Avainsana-arkisto: varpu

51: kanerva

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Immola’Syksyn mittaan olen katsellut kukkalaatikoihin istutettuja kanervia ja ihaillut niiden punaista väriä. Toki tiedän, etteivät nämä koristekanervat ole meidän omaa kanervaamme vaan erilaisia jalosteita ulkomaalsisista lajeista (Erica-suku). Tiedän myös, että niiden kasvattaminen ja tuottaminen on suurta bisnestä ja että ne yleensä menehtyvät ensimmäisiin pakkasiin, jääden kuitenkin kuolleinakin koristamaan pihapiiriä. Kaikesta tästä huolimatta ne luovat harmaaseen syksyyn iloa ja miksei myös tällaiseen harmaaseen talveen. Viikon kasviksi otin kuitenkin kotoisen lajin, joka sekin on lumettomassa metsässä usein hyvinkin kaunis näky, vaikka usein sen kukat ovat jo vaalenneet ja koko kanervatupas näyttää kuin lumen kuoruttamalta.’

Kanerva (Calluna vulgaris) on antanut suomalaisen nimen koko Ericaceae-heimolle. Se on meillä sukunsa ainoa laji ja kasvaa yleisenä koko maassa kuivilla kankailla, kalliolla, rannoilla ja soilla. Jotenkin kanervalla on samantyyppiset kasvupaikkavaatimukset kuin männyllä, jonka seurassa se hyvin usein viihtyy. Metsäluokittelussa kanerva on kuivan kangasmetsän nimikkolaji yhdessä männyn kanssa, puhutaan Calluna-tyypin metsistä. Kokonaislevinnäisyydeltään kanerva on alkuperältään eurooppalainen laji, joka kasvaa erityisen runsaana Keski-Euroopan nummilla yhdessä Erica-sukuisten kellokanervien kanssa.

AsmalampiKanerva on ehkä selkein kalkinkarttaja maassamme. Se ei menesty emäksisellä maaperällä ja sen tuottama karike on hyvin hapanta (pH n. 3,5). Niinpä kanervaa saa turhaan etsiä kalkkimailta ja runsasravinteisista lehdoista. Ravinteensa se ottaa maaperästä sienijuurensa avulla. Kasvien välisessä kilpailussa se ei menesty, vaan tuhoutuu voimakkaassa varjossa ja runsasruohostoisilla alueilla.

Usein ajatellaan kasvin olevan sitä tärkeämpi mitä hyödyllisempi se on ihmiselle. Tällöin kanerva voidaan asettaa hyötykasvien joukkoon. Vanhastaan on tiedetty sen kukista keitetyllä teellä olevan rauhoittavan ja unettavan vaikutuksen. Itsekin olen aikoinaan kerännyt kanervankukkia teeaineeksi talven varalle. Calluna-nimi viittaa kreikankieliseen sanaan, joka tarkoittaa lakaisemista. Kanervanvarvuista onkin Etelä-Euroopassa ja pula-aikana meilläkin tehty luutia ja harjoja. Itse olen maaseudulla nähnyt kanervanoksista punottuja kynnysmattoja. Mehiläisten hoitajat suosivat kanervaa, koska se jatkaa kesän hunajasatoa syksyn puolelle, koska kanerva kukkii vasta elo-syyskuussa. Kanervahunaja on väriltään tummaa ja kirpeää. Kankaanvärjääjät aikoinaan keittivät villalankoja kanervan kanssa ja saivat aikaan kauniita värisävyja: ruskeaa, keltaista ja punaista. Saksan nummilla kanerva on karjaeläinten ehkä tärkein ravintokasvi. Hyödyllinen siis, vaikka sen hyödyt taitavat nykyään olla unohtuneet.

