Joulu on taas!

Jaspisyökkönen (Staurophora celsia)

Näin eläkkeellä ollessa tuntuu kuin vuodet kuluisivat aina vain nopeammin. Se varmaan on luonnollista, kun elämä menee tavallisiin rutiineihin päivästä toiseen. Vuoden aikana olen yrittänyt löytää jotain uutta katseltavaa ja silloin on vanha lapsuuden kiinnostus kaiken maailman öttiäisiin virinnyt uudelleen. Silloin tuli kesäisin kerättyä ensin kouluun, sitten omaksi huviksi perhosia, kovakuoriaisia, sudenkorentoja. Sitten eläimen tappaminen alkoi tuntua kiusalliselta ja siirryin kasvimaailman pariin. Nyt kesällä palasin lapsuuden muistoihin ja keräilin taas hyönteisiä, nyt kuitenkin valokuvin. Nykytekniikka antaa siihen hyvät mahdollisuudet ja jopa millin mittaisesta kuoriaisesta saa kelvollisen kuvan kokoelmaansa. Näitä on sitten talvella hauska yrittää määrittää. Toki pitää muistaa, ettei kuva korvaa aitoa näytettä ja määritys jää usein suku- tai peräti heimotasolle. Etsiminen oli kuitenkin hauskaa ja koko ajan oppi jotain uutta. Niinpä kannustan muitakin yrittämään.

Parin kesällä otetun kuvan myötä kaikille lukijoille

Rauhallista Joulun aikaa!

Haavankäärökärsäkäs (Byctiscus populi)

Syysmarmorilude (Phyctocoris tiliae)

Tarkkuus

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Olen hyvin usein tuskaillut kuvien riittämättömän tarkkuuden kanssa. Tuntuu, ettei saa esiin niitäkään lajin tuntomerkkejä, jota nyt tavallisesti paljaalla silmällä pystyy havaitsemaan, pienemmistä puhumattakaan. Kameran optiikka luo rajat. Toisaalta eihän ihmisen silmäkään näe koko ajan läheltä kauas tarkkaa maisemaa. Silmä tekee edestaas liikettä ja tarkentaa kohteet nopeasti aivojen käyttöön. Kamera ei ole aivot eikä kuva ole aivojen luoma.

Yllä oleva kuva on otettu uudella tekniikalla, jolla saadaan kuvaan suurempi syvyysterävyys kuin normaalilla tavalla. Kamera on Olympus OM-D E-M1 eli ns. pikkujärkkäri. Kamera toimii kuin järjestelmäkamerat, mutta siitä puuttuvat peilirakenteet, joilloin kamera saadaan pienemmäksi kooltaan. Tässä kamerassa on kuvaterävyyden haarukoitiautomatiikka. Kun toiminta on päällä, ottaa kamera kohteesta kahdeksan kuvaa niin, että se automaattisesti siirtää tarkennuspistettä ensin pykälän kuvaajaan päin ja sitten seitsemän kertaa syvälle poispäin. Näistä kahdeksasta kuvasta kameran automatiikka rakentaa vielä yhden kuvan, jonka syvyysterävyys on kaikkien kahdeksan kuvan yhdistelmä. Lyhtykoison hedelmä piirtyy siksi alusta loppuun terävänä eikä häiritseviä epätarkkuuksia tule. Alle pistän sen kuvan, jonka kamera olisi ottanut ilman tätä ominaisuutta. Ei sekään huono ole, mutta erilainen.

Jatkossa tulen kuvaamaan etenkin sammalia ja jäkäliä tällä menetelmällä, sillä juuri näissä kohteissa olen erityisen paljon kärsinyt kuvan epäterävistä kentistä. Tässä on pidettävä kuitenkin järki mukana, sillä joskus liiallinen tarkkuuskin on häiritsevä ja kohde hukkuu muuhun massaan. Kokeilla pitää ja koikeilusta oppia, sehän tässä niin hauskaa onkin.’

