Avainsana-arkisto: uskonto

Adèlen kysymys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

Homo Deus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun nykyihminen, Homo sapiens, katoaa neandertalilaisen serkkunsa tapaan, valtaa maan dataismiin uskova ihmislaji, Homo deus. Tämä on uusi ihminen, jonka elämää säätelevät algoritmit ja joka palvelee näiden luomaa maailmaa samalla tavalla kuin ennen vanhaan ihmiset palvelivat Jumalan tai jumalien luomaa maailmaa. Israelilainen historioitsija ja filosofi Yuval Noah Harari jatkaa kirjassaan ihmiskunnan kehityksen seuraamista nykyhetkestä eteenpäin. Mikä meitä odottaa? Onko ihmisellä enää tulevaisuutta, vai katoammeko esi-ihmisten tapaan evoluution edetessä menneisyyteen. Mielenkiintoinen pohdinta, joka kannattaa lukea, muttei kaikkea sokeasti uskoa.

Tietokirja on Sapiens-kirjan jatko-osa ja käsittelee ihmisen mahdollisuuksia nyt ja tulevaisuudessa. Samalla luodataan oikeastaan koko ihmiskulttuurin historia pohjana tulevaisuuspohdinnalle. Kirjassa on kolme osaa:

– Homo sapiens valloittaa maailman
– Homo sapiens antaa maailmalle merkityksen
– Homo sapiene menettää kontrollin

Kirja pohtii syvällisesti uskontojen ja tieteen suhdetta. Aluksi ihminen vähitellen ottaa haltuunsa maapallon. Hän luo kulttuurin kirjoituksen ja rahan kautta, mutta samalla riitaantuu, sairastuu ja on vaarassa tuhoutua kokonaan. Lopulta hän voittaa vastoinkäymiset: sodan, nälän ja kulkutaudit, niin että tällä hetkellä eletään parhaassa mahdollisessa ympäristössä näiden suhteen. Jokaista on edelleen, mutta vähenevässä määrin, ne ovat hallinnassa. Kun näistä ei enää tarvitse välittää Homo sapiens ottaa tavoitteekseen kuolemattomuuden, onnen ja lopuksi jumaluuden. Kun enää ei tarvitse parantaa, päästään tieteen keinoin muokkaamaan ihmistä paremmaksi, siirretään kuoleman rajaa etäämmälle, voidaan elää onnellisempaa elämää ja päädytään lähemmäksi jumalia.

Kirjoittaja pohtii laajalti ihmisen hermotoimintaa ja käyttäytymistä. Hän toteaa, ettei ihmisellä ole sielua, koska tiede ei ole sitä löytänyt, mutta ei myöskään tietoisuutta, koska sen mekanismia ei ole pystytty vielä selvittämään. Lopuksi hän heittää romukoppaan myös ihmisen vapaan tahdon, koska se ei toimi. Hän päätyy orgaanisiin algoritmeihin, joiden kautta elämä maailmassa toimii. Nyt voidaan siis hylätä vanha teistinen uskonnollisuus ja myös uudempi valistuksen aikana syntynyt humanistinen näkemys ja tällä hetkellä vallitseva liberalismi, koska algoritmit hallitsevat maailmaa ja tiede pystyy luomaan niitä kaiken aikaa lisää. Päädytään dataismiin. Kun se viedään pidemmälle, sisäiset ja ulkoiset algoritmit hallitsevat kaikkea, myös ihmistä ja lopulta ihmistä ei enää tarvita. Se on Homo sapiensin loppu lajina.

Hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Tietenkään ei kaikkeen pidä sokeasti uskoa, mutta jäljet osoittavat jo nyt kirjoittajan pohtimaan suuntaan. Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin Obama vielä istui läntisen mahdin puheenjohtajana eikä Trumpin ajasta tietdetty mitään. Silloin ei puhuttu Facebookin vuotamista henkilötiedoista eikä maailman suurten datahirmujen haavoittuvuudesta eikä uhasta. Niinpä oli mielenkiintoista lukea, kuinka näiden muutaman vuoden aikana Hararin luomat visiot ovat alkaneet toteutua. Algoritmit luovat meille mielikuvia, vaikuttavat mielipiteisiimme, keräävät tietoa eli dataa suuriin yksiköihin ja ajavat sieltä sopivia toimintamalleja meidän ihmisparkojen pään menoksi ja toiminnan yllykkeeksi. Vielä toivottavasti kuitenkin ihmisohjauksessa. Jos loppukin kirjoittajan visioista etenee samalla vauhdilla, lyö dataismi itsensä läpi ihan lähiaikoina. Se on meidän uusi uskontomme, joka oikeastaan näkyy jo nyt ihmisten käyttäytymisessä. Ei olla entiseen tapaan riippuvaisia alkoholista, tupakasta ja huumeista, vaan datasta. Kännykkä tai tietokone on koko ajan oltava saatavilla, ollaan online-tilassa ympäri vuorokauden, koko ajan algoritmien vallassa. Monet tekniset uudistukset johtavat vähitellen siihen, että yhä useammin algoritmit ohjaavat toisiaan ja robotteja, jotka valtaavat maailman.

