Avainsana-arkisto: valokuva

Elintasoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aura

’ Syyskuun viimeisillä kartoitusretkillä törmäsin metsässä auraan. Eihän siinä mitään kummallista ole, metsästä löytyy milloin mitäkin kiinnostavaa: sieniä, kukkia, outoja puita ja hylättyjä tavaroita. Auran kohdalla kuitenkin yleensä olen nähnyt niitä hevosvetoisia sahramallisia auroja, jotka tekevät yhden viillon kerrallaan maahan. Tämä nyt löytämäni kuvaa varmaankin elintason nousua, sillä tässä oli kolme siipeä ja traktoriveto. Tuollaisia näkee vielä jokasyksyisessä käytössä maaseudulla, joten sen hylkäämisessä metsään on jokin muu syy kuin käytönpuute. Kertooko se maaseudun autioitumisesta, maataloustukien väärinkäytöstä, viitseliäisyydestä, unohduksesta vai huolimattomuudesta? Sitä en tiedä, mutta sen olen huomannut, että tänä päivänä yhä useammin näkee toimivaa tavaraa viedyn metsään haaskiolle. Kierrätys ja jäteasiat ovat usein sekaisin, kun kylällä on yksi jätelava, johon kaikki kipataan ja suuremmat esineet olisi kuskattava 80 km päähän kaupungin kaatopaikalle tai kytättävä kunnan jäteaseman tai romuauton aikatauluja. Helpompi on viedä jätteensä puiden siimekseen ja olettaa, ettei kukaan löydä. Näin oli edellisen kerran joskus puoli vuosisataa sitten, jolloin jokaisella talolla oli oma kaatopaikkansa metsässä. Tämän kaltaisia muoviroskaa täynnä olevia rutakuoppia näkee edelleen, sillä muovi ei maadu, korkeitaan pilkkoutuu ja leviää ympäristöön roskaten koko alueen. Onpa tällaisia roskankätköpaikkoja alkanut ilmaantua uudelleenkin. Mutta hyvä aura, en ymmärrä, sillä olisi vielä kyntänyt vaikka kuinka monta vuotta sen kokoisia peltoja kuin paikkakunnalla on. Koskahan maastossa vastaan tulee viisisiipinen kääntöaura?’

Mikromaailmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hiirensammal

’Tänään perunannoston tauolla keräilin pikkiriikkisiä sammalia ojanpenkalta. Eihän niitä edes nähnyt paljalla silmällä, kunhan kaappasi koko paakun mukaan ja työnsi sitten mikroskoopin alle. Mitä sieltä paljastui? Kaksi minulle uutta tuttavuutta: savikkohiirensammal (Bryum caespiticium) ja pikkukarvasammal (Ditrichum pusillum). Molemmat ovat pieniä, oikeastaan turhan pieniä.

Yllä oleva kuva on savikkohiirensammalen lehdistä. Siinä näkyy lehden malli ja pitkä keskisuonen aikaansaama karvamainen kärki. Nämä saa näkyviin hyvällä lupillakin, mutta kun syksyinen päivä alkaa olla jo harmaa ja ainakin tänään kovin sateinen, niin ei luppi tahdo riittää määritykseen. Hankin vuosi sitten kunnollisen valomikroskoopin, jolla saan suurennettua sammalen lehden sopivaan kokoon nähdäkseni sen solut ja reunan hampaat. Samalla kaupalla tuli mukaan myös kamera ja siihen adapteri, niin että saan näkemästäni myös kuvan. Kamera on Nikon Coolpix 4500, joka ei enää ole ihan nuori, mutta kelpaa hyvin tähän tarkoitukseen. Tässä kamerassa on erikoisuutena se, että sen optiikka liikkuu rungon sisällä, jolloin kameran voi kiinnittää adapteriin ja sitä kautta mikroskooppiin suoraan, tsuumaukset ja tarkennukset hoituvat tyylikkäästi ilman, että kamera liikkuu.

Kun pääsee käsiksi mikromaailmaan, avautuu silmien eteen aivan oma maailmansa. Sanoin ei voi kertoa, kuinka viehättäviä ovat solujen rakenteet: viherhiukkaset, öljykapselit, solunseinät paksunnoksineen. Aikaahan tuollainen preparaattien tekeminen veden avulla lasilevylle ja sitten sen kuvaaminen vie eikä aina voi olla läheskään tyytyväinen lopputulokseen, mutta hauskaa se on.