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kosket

Tarvaala

’Tänään on Paavalin päivä ja kansan säätiedotus tietää, että tänään paukkuva pakkanen tietää kunnon kesää. Pakkaset taisivat mennä etuajassa. Ne loivat uskomattoman komean valokuvassään. Kun vielä kesän ja loppusyksyn vesimäärät ovat paisuttaneet kosket lähes yli äyräidensä, on koskilla ollut katsottavaa ja kuvattavaa. Täällä Keski-Suomessa kuuluja koskia riittää, Huopanankoski, Kuusaankoski, Siikakoski jne. vain muutamia mainitakseni. Eilen kiersin Simunankoskella ja Tarvaalassa. Oheiset kuvat ovat siltä retkeltä. 

Lähipuut olivat saaneet jää-, kuura- ja lumikuorutuksen. Virta velloi synkkänä ja vuolaana. Koskikara sukelteli siitä huolimatta koskessa, saukko taapersi pitkin virran lumireunusta. Yläkuvassa näkyvät sen jäljet. Saukkoja tuntuu olevan enemmän kuin menneinä vuosina. Nytkin kaikkien neljän kiertämäni kosken rantatasanteelta löytyi niiden jälkiä. Itse otusta en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt.

Netti on pullollaan upeita kuvia Suomen talvesta. Niitä sai pakkasjakson aikana, jos tarkeni olla ulkona kuvaamassa. Itse innostuin käyttämään Instagram-palvelua, joka varsinkin nuorison keskuudessa on hyvin suosittu. Omat kuvani ovat luontokuvia ja ne löytyvät osoitteella Tuomon kuvat. Palveluhan on tarkoitettu mobililaiteille, mutta voi kuvia netissäkin katsella. Itse otan kuvat järkkärillä, muokkaan ne tietokoneella ja lähetän itselleni sähköpostilla, jonka avaan puhelimessa. Kuvan tallennan kuvakirjastoon ja noukin sieltä käyttööni Instagramissa. Helpompiakin tapoja varmaan on, mutta tämäkin toimii. Suosittelen.’

Kuusaa

Simuna

Intoilija

intoilija’Luonto ja valokuvaus, siinä kaksi suosikkiani. Siksi odotin innolla tätä kirjaa. Ehkä minussakin on vähän, hitusen vain, samaa intoilijaa kuin I. K. Inhassa, valokuvauksen pioneerissa. Panu Rajala on kirjoittanut fiktiivisiä elämäkertoja muistakin suurmiehistämme, esim. Mika Waltari, Olavi Paavolainen ja Juhani Aho, joten tämä täydentää sarjaa. Sana fiktiivinen voi kalskahtaa tuomitsevalta, mutta jos tunnetusta henkilöstä tehdään kaunokirjallinen elämäkerta, on se auttamatta pitkälti fiktiivinen. Toista on tietokirja samasta aiheesta, mutta monesti sitä ei jaksa lukea muut kuin asian harrastajat ja kirja jää huomiotta. Hyvä näin, mutta tämä on muistettava kirjaa lukiessaan. Se kannattaa toki tehdä!’

I. K. Inha oli valokuvauksen uranuurtaja Suomessa 1900-luvun vaihteessa, mutta hän oli myös paljon muuta. Panu Rajalan kirjoittama kirja tästä unohdetusta suurmiehestä on siksi paikallaan. Kirjailija kuvaa Inhaa paitsi valokuvaajana, niin myös tutkimusmatkailijana, keksijänä, polkupyörien maahantuojana, kansanrunouden kerääjänä, kirjailijana, kääntäjänä, taiteilijana jne. Kuinka yksi mies onkaan voinut olla niin monessa mukana.