Kirjan teksti on joustavaa ja mielenkiintoista. Vaikka kaikkea ei ymmärräkään, pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. Kirjoittaja suhtautuu kunnioittavasti vanhoihin käsityksiin, uskomuksiin ja ihmisten ajatuksiin. Hän tuo oman näkemyksensä esiin selkeästi, mutta ei hylkää mahdollisuutta olla väärässä. Aika näyttää, kuka jää jäljelle ja kuka hallitsee maailmankaikkeutta, jos ihmisen evoluutio päättyy tänään, huomenna, sadan vuoden päästä.

 Harari, Yuval Noah: Homo Deus, huomisen lyhyt historia. Bazar, 2017, suom. Jaana Iso-Markku. 445 s.

Vien sinut kotiin

Julkaistu , kirjoittanut
2

’En ole viime aikoina ehtinyt kirjoitella tänne lukemiani kirjoja. Tämä asia on minua surettanut, sillä kesän aikana sateisina iltoina on tullut luettua useita hyviä kirjoja jos myös huonoja, joista ei paljon muistiin jää. Vavahduttava Panu Rajalan Virvatuli, Eino Leinon elämä, on vielä käsittelemättä, niin paljon se antoi ajatuksen aihetta, samoin Colm Tóbínin siirtolaisuutta käsittelevä upea teos Brooklyn. Kovimmin kolautti kuitenkin aivan uunituore esikoisromaani Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Tällaista kirjaa tapaa harvoin.

Tarina alkaa ja päättyy samaan maisemaan, Porkkalaan. Välillä on huikea elämä. Markus elää lapsuutensa kolmen sisaren kanssa. Ellen on huippulahjakas viulisti, kaksoissisar Carola oman tiensä valitsija ja nuorimmainen Sofia alistettu. Uskonnollinen yhteisö on tiukka, vanhoillinen ja ankara. Kuka kestää, kuka menehtyy, kuka jättää leikin kesken?

Kun Ellenin viulu vaikenee ja Carola erotetaan, lähtee Markus tekemään omaa uraansa Amerikkaan järjestön päämajaan Brooklyniin. Veljet valvovat siveyttä, eivät anna anteeksi, tuomitsevat ja hylkäävät. Siihen maailmaan on sopeuduttava ja se maailma hyväsyttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Allison on Markuksen suuri rakkaus, mutta tämä on langennut ja pelottelu tehoaa. Markus jättää hänet samalla kun lähtee pienen seurakunnan johtajaksi Nebraskaan. Siellä hänet petetään avioon ja liittoon, joka ei toimi, on vain kulissia. Eroaminen ei tule kysymykseen, varsinkaan jos aikoo päästä uralla eteenpäin.

Vuodet, vuosikymmenet kuluvat ja Markus saa yllättävän kirjeen tyttäreltään. Samaan aikaan tulee surusanoma kotimaasta ja veljien tuomio hänen toiminnastaan järjestössä. Hänen maailmansa kaatuu toistamiseen. Siitäkin on päästävä yli. Tähän tarvitaan pieni lapsi, välitön ja rakastava, joka katsoo suoraan ilman taka-ajatuksia.

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Enpä hetkeen muista vastaavaa esikoista. Kirjan tekstistä tulee mieleen suosikkikirjailijani Joel Haahtela, toisaalta kaupunkikuvauksista Kjell Westö ja miksei myös parin vuoden takainen Finlandia-voittaja Jussi Valtonen. Tämän tarinan jännite kantaa alusta loppuun. Vaikka jo ihan alussa kerrotaan tyttären kirjeestä, niin sen salaisuus säilyy loppuun saakka ja vaikka jo alusta voi lukea pieninä vihjauksina kirjan traagiset tapahtumat, yllättävät ne siinä vaiheessa, kun ne kerrotaan auki tekstin edetessä. Rakenne on loistava.

