittäisi. Näin monet lähdelajitkin saattaisivat palata enitsille asuinsijoilleen. Tehkäämme niin!

Soikkokaksikko

soikkokaksikko

’Palasin juuri pari päivää sitten Ahvenanmaalta kasviharrastajien seminaarista. Siellä ihailimme monien muiden kämmeköiden ohella myös soikkokaksikkoa, joka kukki parhaillaan komeasti. Kämmeköitä oli runsaasti ja joka paikassa. Tänään kävin Kuohijoen kalkkialueella sammalia katselemassa ja samalla kiersin myös entisen suon kautta, jospa sääskenvalkku sittenkin olisi noussut. No ei se ollut, mutta pari steriiliä ja yksi kukkiva soikkokaksikko siellä oli. Se näyttää hyötyneen ojien tukkimisesta.’

Soikkokaksikko (Listera ovata) on kosteiden lehtojen ja lähdepaikkojen kasvi. Myös ravinteisilta soilta sen voi löytää. Sitä tavataa Etelä-Lappia myöten koko maasta, mutta Ahvenanmaata ja etelän lehtoalueita lukuunottamatta se on harvinainen. Kun Ahvenanmaalla tottui näkemään sen milloin missäkin ojassa tai niityllä, niin täällä Hämeessä saa mennä erikseen tiedostettuun paikkaan sitä katsomaan. Vuosi vuodelta sen kasvustot ovat pienentyneet niittyjen umpeenkasvun ja lähteiden kuivumisen seurauksena. Niistä Luopioisista tavatuista muutamasta kasvupaikasta suuresta osasta se on hävinnyt. Siksi Kalkkialueen kasvusto onkin tervetullut.

Kalkkilouhoksen alapuolinen suo ojitettiin 1980-luvulla ja moni ravinteista ja kosteaa kasvupaikkaa tarvitseva kasvi katosi, muutamat koko pitäjästä, kuten sääskenvalkku ja vilukko. 2000-luvun alussa suon oja tukittiin Pirkanmaan ELY-keskuksen toimesta siinä toivossa, että kasvillisuus palaisi ennalleen. Soikkokaksikko on ensimmäinen kasvi, joka on palannut. Elän toivossa, että muutkin vielä ilmaantuvat entisille paikoilleen. Toisaalta ojituksen aikana puut pääsivät kasvamaan suuriksi ja niiden juuret sitovat tehokkaasti kosteuden eikä maa pääse enää vettymään suoksi. Puiden varjostus ja maaperän kuivuus estävät tehokkaasti suokasvien paluun. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja odottaa.

Soikkokaksikko on helppo tuntea kahdesta soikeasta vastakkaisesta lehdestään. Kasvin kukka on kaunis sekin, mutta sitä varten pitää kumartua syvään. Pidetäänpä silmät auki ja etsitään. Kyllä se löytyy, kun liikkuu oikeilla paikoilla. Ehkä emme täällä pääse ahvenanmaalaiseen tasoon, mutta kyllä muutaman kunnon kasvuston vaatimattomampikin taso riittää.

Metsänhoitoa 2

haapa2

’Näin keväällä taitaa olla erityisen herkkä huomaamaan metsässä tapahtuneet muutokset: teiden varteen on kertynyt hakattua puuta, uusia metsäautoteita on rakennettu, aukkoja on syntynyt. Vieläkö maamme elää metsästä, niin kuin menneinä vuosina sanottiin? Tarvitsemmeko uusia aukkoja, uusia teitä, entä uusia pinoja?’

Kuva voisi olla mistä vain näin keväällä. Ensi kuljin sen ohi ja menin katselemään sen takana olevaa suopainannetta siinä toivossa, että löytäisin jonkin mielenkiitoisen sammalen. Sitten pysähdyin ja tuijotin hetken pinoa. Ei voi olla totta: haapaa, koko pino haapaa! Luulin tämän jo jääneen taakse, kun niin paljon on puhuttu haavan arvosta metsässä. Yhä edelleen se näyttää olevan roskapuuta, arvotonta kasvattaa.