Inha kuului sen ajan suurmiesten joukkoon. Hän oli Sibeliuksen luokkatoveri Hämeenlinnassa, matkasi Järnefeltin kanssa Kolilla, eli taiteilijapiireissä Pariisissa Kulta-ajan taiteilijoiden mm. Edefeltin ja Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihaili suuresti ystäviään Juhani Ahoa ja Eino Leinoa ja kosi neljä kertaa Aino Krohnia, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi runoilija-kirjailija Aino Kallaksena. Kerrotaan lisäksi, että hän kulki polkupyörällään silloisen Suomen kaikissa kunnissa kuvaamassa maatamme lasilevyille suurta kirjaansa Suomen maisemia varten. Rajala kertoo siitä innosta, millä Inha, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Into Nyström, tarttui kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen kehitellen sitä eteenpäin. Niinpä hän tilasi polkupyörän, sen jossa etupyörä on suuri ja takapyörä pienen pieni, ja ajoi sillä pitkiäkin matkoja maamme sen aikaisilla surkeilla teillä. Myöhemmin tavallisennäköisellä pyörällä hän matkasi Keski-Euroopassa asti tutustuen vieraiden maiden oloihin ja lähetti matkakertomuksia Uusi Suometar-lehteen. Hän siis toimi myös lehden toimitajana ja sanomalehtimiehenä, olipa joidenkin perustajanakin.

Yhdessä asiassa Inhaa ei onnistanut, rakkaudessa. Rajala keskittyy tähän aiheeseen ehkä liiaksikin, mutta se tuntui olevan Inhalle kova paikka. Hän kosi koulutoveriaan useasti, mutta sai aina rukkaset, samoin kuin Aino Krohniltakin. Hän kadehti ystäviään, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia. Inhalle tärkeää oli kuitenkin hänen suhteensa perheeseen, veljiin ja siskoihin. Pienen Inha Lucinan kuolema kosketti häntä syvästi ja niinpä hän otti taiteilijanimensä siskon nimestä. Veljet pitivät Ihnaa pystyssä vaikeina aikoina, lainasivat rahaa, auttoivat kirjojen kustantamisessa, hoitivat sairasta veljeä, kun tämän elämä romahti ja Inha joutui pitkiksi ajoiksi mielisairaalaan. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Ihna kuoli yksinäisenä ja hyljättynä leukemiaan vuonna 1930, 65-vuotiaana.

Olen aina suhtautunut tietyllä varauksella julkisuuden henkilöstä tehtyyn kaunokirjalliseen elämäkertaan. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Mikä on totta, mikä sepitettä? Rajalaa on syytetty plagioinnista, koska hän on lähes sellaisenaan kopioinut kirjaan pitkiä katkelmia niin Inhan muistiinpanoista ja kirjoista kuin myös hänen aikalaistensa kirjeistä ja päiväkirjoista. Tämänhän pitäisi luoda totuudentuntuista pohjaa tekstille, mutta se onkin saanut syyttäjän sormen pystyyn. Samastahan on syytetty muitakin vastaavan tyylisuunnan edustajia, viimeksi Raija Orasen kohdalla. Tieteellisessä tekstissä lainaus merkitään tarkasti lainausmerkein ja kirjallisuusviitteellä, mutta kaunokirjallisessa tekstissä näin ei tehdä. Olisiko paikallaan? Toisaalta tässä kirjassa monetkin lainaukset sanasta sanaan ovat aika turhia, niitä olisi voinut karsia pois, esimerkiksi pitkiä kuvauksia tutkimusmatkalta Eurooppaan tai Kreikkaan. Itse olisin keskittynyt enemmän Inhaan persoonana ja monipuolisena uurastajana. Sehän on kuitenkin vaikeampaa kuin selostaa matkoja, varsinkin jos ne otetaan suoraan toisen tekstistä.

Intoilija oli Finlandia-ehdikkaana. Sinällään se ei yhtään hävennyt tämänkertaisessa seurassa, olisi voinut jopa voittaa, mutta itse olisin sijoittanut kirjan mieluummin Tieto-Finlandia-kastiin vaikka se fiktiivinen onkin, kun tämä ei ole oikein kaunokirjallinenkaan, vaan vähän sieltä puolivälistä.