Uskomatonta on myös tarinan huikea tietomäärä. Tuntuu, että kirjailijan on oltava itse sisällä Jehovan toidstajien yhteisössä, että osaa kirjoittaa siitä tällä tavalla. Toisaalta se huikea tietämys musiikista viittaisi siihen, että kirjailijan pitäisi olla huippuviulisti. Molemmista saa hyvin uskottavan kuvan ja varsinkin musiikin kuvauksessa on todella helmeilevän kaunista kerrontaa. Kirjan parasta antia onkin sen kieli, joka on loppuun asti hiottua ja täsmällistä, mutta samalla traagisuudesta huolimatta uskottavaa ja jopa kepeää.

Kirja ei tuomitse ketään, se ei ota kantaa järjestön asioihin, mutta rivien välistä voi lukea kaiken ja haukkoa henkeään. Syvempi ajattelu nostaa karvat pystyyn, sitä ei tarvitse kertoa, se pursuaa läpi. Aivan samalla tavalla kuin musiikin voi lukiessaan kuulla ja se kuinka Ellenin viulu soi Markuksen päässä läpi vuosien, samalla tavalla järjestön valheellisuus ja kaksinaismoraaliset asenteet iskevät silmille kuin märkä vaate.

Kirja on hieno ja ihmettelen, jos se ei nouse palkittujen teosten listoille tänä vuonna. Suosittelen lämpimästi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena, 2017. 284 s.

Luciferin oppipojat

Julkaistu , kirjoittanut
1

luciferin-oppipojat’Kun on taas päässyt lukemisen makuun, tulee kahlattua kirja toisensa jälkeen iltojen pimetessä. Onneksi on mistä valita. Upeita uutuuksia on ilmestynyt syksyn mittaan useita. J. P. Koskinen on ollut suosikkini niin kauan kuin hän on kirjoittanut. Syksyn uutuus Luciferin oppipojat vahvistaa käsitystäni. Kirja, jossa on ajatusta ja joka antaa ajatuksia, on lukemisen arvoinen. Tieteisfantasiat saavat heloposti huuhaan leiman niskaansa, koska sellaista on paljon julkaistu. Kun Erich von Dänikenin nimi mainitaan, nousee monen niskakarvat pystyyn tai kun puhutaan Raamatusta ja luomisesta, on riita valmis. Kuitenkin nämä liittyvät oleellisesti Koskisen kirjaan ja johdonmukaisesti. Kannattaa tutustua!’

Tieteisromaani, jossa eletään 2100-luvun puoliväliä. Kapteeni Bonhomme matkaa miehistöineen Olympos-planeetalle kukistamaan kyborgien kapinaa. Yleensä hän matkaa yksin, mutta nyt miehistöön kuuluu usean alan edustajia. John on sotilas, Helen, mekaanikko, Jens kokki, Anastasia huolehtii kahdestatoista kyborgista, joilla on opetuslasten nimet ja Liu oli pilotti. Lisäksi aluksessa oli kolmastoista kyborgi Beatrix, jonka Bonhomme oli salaa ujuttanut matkalle mukaan.

Kapteeni oli tullut kuuluisaksi paitsi ulkoavaruuteen suunnatuista matkoistaan, myös siitä, että hän tappoi Jumalan. Olympos on ensimmäinen planeetta, jolta oli tavattu merkkejä muista sivilisaatioista. Sieltä löydetty majakka lähetti signaaleja, jotka kutsuivat. Bonhomme tutustuu majakkaan ensimmäisellä matkallaan ja tuo ihmiskunnalle järisyttävän tiedon, emme ole yksin, eikä Jumalaa ole. Toinen sivilisaatio on vaikuttanut meidän kehitykseemme ja luonut meidät omaksi kuvakseen. Vanhat uskonnot saavat selityksensä ja ihmiset selvyyden olemassaololleen.