Haapa on arvotonta, kun se on kasassa ja odottaa jatkokäsittelyä. Nykymetsäteollisuus ei sitä enää tarvitse eikä siitä juuri mitään maksetakaan, jos huolitaan ollenkaan. Yleensä yhtiön hakkuun jäljiltä haavat jäävät metsänomistajan kasaan, polttopuuksi. Siksi onkin niin kummallista, miksi niitä vihataan ja edelleen tuhotaan. Haapahan on pinossa arvoton, mutta metsässä pystyssä sen arvokkain puu. Jos ei oteta huomioon sen kauneutta tai lehtien havinaa, niin sen seuralaiset ainakin pitää ottaa huomioon. Linnuista tikat, pöllöt, tiaiset, siepot ja muut kolopesijät saavat siitä suojan, liito-orava pesii sen uumeniin, samoin monet hyönteiset, jalokuoriaiset, jäärät, perhostoukat. Mikään muu puu metsässä ei pidä yllä sellaista biodiversiteettiä kuin haapa.

Kokonaan toinen luku haavan arvosta on sen epifyyttisammalet ja -jäkälät. Itse olen viime vuosina usein todennut, kuinka rikas on haavan emäksinen runko ja kuinka kaunis. Sen peittävät erilaiset jäkälät miltei kokonaan ja myös sammalet viihtyvät mielellään sen pinnalla varsinkin puun tyvellä. Uhanalaisluokitusten mukaisia lajeja elää juuri haavalla paljon suurempi osa kuin muilla puulajeilla. Tänäkin keväänä olen löytänyt haavalta useita uhis-luokan jäkäliä, mm. raidankeuhkojäkälä, karstajäkälä, samettikesijäkälä, tyviruskeinen ja muutamat munuaisjäkälät. Sammalista juuri äsken löysin haavalta riippusammalen ja sekin luetaan vaarantuneiden sammalien joukkoon maassamme. Ilman haapaa maastamme hävinneiden lajien lista olisi paljon nykyistä pidempi.

haapa

Tässä kuvassa haavat on jätetty kasvamaan. Tuuli on niitä runnellut hakkuuaukon laidassa, mutta pystyynjääneillä on edessään vielä monta vuotta rikasta yhteisöelämää seuratessaan uuden metsän kasvua. Näkyypä lähihaavan rungolla komeilevan vielä raidankeuhkojäkäläkin. Se saattaa säilyä aukkovaiheen yli ja kun kuuset taas alkavat varjostaa haavanrunkoa, voi jäkälä hyvin.

Siinäkään mielessä en ymmärrä haapojen kaatoa, sillä niillä on tapana kasvattaa armoton juurivesaikko kantonsa ympärille. Kanto pitää myrkyttää täsmälleen oikeaan aikaan keväällä, ettei vesaikko valloita taimikkoa ja se vaatii tarkkuutta. Muuten saa raivata kuusitaimikon päältä jatkuvasti vesaikkoa pois, jotta kuusentaimet voisivat varttua rahalliseksi arvometsäksi.

Näin on – haapa on arvopuu, josta ei enää tehdä tulitikkuja eikä saunanlauteita. Lämpökäsitelty haapa ei sekään ole saanut kovin suurta suosiota, tervaleppä on sen ohittanut. Siksipä haavan ainoa oikea paikka onkin olla rikastuttamassa metsiämme ja silloinkin elävänä, elävän eliöyhteisön osana.

Riippusammal

riippusammal

’Tuo nyt näyttää miltä tahansa sammalelta, joita metsä on väärällään. Tällaisen kommentin jälkeen intiaanitanssi laantuu, hymy väreilee vielä suupielessä, mutta katse hakee jo ulospääsyä. Vaikeaa on olla oikealla tavalla iloinen, riemuita löydöstään, jos se ei saa vastakaikua.’