Olen aina ihaillut Inhan ottamia kuvia ja ihmetellyt, kuinka hän sen aikaisilla välinelllä on pystynyt ne ottamaan. Kirja ei anna siihen juuri minkäänlaista selitystä ja se on puute. Ehkä siinä olisi ollut sitä tietopuolista kerrontaa paikallaan. Inhan kuvat eivät häpeä tänäkään päivänä, vaikka ne ovat mustavalkoisia ja monet rakeisia. Ne ovat maamme historiaa ja niiden avulla voimme saada siitä paljon paremman kuvan kuin pelkästään kirjojen teksteistä. Kuva on tuhat sanaa, näin ainakin Inhan kohdalla. Kirjaan kannattaa tutustua.

Panu Rajala: Intoilija, fotografin muistikuvat. WSOY, 2015, 419 s.

Yön hämärissä

lepakko

’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.

Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna  mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.

Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!

lepakko2

Kesäperhonen

angervohopeatäplä2’Heinäkuu on minulle ollut lapsuudesta asti perhosten kuukausi. Muistan ne monet retket haavin kanssa niityille ja metsänreunoihin, jossa perhosia parhaiten tapasi. Silloin saadakseen selville, mikä perhonen oli kyseessä, se piti pyydystää jopa tappaa ja neulata laatikkoon. Nykyään onneksi on muitakin konsteja määritykseen. Muistan saaneeni silloin tädiltäni  lahjaksi Torben W. Langerin kirjan Päiväperhosten parissa, jota ahkerasti selasin ja jonne merkitsin löytämäni lajit. Nykyään tuo sinänsä hyvä kirja on vaatimaton, mutta edelleen hauska katselukirja. Antikvariaateissa sitä näyttää edelleen olevan myynnissä. Nyt käytän määritykseen kameraa ja suomalaisten Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen ja Hannu Aarnio kirjoittamaa koko Euroopan kattavaa kirjaa Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Siinä missä Langerin kirjassa kuvat oli otettu kokoelmista, on tässä uudemmassa mitä häikäisevimpiä valokuvia, joista tuntomerkit on helppo poimia.angervohopeatäplä1

Nykyään haavin sijaan kannan mukanani järjestelmäkameraa ja siinä 18-105 mm objektiivia. Hiljaa hiipimällä ja kyttäämällä pääsee perhosia yllättävän lähelle. Tosin paljon on myös arkoja ja piilottelevia lajeja, jotka jäävät sen vuoksi ikuistamatta. Mahdollisuuksien mukaan pyrin ottamaan perhosesta kuvan molemmilta puolilta niin kuin kirjoissakin on. Siiven alapinnalla on usein juuri ne tärkeimmät tuntomerkit, joita jää kaipaamaan, jos on tullut ottaneeksi kuvan vain kirkkaista siiven päällisistä.

Tämä kesä on ollut sateisesta säästä huolimatta yllättävän rikas perhoskesä. Jo aikaisin keväällä näkyi täällä Hämeen sydämessä niin talvehtineita kuin kuoriutuneitakin perhosia, tulipa muuttajiakin paikalle esiintymään. Erityisen mielenkiintoinen oli isonokkosperhonen, uusi tulokas maahamme. Vaikka siitä en kuvaa saanutkaan, sen kuitenkin saattoi hyvin tunnistaa kirjan kuvauksen ja omien havaintojensa pohjalta. Myös kaukaa saapuneita ohdakeperhosia oli useita lentelemässä pientareilla, samoin amiraaleja, neitoperhosia, suruvaippoja, metsissä kangasperhosia ja verkkoperhosia.

Kuvan perhonen on angervohopeatäplä. Nämä täpläperhoset eivät tottumattomalle selviä ilman hyvää kuvaa ja se on oltava molemmin puolin siipeä, niin samannäköisiä ja -tapaisia maallikolle nämä perhoset ovat. Nuorena etsin helmihopeatäplää, kun se oli kirjassa hienosti kuvattu. Vasta vanhempana huomasin, että se on loppujen lopuksi paljon harvinaisempi kuin esim. angervohopeatäplä, jota näkee näin keskikesällä kaikkialla.