Mutta onko näin? Matkan aikana miehistö käyttäytyy oudosti, uhkaavasti. Asiaan kytkeytyvät Bonhommen elämän aikaisemmat vaiheet, vaimo Johanna, pojat Gabriel ja Rafael, jotka kaikki ovat kuolleet, vai ovatko? Lopulta häntä syytetään petturiksi ja väärentäjäksi. Koko matkalle tulee toinen tarkoitus. Mikä se sitten on? Kirjan juoni etenee huimaa vauhtia kohti toisen sivilisaation kohtaamista, mutta keitä he ovat ja miten he liittyvät Bonhommen elämään ja historiaan? Se selviää vasta kirjan lopun katasrofaalisissa tunnelmissa paratiisimaisella Olympos-planeetalla, jumalten tyyssijoilla.

Koskinen on mukautumiskykyinen kirjailija ja mitä enemmän häneltä lukee, sitä enemmän lukemastaan pitää. Tieteisromaani historiallisten jälkeen (Seitsemäs temppeliherra, Ystäväni Rasputin ja Kuinka sydän pysäytetään) on upea uusi aluevaltaus. Harvoin olen lukenut näin hyvin kirjoitettua tieteisseikkailua, jossa mielikuvitus laukkaa todentuntuisesti ja jossa pohditaan sekä filosofisia että uskonnollisia rakennelmia näin perusteellisesti, sortumatta liialliseen tekniikan kuvaukseen.

Tämä kertomus tietenkin on vain yksi selitys maailmallemme eikä varmaan ensimmäistä kertaa, mutta ihan hyvä selitys. Kirjan lopun yllätys ei oikeastaan tule enää yllätyksenä, mutta se tekee lukijan surulliseksi. Tällainenko on ihminen, Bonhommen kaltainen, väkivaltainen, täynnä ennakkoluuloja, vihaa ja pelokkuutta. Onko hän edelleenkin valmis hävittämään kaiken, joka on pelottavaa, erilaista ja vastoin hänen käsityksiään. Kun kirjassa kuvataan kyborgia eli ihmismäistä ropottia, niin ei voi olla vertaamatta ja samaistamatta ihmistä tähän, kun hän kohtaa ’jumalan’. Muualta tullut sivilisaatio ei tunne vihaa ei kostoa eikä muitakaan seitsemää kuolemansyntiä, hehän ovat  jumalia, enkeleitä, henkiolentoja, joista olemme saaneet kuulla Jeesuksen puheista Raamatun välityksellä. Tässä mielessä Koskisen kirja on hyvinkin uskonnollinen. Se todentaa Raamatun sanomaa, mutta ei niin kuin kirkko opettaa eikä niin kuin me olemme sen ennen ymmärtäneet. Hyvä selitys joka tapauksessa.

Lopullinen tieto tietenkin jää edelleen kertomatta: mistä jumalat sitten tulivat ja kuka heidät oli luonut. Mutta sitähän jumalat eivät pohdi.

Koskinen, J.P.: Luciferin oppipojat. WSOY, 2016. 293 s.

Suomen pyhä sota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

52: joulukuusi

Julkaistu , kirjoittanut
2

joulu1’Varmaankin vuoden viimeisen viikon kasvin tulee olla meille kaikille tutun joulupuun, joka vuodesta toiseen koristaa juhlaamme kunniapaikalla. Viime helmikuussa esittelin viikon kasvina metsäkuusen. Se useimmin perinteisesti valitaan joulukuuseksi. Yhä yleisemmäksi on tullut myös muovinen kuusi. Isäni kehui muovikuustaan jo 80-luvulla, kuinka helppo ja halpa se oli vuodesta toiseen. Yleinen on myös tuontikuusi, joka useimmiten kuuluu jalokuusten sukuun (Abies). Näitä kuusia viljellään kuusitarhoilla etenkin Tanskassa ja Keski-Euroopassa.

Joulukuusi joulun koristeena juontaa juurensa 1500-luvulta, jolloin se alkoi yleistyä saksalaisissa kodeissa tuomassa kesän tuntua joulujuhlaan. Usein se yhdistetään uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin, mutta tiettävästi hän ei joulupuuta kotiinsa koskaan hankkinut. Joulu on kristillinen juhla ja joulukuusi sen tunnetuimpia koristeita, jolla on vahva symbolinen arvo. Sen sanotaan kuvaavan jo Vanhassa Testamentissa ennustettua Uutta versoa tai Vesaa, eli Messiasta. Kuusen oksille ripustettavat kynttilät symbolisoivat maailman valoa, tähti latvassa joulun tähteä, joka johdatti Itämaan tietäjiä vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle ja koristeet ovat heidän tuomiaan lahjoja kaukaisilta mailta. Lahjojen antaminen juontaa myös alkunsa samasta perinteestä.