Kun muutama vuosi sitten höyrähdin sammaliin ja aloin etsiä niitä tosissaan, oli haavena löytää Luopioisiin myös valtakunnallisesti vaarantunut haapariippusammal (Neckera pennata). Muistan, kuinka retkillä kiersin haapoja kuin kissa kuumaa puuroa, tuijottelin tyvelle ja latvaan, etsin, kuitenkaan löytämättä. Olin varma, että jossain sekin sammal piilottelee, se pitää vain kaivaa esiin.

Olin katsellut haapariippusammalta muilla paikkakunnilla aarnialueiden harvinaisena komistuksena, joka missään ei ole yleinen eikä runsas, mutta jonka aina silloin tällöin saa bongattua. Niinpä jatkoin sinnikkäästi haapojen tuijottelua. Tämä palkittiin reilu viikko sitten, kun vihdoinkin löysin etsimäni. Sammalta kasvoi vaivaiset kaksi pientä versoa laajassa pyöreässä kujasammal-kasvustossa suuren haavan rungolla silmänkorkeudella. Haapa taas kasvoi varjoisassa ja kosteassa lehdossa. Kauhukseni vain huomasin, että metsänomistaja oli jostain syystä juuri viime talvena erikoistunut kaatamaan haapoja samalta alueelta. Kuinkahan monelta haavanrungolta kasvi näin katosi. Onneksi sentään yksi säilyi, vaikkakin uhanalaisena ja niukkana.

riippusammal2

Miten se sitten eroaa kaikista niistä muista samanlaisista sammalista. Yläkuvasta näkyy jo, että se kasvaa hyllymäisesti ja suurentamalla tämän toisen kuvan näkee sen lehden muodon ja poikittaisesti aaltopoimuisen rakenteen. Millään muulla haavan rungolla elävällä sammalella ei ole samanlaista ulkonäköä. Tietenkin sen etsiminen vaatii vaivaa ja tarkkuutta. Yksi pieni alle senttinen verso jää niin helposti huomaamatta, mutta jos se kasvaa kasvustona haavan tyvellä, niin sen kyllä huomaa jo kauas. Silloin pitää vain varoa muita samanlaisella paikalla kasvavia sammalia: metsäliekosammalta ja jopa kerrossammalta.

Haapariippusammal on kuitenkin omanlaisensa ja sitä kannattaa etsiä. Sen löytyminen, jos nyt ei herätä ihan intiaanitanssia, niin saa ainakin sen onnellisen hymynkareen suupieleen. Onnistuinpas!

Uhanalaiset 2010

uhiskirja’Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, koska en ole vielä ehtinyt lukea joulukuun ensimmäisenä päivän julkaistua mietintöä kokonaan. Selailukin teettää jo paljon työtä ja kaikesta huomaa, kuinka valtavasti tietoa kirjaan sisältyy. Lukemattomat ovat ne yksittäiset havainnot, jotka lopulta muodostavat sen tietokannan, josta kootaan kirjan lajien statukset. Varmaankin saan kulumaan monta iltaa tämän teoksen kahlaamisessa, koska siinä on kaikkineen 685 sivua.’

Selailin kirjaa lähinnä kasvien osalta ja ajattelin samalla Luopioisten kasvillisuutta. Kirjahan käsittelee uhanalaisuutta valtakunnallisesti ja alueelliset uhanalaisselvitykset tulevat vasta myöhemmin. Kuitenkin tätä voi jo nyt verrata vuoden 2000 selvitykseen. Paljon on muuttunut, vaikka paljon on ennallaankin. Kun kirjaa selailee, niin tulee taas mieleen, että jospa me tietäisimme yhtä paljon tavallisistakin kasveista kuin saamme tietoa uhanalaisista, niin se olisi hienoa. Uhanalaisista on julkaistu kirjoja ja artikkeleita pilvin pimein, mutta esimerkiksi kunnon suomenkielistä lajitasolle menevää jäkälä- tai sammalkirjaa saadaan edelleen odottaa.