Perhosjahti on hauskaa puuhaa. Suosittelen kokeilemaan, se kun ei maksa muuta kuin aikaa.

Uusi lintu(bongaus)vuosi

sorsa

’Mikähän se saa ihmisen bongaamaan? Lintuharrastajien keskuudessa asia on viety lähes sairauteen saakka, bongataan lintulajeja ajan, paikan, löytötavan, ties minkä tahansa asian vuoksi. Joku bongaa lajeja ikkunasta, TV:stä, joku lehdistä, kuka matkustaa satoja kilometrejä jonkin linnun perässä, joku valvoo yökauden järven rannalla saadakseen taas yhden pinnan tilastoonsa. Niin tilastoistahan tässä on kyse ja samalla myös kilpailusta.

Samantyyppinen bongaus on nyt yleistymässä myös kasviharrastajien puolella. Jokaisen itseään kunnioittavan harrastajan on omistettava kuva lajista, joka kasvaa vain yhdellä paikalla maassamme. Tämäkin on nähty. Olen ollut mukana retkellä, jossa kymmenet osallistujat kulkivat jonossa harvinaisuuden ohi ja jokainen bongasi kasvin ottamalla siitä kuvan, kuka kännykällä kuka digipokkarilla kuka milläkin vempaimella ja sitten taas eteenpäin. Tuntuu surulliselta. Olemmeko niin kiireisiä, ettemme malta itse etsiä, itse pysähtyä ja itse nauttia löydöstämme? 

Enpä itsekään ole välttynyt tältä tavalta. Joka vuosi lasken lintulajeja ja teenpä retkiäkin sen mukaan, että näkisin jonkin uuden lajin sille vuodelle. Vuodenvaihteessa ystävien kesken vertaillaan sitten lukemia ja sitä kuka tarjoaa kahvit ja kenelle. Onpa tullut siinä ohessa verrattua vuosiakin ja todettua, että nyt näin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisääkö se paineita seuraavalle vuodelle? Koiranulkoilutuksella kiersinkin heti uudenvuodenpäivänä voimalan sulan lauhdelammikon kautta ja bongasin sinisorsan (kuva yllä).

Kasvibongaukseen en ole vielä syyllistynyt, mutta kukapa tulevaisuutta tietää. Kun itse otan vuosittain tuhansia kasvikuvia ja yritän saada niihin oikean tunnelman, valon ja ympäristön, en voi juosta paikasta toiseen vain sen vuoksi, että näkisin mahdollisimman monta lajia ja harvinaisuuksia. Ehkä tässäkin pätee vanha sanonta, että ei määrä saa korvata laatua.

Jokainenhan päättää itse harrastuksensa laadun ja tason. Hämmästyttävää kuitenkin on, kuinka joukko vie mennessään ja yhtäkkiä huomaa itsessään uusia outoja piirteitä, kuten bongaushalukkuutta. Ehkä kaiken tämän pohdinnan jälkeen onkin syytä toivottaa myös kaikille bongareille onnekasta vuotta harrastuksensa parissa.’

Suuri myrsky

 

’Ennustivat täksi päiväksi syksyn tähän mennessä pahinta myrskyä ja niinhän se taisi ollakin. Se piti kokea ulkona. Siispä kamera reppuun, lämpimät vaatteet päälle ja matkaan. Kun pääsin sopivalle paikalla ruovikon laitaan lintutornille, tuuli hoosasi pahimmillaan, puut kallistelivat ja pilvet kiitivät taivaalla. Silloin iski ajatus: Miten tallentaa tuulta, kuvana vai äänenä vai molempina? Suuntasin kameran taivaalle ja näppäsin kuvan, turhaan, kuin kesäinen päivä. Suuntasin kameran ruovikkoon. Aurinko loi sävyjä ja kuvasta tuli hieno pintakuva, mutta ei siinä näkynyt jälkeäkään kovasta tuulesta. Istuin penkille ja mietin. Vieressä kaveri puuhasi oman koneensa kanssa ja näytti myös mietteliäältä.

