Sininen

’Ensin olivat mehiläiset nyt on vesi. Maja Lunden ympäristöaiheinen kirjasarja on päässyt toiseen osaan. Mehiläisten historia nousi maailmanmaineeseen ja nyt siitä tehdään TV-sarjaa, Sininen seuraa perässä. Nämä muodostavat puolet suunnitellusta kirjasarjasta, jolla kirjailija lähti taisteluun ilmastonmuutosta vastaan aivan kuin kirjan Signe taisteli koskien, koskikaran ja raakun puolesta. Kannattaa tutustua!’

Tässä kirjassa liikutaan nykyajassa Norjassa ympäristöaktivisti Signen ja hänen moottoripurjehtijansa Sinisen seurassa sekä neljännes vuosisata myöhemmin Davidin ja pikku Loun seurassa Etelä-Ranskan pakolaisleirillä. Tarinat nivoutuvat yhteen paitsi Sinisen kautta, niin myös veden kautta. Signe yrittää pelastaa isänsä kanssa vesiputousta ja vanhaa elämää lajeineen Norjan vuonomaisemassa, mutta kun Magnuskin, jonka lasta hän kantaa, kääntyy vastaan, Signe lähtee. Myöhemmin 67-vuotiaana hän etsii Magnuksen Ranskasta kostaakseen tälle takinkäännön ja jäätikön halventamisen. David puolestaan joutuu Loun kanssa pakolaisleirille, koska vuosikausiin ei ole satanut ja luonto kuolee kuumuuteen ja kuivuuteen. Vettä säännöstellään, ruokaa on liian vähän ja sitten leiri hajoaa. On taas lähdettävä pakoon. He löytävät laivan kuivasta kanavasta ja jäävät odottamaan sadetta. Laivan on saatava vettä alleen, että sillä voisi purjehtia kuivuutta pakoon merille ja vesimaihin, joita on vielä pohjoisessa. 

Lunde kirjoittaa faktapohjaista fiktiota. Hän tutkii aiheensa tarkkaan ja tekee paljon taustatyötä. Niinpä hydrologit ovet sitä mieltä, että kirjan kuvauksen kaltainen tila on mahdollinen jo ennen vuosisadan puoliväliä. Viime kesänä Saksassa ja Ranskassa kärvisteltiin yli 40° kuumuudessa, syyskesällä Amatson palaa, hurrikaait ja taifuunit voimistuvat vuosi vuodelta, luonto on arvaamaton. Afrikassa veneet ovat kuivalla halkeilleella maalla, asukkaat lähtevät pakoon 50° kuumuutta, kun vesi haihtuu ja kukaan ei jaksa tehdä työtä. Eikö todella olisi syytä tehdä jotain.

Kirjailija on tehnyt. Hän on kirjoittanut hätkähdyttävän romaanin ajasta, joka ei ole kovin kaukana. Tämä ei ole dystopiaa, tämä on liian lähellä. Hän lähettää viestin meille lukijoille, viestin päättäjille, samalla tavalla kuin Mehiläisten historiassa, jotain on tehtävä.

Vaikka kirja on fiktiivinen ja siinä on jännityskirjallisuuden ainesta, on sen sanoma selvä. Kirjaa voisi luonnehtia myös rakkausromaaniksi niin Signen ja Magnuksen kuin  Davidin ja Marqueriten kohdalla. Voittaako rakkaus katkeruuden tai vaikeudet, ainakin se antaa toivoa ja ehkä myös aikaa. Kirja kannattaa lukea huolella ja nähdä tekstin fiktiivisyyden läpi sen hätähuuto. Jos 1990-luvulla oli vielä toivoa, nyt on oltava vain toimintaa.

Lunde, Maja: Sininen. Tammi 2019, suom. Katriina Huttunen. 350 s.

Virtaa

virta1

’Kävin tässä päivänä muutamana lintuja katselmassa Keski-Suomen koskilla. Hiljaista oli. Muutama koskikara keikkui kivillä Siikakoskella, tikat nakuttelivat Tarvaalankoskella, vedet kuohuivat Kuusaankoskella. Niinpä innostuin taas kerran kuvaamaan jäätyvän veden sävyjä ja pintoja. Jäälautat kelluivat  tumman veden päällä ja muodostivat mielenkiintoisia kuvioita. Talven vähäinen lumi peitti rantapenkat alleen. Vaikka on ollut kovin lauhaa, muodostui veden pinnalle nopeasti uutta jäätä aina kun virtaus vähänkin vaimeni.