Suomessa tavataan yli kolme ja puoli tuhatta kasvilajia, joista noin 1200 lajia on alkuperäisiä tai muinaistulokkaita. Näistä lajeista tässä kirjassa luokitellaan silmälläpidettäviksi (NT), vaarantuneiksi (VU), erittäin uhanalaisiksi (EN) tai äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) yli 27 %. Tässä neljännessä arvioinnissa tutkittu lajimäärä on suurempi kuin edeltäjissään, jopa prosentuaalisesti suurempi kuin vastaavassa ruotsalaisessa arvioinnissa. Kasvien osalta uhanalaisten määrä on vuoteen 2000 verrattuna kasvanut 17 ja silmälläpidettävien määrä 29 lajilla. Uusia uhanalaisia on 29 ja silmälläpidettäviä 46 lajia. Joukossa on monia erikoisempien elinympäristöjen, kuten soiden, merenrantojen perinnebiotooppien sekä kalkkikallioiden lajeja. Tämä johtuu näiden biotooppien muuttumisesta: niityt kasvavat umpeen, rannat pusikoituvat, suot muutetaan energiaksi. Varsinkin ravinteiset suot alkavat olla jo biotooppinakin uhanalaisia. Huomattavasti vähemmän tapahtui kymmenen vuoden aikana luokituksen muutosta toiseen suuntaan.

Luopioisten listalla on tapahtunut seuraavia muutoksia: Sääskenvalkku (Malaxis monophyllos) on siirretty vaarantuneista erittäin uhanalaisiin, punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata) on siirretty silmälläpidettävistä vaarantuneisiin. Uusia silmälläpidettäviä on tullut peräti yksitoista lajia: Laskospoimulehti (Alchemilla plicata), ahokissankäpälä (Antennaria dioica), pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. lapponica), hentosara (Carex disperma), kaislasara (Carex rhynchophysa), sarjatalvikki (Chimaphila umbellata), suovalkku (Hammarbya paludosa), kesämaitiainen (Leontodon hispidus), jäkki (Nardus stricta), korpinurmikka (Poa remota) ja kellotalvikki (Pyrola media). Yksikään laji Luopioisissa ei ole parantanut asemaansa luokituksessa.

Näitä tietoja pitää nyt sulatella. En ainakaan itse ole näiden kaikkien lajien kohdalla huomannut Luopioisissa selvää muutosta huonompaan suuntaan. Varsinkin hentosara on edelleen melko yleinen, kaislasara jopa valtakasvi joissain ojissa ja kellotalvikkia olen tavannut viime kesänkin aikana useasta ruudusta. Ensi kesänä näitä kuitenkin on pidettävä silmällä niin kuin ohje kuuluu. Uhanalaisstatuksen saaneista tulisi täyttää kenttäkortti ja lähettää ELY-keskuksen Hertta-tiedostoon. Enpä ole itse aina ehtinyt ja jaksanut niitä lomakkeita täyttää. Ehkä jatkossa olisi terästäydyttävä.

Mielenkiintoista ja huolestuttavaa tässä kaikessa on se, että aina uudessa mietinnössä lajeja tulee uhanalaisten joukkoon entistä enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että lajit todella harvinaistuvat tuota vauhtia, vai saadaanko niistä vain nykyään enemmän tietoa? Tätäkin on syytä pohtia ja palata asiaan, sitten kun teen kasvistosivuille seuraavan päivityksen. Sen aika alkaa olla käsillä, mutta viime kesän havainnot eivät ole vielä kartoissa, joten odottanen niitä ensin.

Kyseinen kirja: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim./eds.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s.

Kirjan voi tilata Suomen Ympäristökeskuksesta tai ladata pdf-tiedostona ympäristö.fi-sivustolta.