Kuvassa oleva savikkohiirensammal on vielä iso sammal, sillä sen lehden pituus on kuitenkin parin millin luokkaa ja koko sammalkin itiöpesäkkeineen nousee kolmeen senttiin. Todella tarkkaa silmää tarvittiin, että hämärissä sain näytteen pikkukarvasammalesta, jonka koko komeus mahtuu alle senttiin. Eikä nämä ole vielä niitä pienimpiä. Pari päivää sitten kuvasin savikkosiipisammalen (Fissidens viridulus), jonka koko jää muutamaan milliin. Sen paikka savipaakun kyljessä oli odotettu ja kauan etsitty. Nyt sekin löytyi. Alla on kuva siitä mikroskoopin läpi katsottuna. Lehden pituus on siis alle puoli senttiä ja näitäkin on useita läheisiä lajeja.

siipisammal

Paljon minulla on vielä opittavaa kuvaamisessa. Yksi seuraavista haasteista on, miten saada roskat ja häiritsevät osaset pois kuva-alueelta, kun ei viitsisi niin kauheasti käyttää kuvankäsittelyä. Tai sitten on vain alistuttava joko siihen, että roskia on tai siihen, että Photoshop on käytössä pidempään.

Lisää mikroskooppikuvia voi katsella sammalsivuilta. Olen lisäillyt varsinkin maksasammaliin yksityiskohtaisempia kuvia, koska tavallinen kuva ei paljonkaan kerro itse sammalen ulkonäöstä, erottavat tuntomerkit kun ovat yleensä niin kovin pieniä.

Vastakkaisvärit

Julkaistu , kirjoittanut
2

sieni

’Viikonvaihteessa olin sammalretkellä Lohjan seudulla. Kalkkipitoisuus näkyi lajistossa ja niinpä eliksiä ropisi tukuittain. Pistelen niitä aikoinaan, kunhan ehdin, myös kasvisivuille ja ehkä tänne blogiinkin. Nyt kuitenkin syksyn kiireet vievät mennessään. Sipulit on saatava maasta ja peruna odottaa sekin jo vuoroaan. Kurpitsat työntävät viimeisiä pallukoitaan ja kurkut muodostuvat jättisuuriksi keltaisiksi pötköiksi syksyn sateissa. Puolukkaakin on kivasti, joten sekin on syytä korjata talteen ja pitää samalla silmät tarkkoina sarjatalvikkien (Chimaphila umbellata) kanssa. Ne kun ovat niin samannäköisiä tähän aikaan. Kuvan sieni on jokin maljakas, lajia en tiedä enkä siitä paljon muutakaan. Se kasvoi Lohjalla röyhelösammalen (Blasia pusilla) keskellä savensekaisella  joutomaalla. Kooltaan sieni on noin sentin, mutta en huomannut katsoa, oliko sillä jalkaa vai ei. Tunnistaja voisi kommentoida.’

Syksyn airuet

Julkaistu , kirjoittanut
2

kurjet

’Näky, jossa satoja kurkia ottaa ilmaa siipensä alle lämpöpatjalla, on sisämaassa harvinainen näky. Niinpä minunkin piti matkustaa Satakuntaan asti nähdäkseni taas tämän näyn, josta monissa lauluissa lauletaan ja lapsuuteni kirjoissa kerrottiin. Kurkien muuttoreitit kulkevat pitkin Pohjanmaata ja rannikkoa eikä niitä yleensä täällä Hämeessä kokoonnu satoja samaan paikkaan odottamaan suotuisia ilmoja muuttoa varten. Kuvan pyörteestä laskin liki kaksi sataa lintua, joista tässä on vain pieni osa. Erikoista kurkipyörteessä oli, että siihen oli löyttäytynyt myös hanhia. Ne nousivat hieman erillään ja muodostivat nopeasti auran suunnaten kohti lounasta. Sille ei voi mitään, että kurjan ääni ja auran kiitäminen taivaalla on syksyn enne. Tästä mennään vääjäämättä kohti lehtien tippumista ja kurakelejä eikä sille mahda mitään. Nauttiahan siitä kuitenkin voi ja oikeastaan pitääkin. Miksi suotta suremaan kesän loppua, olihan se vuosituhannen komeimpia ja lämpimimpiä.’

