Maantieteen myytit

Miksi ymmärrämme maailman väärin? Kirja pohtii kahdeksaa myyttiä eli uskomusta, harhakäsitystä, jotka hallitsevat ihmisten käsityksiä nykyisestä maailmasta. Kirjailija toteaa, että ne ovat olemassa, koska olemme päättäneet ajatella niiden olevan totta ja niiden hylkääminen saattaisi johtaa dramaattisiin seurauksiin. Kirjan lukujen mukaan nämä myytit ovat: myytti maanosista, rajoista, kansakunnista, suvereniteetista, kasvun mittaamisesta, Venäjän ekspansionismista, Kiinan uudesta silkkitiestä ja epäonnitumaan tuomitusta Afrikasta. Kirjassa nämä esitetään asioina, joita ei kyseenalaisteta, vaikka maailmassa tällä hetkellä on todellisiakin asioita, joihin kieltäydytään uskomasta, esim. ilmastonmuutos, lajikato ja ympäristön muutokset, elämmehän kuudennen massasukupuuttoaallon aikaa. Kun huomio kiinnitetään vain oman valtion tai kansan myytteihin esim. BKT:een laskusta, niin ei nähdä todellisuutta ihan silmien edessä.

Kirjan viimeisessä kappaleessa kirjailija pohtii mahdollisuutta näistä myyteistä luopumiseen. Eli jos luovutaan kirjan esittämistä myyteistä, mitä tulee tilalle. Voidaanko silloin taata ihmisille ja luonnolle sellainen tulevaisuus, että pystytään turvaamaan ihmisten elämän eri sävyt, turvallisuus, erilaisuus ja demokraattisuus, entä luonnon säilyminen. Tuntuu olevan selvää, että nykyiset myytit, joiden mukaan nyt elämme ja kuolemme, sopivat huonosti tähän aikaan. Voidaanko kuitenkaan saavuttaa yhteisymmärrystä nyt kansallisvaltioiden repimässä maailmassa, jossa myytti kansojen asuinpaikoista ja suvereniteetista aiheuttavat selkkauksia eri puolilla maailmaa? Voidaanko luopua valheellisesta vaurauden laskennasta BKT:een avulla, vaikka jatkuvan kasvun myytin tiedämme olevan katteeton, mahdoton.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Teksti on sujuvaa ja ymmärrettävää. Tekstissä ei ole käytetty liikaa vaikeita käsitteitä eikä vierasta sanastoa, sen esimerkit ovat kansantajuisia. Koska kirjalija on britti, niin monet esimerkit on otettu hänen tuntemastaan maailmasta, mutta toimittuaan monessa maassa ympäri maailman, hän on omaksunut asioita myös globaalisti. Suomi mainitaan tekstissä muutaman  kerran. Kirjassa kuvataan tilannetta näin: ”Suomi on yksi niistä harvoista ympäristöistä, joissa kaikkein parhaiten täyttyvät tyytyväisyyden otolliset olosuhteet: ihmiset eivät kilpaile keskenään vaan välittävät toisistaan, kaikkia arvostetaan suunnilleen yhtä paljon, ketään ei nosteta muiden yläpuolelle eikä paineta alas.” Lisäksi vaikka BKT:lla mitattu vauraus on alempi kuin varakkaammissa maailmankolkissa, niin silti Suomi loistaa tilastoissa onnellisuudessa ja vakaudessa, terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Näinhän se on, vaikka ei siinä koko totuus olisikaan. Joka tapauksessa kirja on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Suosittelen lämpimästi.

Richardson, Paul: Maantieteen myytit. Atena, 2025. 298 s.

Elämän jatkuvuus

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Kärpässieni

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’