– Pitäiskö ottaa video? hän tokaisi.

Eipä ollut tullut omaan mieleeni. En edes tarkkaan tiennyt, onnistuuko videokuvaus minun kamerallani. Aikani säätimiä räplättyäni sain säädettyä videoasetukset paikoilleen, ripustin kameran jalustalle ja suuntasin sen alas ruovikkoon. Valtavan kohinan lisäksi sain tallennettua heiluntaa ja huojuntaa, siis ääntä ja kuvaa. Kotona editoin siitä pätkän ja liitin tähän yläpuolelle.

Tämä kokeilu onnistui näin ensi kerraksi mielestäni aika hyvin. Kun vielä harjoittelen lisää, saan toivottavasti kamerankin liikkumaan joustavammin, tsuumaukset kuntoon ja editoinninkin hienoudet esiin. Kannattipa mennä myrskyyn. Muutenkin myrsky ulkona järven äärellä ja vanhassa rapistuvassa luhtametsässä oli hieno kokemus.

Tämä retki oli juuri niitä huonon ilman kuvaushetkiä, joista olen pari kertaa kirjoittanut. Olisihan toki ollut mukavampaa jäädä sisälle lämpimään ja lukea hyvää kirjaa, mutta nyt sain yhden elämyksen lisää ja monta omasta mielestäni kivaa kuvaakin kaupan päälle. Niitä voin esitellä joskus toiste. Tämä video-kokeilu oli nyt tämän session aihe enkä sotke siihen muuta.’

Myöhäissyksyyn

syys3

’Lumi peitti jo kukat laaksosessa, mutta suli sitten pois ja nyt on taas lähes terminen kesä. Eilen vuorokauden keskilämpötila maksimin ja minimin keskiarvona laskien oli yli kymmenen plusastetta. Tällainen sää nostattaa sumua aamutuimaan. Yläkuva ei ole eilen otettu, mutta se kertoo sään laadusta parin viikon takaa lokakuun alusta aamupäivältä. Alla on kuva tältä hetkeltä lokakuun lopulta, myös aamulla otettu. Siinä näkyy nousevan auringon punerrus. Jos taivas kirkastuu, sumu haihtuu ja aurinko kuivattaa maisemaa. Koskaan se ei kuitenkaan tule täysin kuivaksi enää myöhäissyksyllä. Kosteus jää viipymään varjokohtiin, se kimaltaa kolojen hämähäkinseiteissä ja kiiltää kynnöksellä. 

syys4

Elämme toisaalta pysähtynyttä aikaa toisaalta suurta muutosta. Sato on korjattu, maat käännetty, marraskuun tunnelmaa viipyy jo kuolevassa kasvillisuudessa. Takanapäin on kesän vehreys ja valo, jotka näkyvät juhannusviikolla neljän aikaan otetussa aamusumuisessa kuvassa.

kesä2

Edessäpäin on helmikuun hankien tuoma häikäisevä kirkkaus ja kuulaus. Niitä olen yrittänyt vangita talvikuvaan helmikuun puolivälissä iltapäivällä.

talvi2

Kuvat on kaikki otettu samaan suuntaan melko samalta paikalta eri vuodenaikoina. Joskus 70-luvulla olin niin viitseliäs, että seisotin kameraa jalustalla ja otin kesäisen vuorokauden kuvat parin tunnin välein samasta maisemasta, mutta olen ne kuvat johonkin hukannut. Saisikohan joskus vielä itsestään irti tehdä sama uudelleen näin digiaikana. Muistan, kuinka hämmästyttävän paljon maisema voi muuttua parin tunnin aikana.

Nyt odotamme pysähtyneessä syksyn elossa ensin joulun valoja ja sitten taivaan valoja. Vielä pari kuukautta pimenee, sitten mennään taas kohti uutta kasvukautta. Kohta alkaa olla aika tehdä yhteenveto tämän kauden löydöistä, keruuksista ja havainnoista.’