Kuun alussa kohtasin joulukuusen ulkomailla monenkin hotellin aulassa ja kaupan ikkunassa. Kuusi oli perinteinen pohjoismainen kuusi, vaikkakin muovinen, koristeltu amerikkalaisittain suurin koristein ja valaistu vilkkuvin valoin. Myös katolisissa maissa arvostetaan joulun koristeena luterilaiseksi miellettyä joulukuusta. Erikoista oli kohdata sama näky muutama vuosi sitten omanilaisessa hotellissa. Muslimimaan jokaisessa huoneessa oli tarkkaan nuolella merkitty huoneen seinään rukoussuunta, mutta mitä siellä teki kristillinen joulun symboli. Kuinka joulukuusi liittyy islamiin, se jäi minulle arvoitukseksi. Suomalaisessa kodissa kokoonnutaan tänäkin jouluna kuusen ympärille oli uskonnollinen vakaumus mikä tahansa, tavat seuraavat meitä lapsuudesta ja sen perinteistä. Taitaa olla, että vain Jehovan todistajat eivät juhli joulua eivätkä mukaudu sen perinteisiin.

Tänäkin vuonna hain kuusen omasta metsästä. Jo kesällä katsoin muutaman sopivan ehdokkaan, mutta hakureissulla ei saa päästä liian vähällä. Niinpä vasta pitkän kierroksen jälkeen kaadoin auton vieressä olleen tiheäoksaisen parimetrisen puun, jonka jo kesällä olin valinnut. Lapsuudesta muistan, että kuusen hakuun kului puolet aattopäivästä ja kuusen piti olla mahdollisimman tiheäoksainen ja tasapuolinen. Nykyään laatuvaatimukset ovat helpottuneet. Joka tapauksessa, oli kuusi millainen tahansa, jouluna se on kaunein puu, kaunein kasvi, mitä maa päällään kantaa!

Vuoden ajan olen viikottain kertonut jostain kotimaisesta kasvista. Näihin kaikkiin 52 lajiin voi tutustua kategoriassa Viikon kasvi. Niiden myötä toivotan kaikille lukijoille

Rauhaisaa Joulun aikaa!

Alkemistit 2, Taivaalliset häät

Julkaistu , kirjoittanut
2

alkemistit2’Olen lukenut Antti Tuurilta 21 kirjaa, joten tätä uusintakaan ei voinut jättää väliin, varsinkin kun se on jatkoa edelliselle. Jo aikoinaan, kun kirjailija kertoi äitinsä tarinaa, olin kyllästyä hänen kerrontatyyliinsä ja siihen lähes paatokseen, millä hän sanomaansa vei eteenpäin. Nyt monta kirjaa myöhemmin huomaan, että sitä tyyliähän näissä kirjoissa oikein odottaa ja josta pitää. Se on tuurimainen kerronta, jota ei voi jäljitellä eikä sitä korvaa mikään, mitä Antti Tuuri kirjoittaa. Tuttu tyyli vie tarinaa joutuisasti eteenpäin ja elämä asettuu oikeaan asentoon, kertoi hän sitten menneistä ajoista tai perhokalastuksesta. Suosittelen.’

Tässä toisessa osassa kullan valmistus jatkuu, nyt Tukholmassa. Alkemistit siirtyvät Pohjanlahden toiselle puolelle, koska rahat ovat loppuneet ja Vuorikapteeni on menettänyt omaisuutensa Uudessakaupungissa. Hankkiessaan lisärahoitusta hän päätyy salanimellä Drottningholmiin Tukholman lähelle paroni Munckin suojelukseen ja vähitellen sinne aletaan rakentaa laboratoriota, jossa kullan valmistuksen pitäisi onnistua paremmin. Kuningas Kustaa III on antanut asialle suostumuksensa.

Kirjan minäkertoja maamittari Carl Bergklint suree morsiantaan Katarinaa ja lukee Christian Rosencreutzin kirjaa Alkemistiset häät, jonka hän oli saanut ystävältään Gustav Björnramilta. Siinä kerrotaan, kuinka päästään nousemaan seitsenportaisia tikapuita Korkealle vuorelle. Kirja on kuitenkin vaikea ja vaatii selvitystä. Tätä varten Carl tekee muistiinpanoja kysymysten muotoon kysyäkseen niitä Björnramilta, kun pääsee Tukholmaan. Syysmyrskyissä hän lopulta purjehtii sumppulaivalla meren yli ja asettuu asumaan tuttaviensa luo kaupunkiin.