virta2

Rannan vahvempi jää rikkoi uuden uutukaisia lauttoja pienemmiksi ja pyöristeli niiden kulmia. Etsin kohtaa, jossa jäälautat jäisivät pyörimään akanvirtaan. Sieltä voisi löytää aivan pyöreitä lauttoja, jotka muodostavat hauskaa pintaa, mutta tällä kertaa en sellaista ilmiötä saanut kuvaan. Jää oli sen verran haurasta, että se hajosi pirstaleiksi ennen pyöristymistään. Muistan viime vuodelta nähneeni tämänkin ilmiön, mutta silloin se tärkein eli kamera ei ollut matkassa mukana ollenkaan.

virta3

Niin ja näkyihän niitä vesilintujakin lopulta, kun joutsenet kahlasivat Tarvaalanvirran matalikolla ruokaa etsimässä. Tällaisena lauhana talvena, jolloin joka paikka on vettä täynnänsä, olisi luullut vesiäisiä olevan enemmänkin, mutta hyvä näinkin.’

Pitsiä – vaahtoa

vaahto3

 ’Usein kuvaan purojen, ojien tai pienten lampien pinnalla olevaa vaahtoa. Jokin siinä kiehtoo. Onko se kohteen liike, keveys, repaleisuus vai sen sadunomaisuus? Se on kuin pitsiä, joka muotoutuu aina uudelleen. Mutta miten se muotoutuu, osaisiko joku fyysikko tai graafikko tai matemaatikko sanoa tai laskea sen, mallintaa sen? Tuskin! Minusta tuntuu, että tuo vaahdon koukeroisuus on kuin sormenjälki, jokainen koukero on uusi ja erilainen.

vaahto4Veden liike luo vahdon vuonteessa tai pienessä koskessa. Ilmaa joutuu veden alle ja se kuplii pintaan muodostaen vaahtoa. Siinä voi olla pieniä tai suuria kuplia sen mukaan, kuinka paljon ilmaa veden alle kertyy ja kuinka pintajännitys pystyy pitämään kuplan kasassa. Kaikki tämä lienee selvää, mutta sitten tuleekin se mysteeri: kuinka vaahto muodostaa kuvionsa.vaahto5

Yllä oleva kuva on otettu kosken alapuolisesta suvannosta ja siinä vaahto tuntuu kuin leikkivän itsensä kanssa. Virtaus käy joessa hieman akanvirran suuntaan ja pyörii sitten takaisin joen kulkusuuntaan, mutta vaahto ei noudata pelkästään näitä virtauksia. Se tuntuu pyörivän ja kulkevan oman päänsä mukaan. Kuka sitä käskyttää?vaahto1Vaahdon leikki veden pinnalla on tunnelmallinen syksyisessä metsässä. Keltaiset lehdet korostavat vielä veden tummuutta. Joskus jään katsomaan pyörimistä ja vaahdon muodostumista minuuttikausiksi. Kohta tämäkin poukama jäätyy ja jää muodostaa omat kuplansa ja muotonsa, joissa niissäkin on mielenkiintoisia kuvioita – kaikki omanlaatuisiaan.’

Aamun riite

yksioinen

’Ensimmäiset pakkasyöt on takana ja luonto luo taas uutta ja kaunista. En lakkaa ihmettelemästä luonnon monimuotoisuutta myös näin kuolleen materian kohdalla. Esimerkiksi veden kiteytyminen jääksi on yksi hienoimista ja sen voi jokainen nähdä pakkasyön jälkeen paitsi vesilätäköissä niin myös kasvien lehdillä. Sanotaan, ettei kahta samanlaista jääkidettä ole ja vaikka ne kaikki ovat kuusisäteisiä, niin variaatioita riittää miljoonia ja taas miljoonia.

Kuvan jää on muodostunut talon kulmalla olleeseen vesisaaviin. Kuvasin sen heti aamulla ennen kuin sulaminen oli päässyt alkuun. Vedestä heijastuu paitsi saavin väri niin myös talon punaista seinää ja minun vaatteitteni väriä. Taisi siinä veden pinnalla olla jotain luonnonöljyäkin tekemässä pintajännitystä. Jää on kasvanut veden pintaa pitkin muodostaen sormimaisia ulokkeita sitä mukaa kun veden lämpötila on saavuttanut jäätymispisteen. Vai miten se sitten meneekään. Vesihän aineena on yksi kummallisimmista maailmassa. Se on raskainta neliasteisena ja siksi lätäköt ja järvet  jäätyvät pinnalta pohjalle päin eikä päinvastoin. Näin elämä säilyy jääkuoren alla. Hieno asia ja hieno on jään leikkikin.’