Luomua

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lutukka ja horsma

’Kiertelin viikonvaihteessa sammalretkillä syrjäseutuja. Törmäsin näkyyn, joka pysäytti. Kun talo jää autioksi, ei aina kaikkea älytä hoitaa viimeisen päälle kuntoon. Niinpä parvekelaatikko saattaa saada uudet asukkaat. Kuka se päättää, mitä laatikossa pitää kasvaa? Lutukka ja horsma (amerikanhorsma) eivät ehkä ole niitä kaikkein näyttävimpiä lajeja, mutta ainakin ne ovat paikallisia ja hoidossa vähään tyytyviä. Olisiko tässä luomun uusi suunta? Miksi laatikkoon istutetun kukan pitää aina olla kirkkaanvärinen, suuri ja hyvänhajuinen? Eikö lutukka kelpaisi kauniine lituineen aivan yhtä hyvin tai vehreä horsma, miksei jokin hento heinäkin? Kokeilkaapa!’

Kaiku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaiku1

’Keväinen metsä on avara. Lehdettömät puut antavat kuulaan läpinäkyvän vaikutelman kuin kulkisi veden sisällä. Äänet kantavat keväisessä metsässä aivan eri tavalla kuin keskikesän tukkoisessa maisemassa. Kiersin jäkälien perässä jyrkkärinteisen Ruokovuoren rinteitä ja törmäsin… niin mihin? Mikä tuo on? Mielikuvitusta sen kohtaaminen ainakin lisäsi.’

Pienenä usein tehty kysymys kuuluu: Kuka metsässä huutaa? Itsekin olen niin ihmetellyt. Tuntui jännältä huutaa ja kuunnella vastausta. Aikuiset kertoivat Kaiusta ehkä jopa isolla alkukirjaimella ja pieni mietti Kaiun ulkonäköä ja äänen syntyä. Taiteilijat ovat Kaiun ikuistaneet: säveltäjät säveltäneet sen äänen musiikkiinsa, maalarit antaneet sen hahmon kankaalle. Itselleni Kaiku oli ja on metsän olento; samalla tavalla kuin näkki kuuluu veteen ja hiisi vuorten synkimpiin onkaloihin, Kaiku kuuluu metsään ja asuu siellä, vaikka sitä ei koskaan näykään, kuuluu vain.

Aikuisena arvoitus on ratkennut. Mutta siitä huolimatta, kun keväisessä metsässä kaikuu tikan pärryytys tai oma kutsuhuuto kantautuu takaisin, ajattelee, kuka kumma siellä huutaa. Silloin elää kuin lapsuuden satua uudelleen.

Siksipä kohdatessani koivun kyljen rosoisen pakurisienen runteleman haavan en voinut olla näkemättä siinä suuta, Kaiun suuta, varsinkin kun käänsi päänsä vinoon ja antoi mielikuvituksen laukata. Täällä se asuu, täältä se vastaa, kun sille huutaa. Vai mitä? Voi oikein nähdä, kuinka ääni kumpuaa sen raollaan olevien kasteen kostuttamien huulten välistä.

kaiku2

Lapsuuden ongelma on ratkennut. Puhukoot aikuiset mitä haluavat, minä tiedän, mistä ääni tulee metsässä, olen nähnyt sen, olen kokeillut sitä. Ruokovuori antaa sille oivallisen näyttämön, keväinen metsä tunnelman … ja satu on valmis.

Pientä kauneutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


karve1

’Olen tänä keväänä kierrellyt kallioita etsien mielenkiintoisia lajeja. Kevät on valoa tulvillaan, aurinkoisina päivinä liikaakin. Tällöin on kuitenkin hyvä kuvata, myös sen vuoksi, että heinät eivät ole vielä kasvaneet eikä puissa ole lehtiä. Olen huomannut, että jäkälät ja sammalet saattavat olla hyvinkin kauniita, mutta niiden eteen on polvistuttava ja katsottava läheltä. Suosittelen!’