Vähitellen myös kullan valmistus alkaa. Vuorikapteeni hengellinen siveys ei kuitenkaan kestä ja hän ei pysty mitämään näppejään erossa huusholleskastaan ja niin Brita-neiti tulee raskaaksi. Monien vaiheiden jälkeen tie Korkealle vuorelle pysyy edelleen salattuna, kullan valmistus samoin ja Vuorikapteeni alkaa haikailla uusiin seikkailuihin. Vaimonsa Anna Charlotan hän on hylännyt Uuteenkaupunkiin, mutta haluaa poikansa mukaansa Lontooseen, jotta tämä saisi sivistystä ja hyvää opetusta swedenborilaiseen oppiin. Uusi Jerusalem on tarkoitus perustaa Sierra Leoneen, mutta Vuorikapteeni kuolee ennen sitä viidakossa kuumeeseen.

Kun kultaa ei laboratoriossa ala syntyä, on Carl Bergklintinkin alettava suunnitella elämäänsä uudella tavalla. Brita-neiti synnyttää pojan, mutta menehtyy itse. Niinpä Carl adoptoi vauvan, kutsuu äitinsä auttamaan ja alkaa toimia opettajana lukioikäisille pojille Drottningholmissa. Seesteisyys ja onni asettuvat vihdoin asumaan hänen kanssaan.

Alkemistit-kirjan toinen osa keskittyy suurelta osin ihmisen kasvuun paremmaksi eli valmistautumiseen Taivaallisiin häihin. Nuori Bergklint yrittää tunnontarkasti noudattaa ohjeita, elää omalle Katariinalleen uskollisena ja odottaa taivaallisia häitä tämän kanssa sitten joskus. Pitkät selostukset valmistautumisesta ja kilvoittelusta ovat kuin satua tai surrealistista unta, josta ei kertoja saa selvää, puhumattakaan lukija. Teksti on kuin rinnakkaista Raamatun Ilmestyskirjalle sillä poikkeuksella, ettei tässä ole uskonnollista juonta. Niinpä tuntuu hullulta, että kertoja haluaa edelleen kilvoitella ja ymmärtää moisia vuodatuksia. Kirjan lopussa inhimillisyys pääsee lopulta voitolle ja kertoja voi tuntea omaa onnea eikä vain Vuorikapteenin tai Björnramin onnea. Sille ei voi mitään, että minusta häntä käytettiin pahasti hyväksi, tekemään työt, kun muut huvittelivat, eivätkä ehkä edes uskoneet asioiden sujuvan ja kullan valmistuvan.

Kirja on aitoa Tuuria. Se etenee joutuisasti, vaikka jankkaakin toisin paikoin pahasti. Sen kuvaus tuon ajan elämästä lienee aika lähellä totuutta. Meidän on vaikea ymmärtää, miksi kultaa yritetään väkisin valmistaa hengellisillä konsteilla. Heidän on täytynyt olla tosissaan, muuten koko hommalta olisi pudonnut pohja pois. Lukiessa ajatteli ihmisen herkkäuskoisuutta ja tiedonnälkää. Sitä Tuuri on tässä kirjassa hyvin kuvannut. Lämmin pienimuotoinen huumori luo kirjaan kepeän tunnun, vaikka puhutaan vakavista ja vaikeista asioista.

Tuuri, Antti: Alkemistit II, Taivaalliset häät. Otava, 2014. 397 s.

Alkemistit, maallinen rakkaus

Julkaistu , kirjoittanut
1

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.

Taivaslaulu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

taivaslaulu’Tartuinpa minäkin tähän bestselleriin. Se lienee enemmänkin naisille suunnattu romaani, vaikkei meitä miehiäkään pahenna. Kirja kertoo lestadiolaisuudesta, joka minulle on tuttu ennen kaikkea liikkeen perustajasta ruotsalaisesta Lars Levi Laestadiuksesta (1800-1861). Hän toimi Kaaressuvannon kirkkoherrana ja ehti elämänsä aikana tehdä muutakin kuin hoitaa laajan seurakuntansa sielunpaimenen virkaa. Hän perusti paitsi yhden laajimmalle levinneistä herätysliikkeistä niin sen lisäksi keräsi, nimesi ja tallensi valtaisan kokoelman Lapin kasveja. Hänen merkitystään kasvitieteilijänä ei voi väheksyä. Niinpä ainakin harvinainen turjanhorsma (Epilobium laestadii) kantaa hänen nimeään. Myös tunturiunikoita kutsuttiin aikoinaan lestadiuksenunikoiksi. Lestadiolaisuus on kuitenkin se, mistä hänet yleisimmin tunnetaan, sillä tämä liike vaikuttaa edelleen vahvana maassamme.’