Aarnisammal

aarnisammal (1)

’Lumi on jo peittänyt… kukat ja sammalet laaksoissa ja muuallakin. Niinpä tällainen luonnon tonkija voikin asettua työpöytänsä ääreen penkomaan viime kesän saalista: havaintoja, näytteitä, kuvia. Niitä onkin kertynyt tuhatmäärin. Kuvan sammal oli minulle uusi mielenkiintoinen tuttavuus – eikä vähiten nimensä vuoksi.’

Aarnisammal ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, vaan sopivan kokoinen koloonsa, jossa se kasvaa. Tuo sentin korkuinen hauskannäköinen sammal ei ole missään kovin yleinen eikä runsas, mutta se on saanut ihmiset miettimään. Sen luontaiset kasvupaikat ovat aarnialueilla, josta lienee sen nimikin peräisin ellei usko mytologioihin. Aarnialueen tuulenkaatojen juuripaakuista sitä kannattaa etsiä. Siellä se piileskelee kolojen pohjahiekoilla. Toinen kasvualue on kallionkoloissa syvällä kolon perällä varjossa ja suojassa. Tällainen kasvusto on kuvassakin.

Mistä tuo sammal sitten on saanut nimensä. Aarni on vanhan perinteen mukaan haltija, joka vahtii kulta-aarretta, aarnihautaa. Sinne peikot ovat haudaneet kultansa suojaan rosvoilta ja juhannusyönä uskottiin aarnivalkean syttyvän tällaisen aarrehaudan päälle. Mikä sitten oli peikonkultaa? Samaisten perinteiden mukaan kallionkoloissa ja onkaloissa hohti himmeää valoa, joka oli peikonkultaa ja jos tavallinen ihminen koski siihen, niin kulta hajosi tomuksi ja sormiinsa sai pelkkää hiekkaa.

Siis Peikonkulta hoti valoa. Sitä tekee myös aarnisammal. Tällä sammalella on ominaisuus, jota muilla sammalilla ei ole, sen alkeisvarsikko hohtaa tosiaan heikkoa valoa. Alkeisvarsikko on sammalen alku, joka syntyy itiön itämisestä ja tästä alkeisrihmasta kasvaa sitten sammalkasvi. Aarnisammalella tämä alkeisvarsikko on pitkäikäinen ja sillä on valoa tuottava ominaisuus. Se on kuitenkin niin pieni, ettei sitä voi ottaa käteensä, vaan se hajoaa ja sekoittuu tomuun eli sammuu. Näin peikkojen kulta kestää vain sen aikaa, kun se saa olla rauhassa onkalossaan.

Itse en ole koskaan nähnyt peikonkultaa, joten en osaa sanoa, pystyykö sen valossa lukemaan tai näkeekö sitä lainkaan. Olen myös ihmetellyt sen tarkoitusta. Yleensä luonnossa kaikella on tarkoituksensa. Kukat houkuttelevat väreillään ja tuoksullaan pölyttäjää, kiiltomato peräpäänsä valolla puolisoa. Mutta mitä houkuttelee aarnisammalen alkeisvarsikko valollaan? Se tiedetään, että valo ei ole kemiallinen reaktio niin kuin esimerkiksi mesisienen rihmaston vähäinen hohtaminen, vaan se johtuu alkeisvarsikon linssimäisistä soluista, jotka heijastavat tehokkaasti valoa. Jos joku tietää vastauksen tähän pohdintaan, niin kertokoon.

Onko siis aarni-haltija antanut nimen sammalelle, sammal aarnialueelle ja lopuksi se itse on asettunut sinne asumaan ja saanut oman nimensä? Näin voimme kiertää nimistökehää ympäri ja edelleen. Kyllä kielemme on rikas.

Sorsimo

sorsimo

Kesä on niin kiireistä aikaa, ettei ehdi edes blogiaan päivittää, vaikka haluaisi. Nytkin tämä Luopioisten uusi laji on jäänyt kirjaamatta useaksi viikoksi. Ehkä jatkossa voisi vähän terästäytyä.

