Valkoinen kuningas

valkoinen_kuningas’Joulujen välissä luin jo vuosia sitten ilmestyneen unkarilaisen György Dragomanin läpimurtoteoksen Valkoinen kuningas. Kirja löytyi paketista ja sen lukeminen osoittautui vallan upeaksi kokemukseksi. Vaikka tarinan novellimaiset luvut kertoivat tuiki tavallisia asioita poikien elämästä, kosketti kerronta syvästi mieltä. Niin erilaisissa maailmoissa me elämme ja niin vähän me  siitä tiedämme, että osaisimme arvostaa sitä hyvyyttä ja elämänlaatua, joka meillä itsellämme on ollut ja on tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Kirjaan kannattaa tutustua!

Tämän kirja-arvioinnin myötä alkaa uusi vuosi, joten kaikkea hyvää tälle vuodelle.’

Tarina sijoittuu rautaesiripun taakse totalitääriseen kommunistivaltioon, jota ei määritellä sen tarkemmin, mutta kirjailijan syntyperän mukaan se on helppo yhdistää Unkariin ja Budapestiin. Eletään aikaa kansannousun jälkeen, mutta ennen järjestelmän kaatumista. Päähenkilöinä ovat vähän toisellakymenellä olevat pojat. Minä-kertoja Dzsata elää äitinsä kanssa kahdestaan, koska isä on viety kaivamaan Tonavan kanavaa eli pakkotyöleirille, koska hän on sanonut mielipiteensä valtiosta. Hän on siis mielipidevanki. Tarina kulkee poikien maailmassa, joka ei ole helppo sekään; ainainen pelko jäytää kaverien rökityksestä, pahoinpitelystä, nolaamisesta tai ryöstetyksi tulemisesta. Monet isommat tekevät väkivaltaista kiusaa pienemmilleen eikä aikuiset kovin kauaksi jää jälkeen hekään. Dzsata elää tässä hullunmyllyssä ja kaipaa isäänsä. Hän yrittää uskotella itselleen, että isä tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.

Kaksi kertaa vuodessa hän vierailee isoisän luona, joka oli aikoinaan puoluesihteeri, mutta erosi isän jouduttua leirille. Äiti ei isoisästä pidä eikä poika saa tuoda saamiaan lahjoja kotiin. Isoisä ei myöskään auta poikaansa. Äiti hakee mieluummin apua suurlähettiläältä, joka kuitenkin on tottunut muunlaisiin palveluksiin. Häneltä Dzsata ottaa amuletikseen shakkipelin valkoisen kuninkaan. Sitten isoisä vie Dzsatan yhdelle kaupungin kukkuloista, näyttää maiseman ja kaupungin sekä kehottaa poikaa muuttamaan maasta mahdollisimman pian. Isoisä kuolee ja vietetään suuret hautajaiset, jotka päättyvät hulinaan. Tähän myös kirja päättyy.

Kirjaa on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Tämä mestariteos siitä kieltämättä tulee mieleen: sama ahdistava tunnelma, samat pienet pojat, jotka joutuvat astumaan ikäänsä suurempiin saappaisiin, sama eristyneisyys, väkivalta. Mutta tässä tarinassa ei mennä niin pitkälle kuin Kärpästen herrassa. Kirjan luvut ovat kuin novelleja, joilla on yhteinen tausta. Pitkät lauseet polveilevat kuin pojan ajatukset. Aika katoaa kun sitä ei uudessa luvussa sidota edellisen tapahtumiin. Hämmästyin kirjan lopussa, kun huomasin, että aikaa oli kulunut kirjan edetessä vain hieman yli vuosi. Kovin paljon sen vuoden mittaan sattui.

Mitä sitten seuraavaksi? Kun ajankohtaa ei ole kerrottu, ei historiasta ole apua. Unkarin järjestelmä muuttui samaan aikaan kuin muissakin Itä-Euroopan maissa, joten se ainakin lopulta pelasti jotain, vaikka poikien lapsuus tässä menisikin. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, kuinka samanlaisia poikien huolet ja leikit olivat siellä niin kuin muuallakin. Kiinnostus kohdistui ehkä enemmän räjähteisiin, mutta jengitappelut, pelit ja ihastumiset olivat ennallaan. Päämäärättömyys ja vastuun puute pistävät esiin monesta kohtaa; milloin kaivetaan hyödytöntä ojaa, milloin kolutaan tyhjilleen jäänyttä kaivosta. Elämä on monesti pysähtynyt ja asiat ovat jääneet sille tolalle. Ihmisten tyytymättömyys tukahtuu pelon alle kytien kuitenkin taustalla koko ajan. Kirjaa mainostetaan takaliepeessä mustan huumorin teemalla. Huumori on vaikea asia eikä se tässäkään tapauksessa osu oikeaan. En näe kirjassa mustaa huumoria ollenkaan, sillä lapsi pelkää, hän kokee ympäristönsä ahdistavana, tuntee olevansa koko ajan tarkkailun alainen. Ei isän kohtalo, äidin itkeskely ja kavereiden väkivalta, opettajien piittaamattomuus tai ruokajonojen turvattomuus ole mitään mustaa huumoria, se on tragediaa. Jos en olisi lapsuudesta asti seurannut kirjoituksia totalitäärisen valtion toimista, pitäisin tätä kirjaa selkeänä fantasiaromaanina.

György Dragoman: Valkoinen kuningas. Otava, 2008 (suom. Outi Hassi). 260 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.