Nyt kanerva on jo syyskosteuden ja -pakkasten vioittamaa, kukat kuihtuneet ja versot asettuneet talvilepoon. Toivottavasti ne pien saavat lumipeitteen päälleen, sillä pakkanen tuhoaa laajalti kasvustoja lumettomilla alueilla samalla tavalla kuin kuivuus kesähelteillä. Onneksi kanerva tuottaa runsaasti pieniä siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana avoimille paikoille kasvattaakseen uutta kasvustoa tuhoutuneen tilalle. Viime talven erikoislaatuisuus rusketti laajoja kanervakasvustoja metsissämme, mutta syksyllä oli jo huomattavissa niiden elpyneen kasvullisesti. Sitkeä kasvi!Padankoski

12: mustikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mustikka1’Nyt tietenkin voisi ajatella, etteikö mustikka voisi mieluummin olla viikon kasvina keskikesällä. Mutta ajattelin, että silloin on niin paljon muitakin mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi mustikka on tällä hetkellä hyvin eksoottisen näköinen kasvi metsissämme. Tänä lumettomana talvena sitä on näkynyt kaiken aikaa ja jossain vaiheessa hiihtokin tuntui kuin mustikanvarvuilla tanssimiselta. Nyt kun lievä takatalvi toi vähäisen lumikerroksen taas metsiin, olen ihaillut mustikanvarpujen graafista kauneutta. Kesäisemmät kuvat siitä voi käydä katsomassa kasvistosivuilta.’

Mustikka (Vaccinium myrtillus) kuuluu kanervakasvien heimoon. Monimuotoisuutta siellä riittää, kun ajattelee, että samaan heimoon kuuluvat niin etelän puukanervat kuin pohjoisten soiden karpalotkin. Heimossa on myös paljon hyödyllisiä kasveja, etenkin mustikan sukulaisissa. Metsiemme tärkeimmät marjat mustikka, juolukka, puolukka ja karpalot kuuluvat tähän sukuun. mustikka2Paljon niitä kerätään, mutta edelleen syksyisin muistutetaan meitä siitä, kuinka paljon marjoja jää metsään mätänemään eli lintujen ravinnoksi. Marjankerääjien sukupolvi on ikääntynyt vai pitäisikö sanoa itääntynyt, kun poimijat tuotetaan nykyään Kauko-Idästä.

Tänäkin talvena on lehdissä olut runsaasti tietoa mustikan terveydellisistä vaikutuksista. Vanhastaanhan nämä on jo tiedetty, mutta välillä oli vaihe, jolloin ei näitä ominaisuuksia haluttu ymmärtää. Mustikkasopan voimalla hiihdettiin ja hoidettiin vatsavaivoja, lehtiä kiehautettiin teeksi ja käytettiin rohtona, joka sisälsi luonnoninsuliinia. Teetä ei kuitenkaan saisi nauttia liikaa, koska lehtien parkkiaineet myös rasittavat munuaisia eivätkä vain paranna. Nykyään mustikan terveellisyys siis taas tunnustetaan ja sen sisältämien vitamiinien (A, B, C) ja muiden ainesosien on todettu ihan oikeasti vaikuttavan moniin terveydellisiin asioihin: hämäränäköön, syöpiin, muistiin, jopa Altzheimerin tautiin, verenkiertoon ja kolesteroliin, tulehduksiin ja sokeritautiin. Monipuolinen marja kaikella tapaa, jota kannattaisi hyödyntää enemmänkin.

Tällä hetkellä mustikan särmikkäät varret ovat levossa, mutta kunhan lämpötila pysyvästi nousee nollan yläpuolelle, alkavat varret tuottaa ravintoa ja silmut turvota. Mustikka pudottaa lehtensä syksyllä ja kasvattaa keväällä kasvin kukkimisaikaan uudet hennonvihreät lehdet. Silloin kasvi onkin aivan eri näköinen kuin nyt. Onneksi mustikka on yksi yleisimmistä kasveistamme, joten sen tuntemisessa ei pitäisi olla mitään vaikeutta, kunhan katselee vain ympärilleen metsässä kulkiessaan.