Monet karvejäkälät kasvavat ruusukkeisesti. Yläkuvan jäkälä on halkaisijaltaan noin sentin luokkaa ja kasvaa vanhan tiilinavetan seinällä, siitä taustan punainen väri. Laji ei ehkä ole ollenkaan karve, vaan lienee jokin laakajäkälä, joka saa ravinnelisää laastista ja kasvaa luonnostaan kalkkipitoisella kivellä. Monet ruusukkeiset jäkälät ovat niin toistensa näköisiä, ettei niitä erota ilman tarkkaa vertailua tai kemiallisia reagensseja.

Kivipinnoilla voi löytää muitakin mielenkiintoisia jäkälien muodostamia kuvioita. Alla on kuva karttajäkälästä. Sen kuvasin pystysuoralta kalliopinnalta viime syksynä. Kosteus antaa sille aivan oman sävynsä, joka ei valokuvassa pääse aina oikeuksiinsa. Luonnossa kalliopinnan muiden sävyjen kanssa se muodostaa kuitenkin hyvin koristeellisen pinnan.

karve2

Karttajäkäliä löytyy Suomesta yli neljäkymmentä erilaista lajia. Yleisin taitaa olla keltakarttajäkälä (Rhizocarpon geographicum), jonka voi bongata kalliopinnalta pienen etsimisen jälkeen ja se on yleensä helppo tunnistaa. Sen läiskät ovat usein pyöreitä ja sulautuessaan toisiinsa se muodostaa kalliolle laajojakin keltamustia väriläiskiä. Karttajäkälien ikää on vaikea arvioida, sillä ne voivat olla hyvinkin iäkkäitä. Ettei vain olisi niin, että omat esi-isämme olisi katselleet samoja jäkäliä jo silloin, kun maalasivat punamullalla kallioihin maalauksiaan.

Todellisia jäkäläjalokiviä esiintyy rannikon kallioilla tai Lapin tuntureilla. Sieltä korutaiteilija voisi löytää upeita malleja riipuksiin ja rintaneuloihin tai ehkäpä he ovat sellaisia jo löytäneetkin ja tuotteissaan toteuttaneet. Muistan ainakin lasitaiteilijoiden kuvanneen vaaseissa ja juomalaseissa jään haurasta kauneutta, miksei siis myös jäkälien loistoa.

Talvi

Julkaistu , kirjoittanut
1

talvilunta

’Kävin juuri hiihtämässä. Pakkanen paukutteli parissa kymmenessä tullessani pois, vaikka auringon paistaessa olikin ollut melkein inhimillistä. Tähän on saanut tänä talvena tottua.’

Kuva on otettu mitä talvisimmassa säässä: auringon kilo hangella, metsän tummuus varjossa, eteläsuomalainen tykky ja huurre puissa. Näitä kuvia olisi tänä talvena saanut enemmänkin, jos olisi tarjennut mennä ulos hytisemään. Jostain syystä on arvostanut takkatulta ja villasukkia sekä hyvää kirjaa. Olen lueskellut monia, sellaisiakin joista olisi voinut arvion tänne blogiin tehdä, mutten ole saanut sitä tehtyä. Talvi ottaa voimille lumenluonteineen, lämmityksineen. Monesti katsoo illalla taivaanrannan ruskoa, joko lauhtuu joko pakkanen hellittää. Seuraavana aamuna huokaa uudelleen mittarin näyttäessä kylmyyden jatkuvan. Talvi muistuttaa vuoden 1987 talvea, jolloin taisi olla vieläkin kylmempi, mutta oliko näin pitkään?

Eilen aamulla loppui sitten öljy säiliöstä. Enkö ollut sittenkään lämmittänyt takkoja tarpeeksi? Itse ajattelin syksyllä tilaamani öljyn riittävän kesään, mutta eipä vain riittänyt. Mietityttää, kuinka ennen selvittiin? Taisi olla porukka karaistuneempaa tai sitten vaan elämäntapa oli toisenlainen. Pitääkö sitä nykyään olla koko talo lämpimänä talvella? Voitaisiinko asua parissa huoneessa ja laskea lämpöä reilusti muista huoneista? Näin muistan mummoni aikoinaan tehneen: hän asui keittiössä ja kamarit olivat viileinä. Silti hän kolusi kaikki lähiseudun metsät kesäaikaan polttopuun haussa. Se vain ei yksinkertaisesti riittänyt, piti säästää.