Lähdin heinäkuun puolivälin paikkeilla Kurkisuolle tarkastamaan uhanalaisia lajeja ja niiden lukumääriä. Samalla oli tarkoitus poimia hillojakin, jos niitä löytyisi, mutta pääasia ainakin minun puoleltani oli kasveissa. Kuljin kaikessa rauhassa vanhan pellon laitaa miettien suo-ohdakkeen suurta määrää ja peltojen nykytilaa Suomessa. Yhtäkkiä havahduin katselemaan jalkoihini. Mikä on tämä vaalean kellertävä heinä, jota tamppaan? Kouraisin röyhyjä käteeni ja hämmästyin: sorsimo. Nopea vilkaisu ympärilleni ja totesin kulkeneeni samassa kasvustossa jo hyvinkin viisikymmentä metriä. Sitten alkoikin kuumeinen miettiminen, mikä sorsimo on kyseessä. Viime vuosikymmenien aikana Suomeen on ilmaantunut useampiakin sorsimoita, joiden levinneisyydessäkin taitaa olla epätietoisuutta, on savi-, viiru-, kanadan- ja pikkusorsimoa sekä lännenisosorsimoa tavallisten oja-, korpi- ja isosorsimon lisäksi. Aloin poistaa niitä lajeja, jotka tunsin ja silloin tavalliset karsiutuivat heti. Isosorsimoa mietin hetken ja päädyinkin jo siihen, mutta kasvin koko oli pienempi ja kasvupaikka vallan väärä, joten kaivoin kasvikirjan esiin ja aloin uudelleen määrityskaavan avulla. Nyt päädyin nopeasti lännenisosorsimoon, vaikka kukkaperät olivatkin hieman karheat, niin kaikki muu täsmäsi hämmästyttävän hyvin (Kotona vielä vertasin isosorsimon karheuteen ja olihan siinä aivan selvä ero.)

Näin löytyi Luopioisiin taas uusi laji, numeroltaan 722. Lännenisosorsimo on täällä satunnaiskasvin luontoinen, vaikka Etelä-Hämeen luonnonmaakuntaan se onkin merkitty vakinaisena ja harvinaisena uustulokkaana. Kasvihan on Retkeilykasvion mukaan löydettykin vain kahdesta maakunnasta, molemmista Hämeistä. Itse olen sitä nähnyt aikaisemmin Hankasalmella ja kerännyt pienen näytteenkin sieltä, joten saatoin verrata nyt löytämääni siihen. Kovin olivat samannäköiset, vaikka Hankasalmen näyte olikin selvästi pienempi, ehkä olin kerännyt tarkoituksella pienen näytteen.

Kasvi on alkujaan peräisin Pohjois-Amerikasta ja kulkeutunut tänne nurmisiemenen mukana. Sen muut tunnetut kasvupaikat ovat samanlaisia kuin nyt löytynyt: suopellon laitoja, kosteita joutomaita. Kurkisuon laitapellolla sitä kasvoi noin sadan metrin matkalla kymmenisen metriä leveänä nauhana ja se näytti voivan erinomaisesti kasvupaikallaan. Kasvusto ei ole varmaankaan tämänkesäinen, sillä peltoa ei oltu muokattu muutamaan vuoteen. Seuranaan sorsimolla olivat heinistä nurmilauha ja juolavehnä, kukkakasveistä suo-ohdake, karhunputki ja mesiangervo.

Taas kerran huomaa, että kasveja löytyy, kun vain jaksaa kulkea ja pitää silmänsä auki. Retken päätarkoitus oli katsastaa uhiksia vai oliko se hillojen etsiminen vai mikä, mutta kohokohdaksi muodostui uusi laji. Uhanalaisista tullee myöhemmin oma juttunsa ja mainittakoon sekin, että hilloja löytyi yhden kakun päällisen verran, joten sekin oli myönteinen asia näin kuumana kesänä.