Kirja kertoo siis vanhalestadiolaisuudesta Oulun seudulla nykypäivän Suomessa. Se on oikeastaan kahden nuoren rakkaustarina, tarina heidän haaveistaan, elämänsä onnesta ja onnettomuudesta. Aleksi kohtaa Viljan seuroissa ja vähitellen tutustuu unelmiensa tyttöön. He perustavat perheen ja saavat lapsia. Koska heidän uskontonsa kieltää monia asioita, ei elämä ole aina samanlaista kuin muilla. Esimerkiksi ehkäisyä ei sallita. Niinpä lestadiolaispiireissä on hyvin tavallista, että lapsia perheessä on liki kymmenen ja enemmänkin. Perheen arkeen ei myöskään kuulu televisio eikä viihde. Jokakesäiset Suviseurat on yksi elämän kohokohtia, samoin yhteiset kokoontumiset. Yhteisö on ottanut myös tavakseen huolehtia perheiden jumalisuudesta ja vahtivat, että yhteisesti luotuja sääntöjä myös noudatetaan. Rikkomuksista seuraa julkinen tunnustus ja anteeksipyyntö. Jos tähän ei suostu, saattaa seurauksena olla yhteisöstä poissulkeminen. Vilja sairastui masennukseen odottaessaan viidettä ja kuudetta lastaan eli kaksosia. Aleksi yritti auttaa, mutta eivät hänenkään voimansa kaikkeen riittäneet. Hän alkoi ajatella liikkeen oikeutta ja yksilön vastuuta elämästään. Se tietenkin oli ristiriidassa yhteisön sääntöjen kanssa ja johti sairauttakin pahempaan kriisiin.

Kirja on saavuttanut esikoiseksi tavattoman suuren suosion ja maineen. Yhtenä syynä tietenkin on kirjan arka aihe ja uskonnollisen yhteisön ulkopuolisille käsittämättömät tavat. Lestadiolaisuus on laajalle levinnyt herätysliike, jossa on monia suuntauksia. Jyrkimpänä ne esiintyvät vanhalestadiolaisten piirissä. Tilanne on ristiriitainen, sillä liikkeen moraaliarvot ja elämäntavat ovat hyvää tarkoittavat ja yhteisölliset, mutta joustamattomuus ja tuomiohenkisyys johtavat ylilyönteihin ja jopa henkiseen väkivaltaan. Kirja varmaankaan ei kaunistele eikä kauhistele tilannetta, mutta kuvatessaan yhden perheen elämää, se nostaa esiin ristiriidat vain heidän kannaltaan. Saattaa olla, ettei vastaavia ongelmia ole kaikissa perheissä ja asiat voivat sujua onnellisestikin, epäilen kyllä.

Kirjassa uskovien ja uskottomien vastakkainasettelu on hillittyä, ehkä paljon hillitympää kuin se todellisuudessa onkaan. Me olemme niin sokeita lyödessämme leimoja ihmisiin ja syyllistymme itse samansuuntaiseen väkivaltaan kuin liikekin haukkuessamme lähimmäisiämme. Erityisen julmaa tämä on lasten keskuudessa. Koulussa syrjintä ja kiusaaminen jäävät usein piiloon pinnan alle, mutta samalla ne haavoittavat ja nakertavat lapsen itsetuntoa ilman että kukaan huomaa mitään.

Uskonto on aina ollut hyvä lyömäase, eräänlainen suvaitsemattomuuden linnake puolin ja toisin. Uskonto on pyrkinyt rajoittamaan ihmisten elämää synnin tuomiolla. Eriuskoiset haukkuvat toisiaan, räksyttävät kuin rakkikoirat unohtaen uskonnon syvimmän olemuksen: rakastakaa toinen toistanne. Kuinka helppoa on tuomita lestadiolaisuus, kuinka helppoa on tuomita uskottomat? Kirja antaa hyviä näkökulmia ymmärtää, tai ainakin yrittää ymmärtää.

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. Gummerus, 2013. 284 s.