Jotkut ovat ihmetelleet, että tällaistako tämä kasvihuoneilmasto onkin, eikös pitäisi olla lämpimämpää kuin ennen. Olen jostain lukenut, että yksi ilmastomalli ennustaa juuri näin: kylmää talvea ja kuumaa kesää. Nyt korkeapaineen keskus on pyörinyt lokakuulta asti Pohjois-Euroopan päällä ja kierrättänyt kylmää Jäämereltä. Kesällä se kierrätti kuumaa Venäjältä. Tasapaino säilyy ja taitaa kokonaisuutena jäädä plussalle entisiin vuosiin verrattuna, ainakin koko maapallon mittakaavassa.

Mutta nautitaan talvesta, sen puhatudesta, tuikkeesta ja kirpeydestä. Kyllä sitä saadaan hikoilla vielä helteessäkin (toivottavasti).

Talviturinaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

jaa1

’Peikon varpaat palelee, pili, pili, pom, pom, pom…’

Tämä kuva on otettu viime vuonna tähän aikaan Luopioisissa. Vedet virtasivat ja jääpuikot kasvoivat. Nyt paksu hanki lepää kaiken päällä, hiihto maittaa ja saa nauttia pitkästä aikaa oikeasta talvesta.

Montakin asiaa on tapahtunut viimeisen merkinnän jälkeen. Aika on vain kulunut, ihan hyödylliseen kuitenkin. Luopioisten kasvisto alkaa olla julkaisua vaille valmis ja olen asettanut deadlineksi kymmenennen päivän tätä kuuta. Saa nyt nähdä, onnistunko. Kovasti siinä on ollut tekemistä ja tuolini alkaa muistuttaa linttaan astuttua tohvelia, kun olen sitä kuluttanut, nitisee ja natisee. Valmista ei ole vielä kovinkaan paljon, mutta ehkä se nyt menee ensimmäisenä versiona. Kannattaa olla kuulolla.

Kirjoja en ole juurikaan ehtinyt kuukauden aikana lukea. Luin historiaa: Carita Forsgrenin esikoisteos Kolmen kuun kuningatar. Tarina Kaarina Maununtyttärestä on hyvinkin tuttu, mutta tässä hän kertoo tarinansa itse. Ihan kiva elämäkertakirja ja tosi ’uskottava’. No, en enempää paljasta tuosta kirjasta, mutta voin kyllä suositella sitä luettavaksi, välipalana. Toisena luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Siitä varmaan teen oman merkinnän, kunhan ehdin, kirja oli sen verran erikoinen ja mielenkiintoinen. Kannattaa odotella.

Kolmas kirjallinen merkintä olkoon kannanotto. Luin jostain, en koskaan muista mistä, ehkä sanomalehdestä, kirjojen myynnistä. Siitä silmiini sattui Antti Hyryn Uuni-kirjan myyntiluvut. Artikkelissa kerrottiin, että tätä kirjaa myytiin ennen Finlandia-kohua 400 kpl ja sitten kuitenkin koko vuoden myynti oli 40 000 kpl. Mitäpä tuohon sanoisi? Ihmiset ovat yllytyshulluja, sensaationnälkäisiä, fiksuja vai olisiko syynä se, että huomataan ykskaks kirjan olevankin ihan hyvä? Palkinnollakin lienee merkityksensä, vaikka sitä usein kuuleekin vähäteltävän.

Mutta hiihtokelit jatkuvat ja ladut vetävät. Eläkeläisen on ilo hiihdellä ja – naattia!

Talven lumoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


hyyppaa1

Talvi on taas niin kuin ennen, luminen ja kylmä. Maisemat Laukaan Hyyppäällä toivat mieleen Lapin, vaikka ystäväni manasikin puiden pienuutta. Aihkit puuttuivat! Lumi pakkautui puihin kuin tykky pohjoisempana, mutta hento tuulenvire sai sen laskeutumaan huntuina hangelle.

Ilmassa oli jo kevättä, pieni punainen kajo laskevassa auringossa.

Paikka on muutenkin näkemisen arvoinen kaikkina vuodenaikoina. Olen saanut sieltä elämäni parhaat ruskakuvat, vehreät kesäkuvat ja nyt talven. Tähän maisemaan voisi kuvitella muutakin kuin tätä kaupungin harmaata todellisuutta. Eikö vain?