4: vaivero

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vaivero1’Talvella kasvit ovat levossa, ainakin lähes kaikki. Suurin osa niistä lepää hangen alla joko juurakkonsa tai siemensä avulla. Puut, pensaat ja varvut sinnittelevät pystyssä, mutta monet niistäkin karistavat kesäistä taakkaa syksyllä pudottamalla lehtensä. Havupuut ja kataja ovat asia erikseen, mutta suuri osa muista viettää talven lehdettömänä. Poikkeuksen tekevät muutamat kanervakasvit ja talvikit. Puolukka, suopursu ja vaivero säilyttävät lehtensä talven yli ja jatkavat kasvua heti keväällä lumen sulettua. Tämän viikon kasvi on tässä.’

Vaivero (Chamaedaphne calyculata) on kanervakasvi, jonka voi löytää rämeiltä tai järvien rannoilta lähinnä Itä- ja Keski-Suomesta. Kooltaan se on alle puolimetrinen varpu, jonka puumaiset varret ovat muutaman millimetrin paksuiset. Kasvin lehdet  talvehtivat, ovat 3 – 4 cm pitkät, alta suopursumaiseti ruosteenruskeat ja päältä puolukkamaisesti kiiltävät. Vaivero kukkii aikaisin keväällä usein lumen ollessa vielä maassa. Sen valkoiset kellomaiset kukat muistuttavat puolukan kukkia. vaivero4Harva sitä on kuitenkaan kukkivana nähnyt, koska siihen aikaa ei yleensä rannnoilla ja soilla liikuta. Marjoja tämä kasvi ei tee, joten hyödyksi sitä on vaikea käyttää.

Kävelin pari päivää sitten pienen keskisuomalaisen lammen rantaa ja etsin kuvattavaa. Vaivero oli kerännyt kuuraa ja lumihöytyä päälleen ja oli hyvin kuvauksellinen. Kun sen latvan lehtiterttua katsoi tarkemmin, näki siinä kukkien aiheet. Kukat ovat toispuoleisesti varren latvassa kielon kukkien tapaan, joita ne myös muistuttavat. Keväthankien aikaan on tultava uudelleen kasvia tervehtimään. Nyt se vielä nukkui talviunta.

vaivero2Luopioisissa vaivero on hyvin harvinainen, vain Laipassa Iso-Laippa-järvellä ja Aitoossa pienellä suppasuolla. Täällä Keski-Suomessa olen nähnyt sitä useankin pienen lammen rantatöyräässä. Läntisimmät esiintymät taitavat löytyä Urjalasta. Itäisessä Suomessa se onkin sitten jo hyvin yleinen.

Usein mietin, mistä nuo kasvien nimet tulevat. Luin hiljattain Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen kirjaa kasvinnimistä ja niiden synnystä (Aaloesta öljypuuhun). Siinä käytiin läpi varhaisissa suomenkielisissä kirjoituksissa käytettyjä kasvinnimiä ja pohdittiin niiden syntyhistoriaa. Lähinnä kasvit olivat Raamatun kasveja, joille Agricola oli antanut suomalisen nimen. Hyvin mielenkiintoinen kirja. Vaiveroa siellä ei kuitenkaan mainittu. Itse olen pohtinut sanan äänneasun mukaan, että se kuvaa tämän kasvin vaatimatonta kasvupaikkaa tai sen vaikerrusta talvipakkasessa. Jostain luin, että sanaa on väännetty myös balttilaiseen sanaan, joka merkitsisi varhaista. Tarkoittaneeko kasvin varhaista kukintaa? Kukapa senkin tietää, tutkijat tutkii ja sitten väittelee.

Kuitenkin, nyt kannattaa merkitä muistiin hyvä vaiveropaikka ja mennä huhti- toukokuussa katsomaan sen kukkia. Takaan, että kannattaa.