Hoitohakkuu

kalkkialue

’Kuohijoen kalkkilehtoa ja kalliolouhosta muutama viikko sitten otetussa kuvassa. Silloin valo pääsi vapaasti aina pohjakerrokseen asti, tällä hetkellä puiden lehdet estävät valon pääsyn maahan, vai estävätkö?’

Olin kuvaamassa kalliosammalia Kuohijoen Natura-alueella, kun törmäsin Metsähallituksen metsureihin. He olivat tekemässä alueella hoitohakkuita. Paljon puita ja pensaita oli nurin sikin sokin louhoksen pohjalla. Kohtaamishetkellä he tekivät aitaa jyrkänteiden laidoille, ettei kukaan alueella liikkuva suistuisi alas kivikkoon. Pian paikalle saapui myös heidän työnjohtajansa. Keskustelu vei hoitohakkuiden laatuun ja tarpeeseen. Olimme niistä paljolti yhtä mieltä: varjostavia puita tulee poistaa, että pohja- ja kenttäkerros saavat valoa. Muistan itsekin joskus raporttia alueesta tehdessäni ehdottaneeni vastaavia hoitotöitä. Niinpä nyt alueelta poistettiin pienet puumaiset kuuset sekä suuri osa lehtopensaista. Kuuset on ihan hyvä juttu, mutta lehtokuusaman, humalan, taikinanmarjan, tuomen ja pihlajan täydellinen poisto ihmetyttää. Tosin ne kasvavat kyllä muutamassa vuodessa uudelleen ja valtaavat takaisin kasvualueensa. Syy näiden pensaiden näin laajamittaiseen poistoon oli Museovirasto. Jäin huuli pyöreänä kuuntelemaan, kuinka Museoviraston mielestä louhokset on saatava paremmin näkyviin ja niitä haittaava pusikko on sen tähden raivattava pois. Ihmettelin asia työnjohtajalle, kun sentään ollaan Natura-alueella. Tällöin kuulin, että Museoviraston päätökset menevät luonnonsuojelu- ja Natura-päätösten edelle. Samalla tavallahan myös kaivoslaki ohittaa luonnonsuojelulain eli räikeimmillään kansallispuistoon voidaan perustaa kaivos, jos sieltä vain löydetään tarpeeksi rikas esiintymä.

Katselin ammattimiesten työn jälkeä, eikä minulla ollut siitä mitään huomautettavaa. Katselin omilla silmilläni työn jälkeä ja ajattelin, etten olisi toiminut ihan noin. Risujen poltto oli tuhonnut osan kallioseinän kasvillisuudesta, onneksi ei juuri siitä kohdin, missä kaikkein uhanalaisimmat sammalet kasvavat. Osa suurista haavoista oli kaulattu lahopuun lisäämiseksi. Kauhulla etsin niiden emäksisiltä pinnoilta harvinaisia lajeja. Onneksi, kuin vahingossa, viuhkasammalet olivat säästyneet, samoin hyytelöjäkälät ja löysinpä lukinsammalenkin vielä voimissaan. Aika näyttää, syntyykö uutta lahopuuta, tikoille koputeltavaksi, sammalille kasvualustaksi. Nyt puukiipijä pesi harmaalepän irronneen kuoren alla ja liito-oravan papanat täplittivät useammankin haavan tyveä.

Kuitenkin jäin mielessäni pohtimaan marssijärjestystä. Museovirasto vai luonnonsuojelu, ihmisen tekoset vai luonnon koskemattomuus. Kun metsuri osaa ammattinsa, puu kaatuu oikeaan suuntaan, tuli polttaa oikeat risut ja kirveellä kolotaan oikeat puut, mutta lajien asiantuntija osaisi sanoa, missä pitää varoa ja mitä ei saa missään nimessä tehdä. Näin olisi ehkä säästytty kalliosammalten tuholta, raidankeuhkojäkälän ainoan puun kaatamiselta ja ehkä muiltakin arvaamattomilta seuraamuksilta.

Aika näyttää, toivotaan parasta!