Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Suoilta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kesästä aika suuri osa on mennyt Kukkian luontokeskuksen asioissa. Siellä oli heinäkuussa perhosnäyttely, jossa kävi n. 700 henkeä tutustumassa hämäläiseen perhosmaailmaan kuvin ja sanoin. Näyttelyssä oli minun ottamiani kuvia ja asiantuntijoiden tietoja perhosten määristä ja elämästä. Näyttely menee helmikuuksi 2026 Mikkolan navetan galleriaan Luopioisten keskustaan, joten siihen pääsee vielä tutustumaan, jos ei ehtinyt kesällä luontokeskuksella käydä.

Ensi viikolla keskiviikkona 22.10. klo 18.00 on Luontokeskuksella suoilta. Keskitymme silloin tarkastelemaan suon nykytilaa, erilaisia Hämeen soita, ennallistamista ja suon terveysvaikutuksia. Kahvitus alkaa puoli tuntia aikaisemmin. Keskustelulle on varattu hyvin aikaa, joten tervetuloa keskustelemaan. Paikka on siis Kukkian luontokeskus Rautajärven vanha kyläkoulu Luopioisissa.

Tervetuloa!

Joko kesä meni?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Harvinainen luumittari (Aspitates gilvaria) Kurkisuolla

Mulla on ollut blogi tauolla, kun siinä on ollut jotain häikkää enkä ole päässyt sitä käyttämään. Nyt pitäisi taas olla kunnossa. Kesän on täyttänyt pari näyttelyä, joita olen valmistellut. Nyt Perhosnäyttely on jo sulkeutunut Rautajärvellä ja Eränäyttely on enää parina viikovaihteena auki. Muuten olen kuvannut ötököitä: kovakuoriaisia, perhosia, hämähäkkejä ja kaikkea muuta, mikä liikkuu. En vielä tiedä, mitä kuvilla teen, mutta on ollut mielenkiintoista tutkia erilaisten netistä löytyvien sivustojen avulla niiden taksonomiaa. Yllättävän paljon netistä löytyy jopa määristyskaavoja.

Myös Luopioisten Rautajärvelle perustettu Kukkian luontokeskus on työllistänyt jonkin verran. Hanke on kolmivuotinen ja sen tarkoitus on tehdä luontoa tutuksi näyttelyiden ja tapahtumien kautta. Nimikkeen alle sijoittuvat myös mm. Kukkian suojeluyhdistys, Suvi-hanke, joka rakentaa laskeutumisaltaita Kukkiaan laskeviin ojiin ja puroihin sekä muutama kulttuuriin liittyvä yhdistys, kuten Kukkian kasvattamo ja Muodonmuutos ry. Perhosteemaan liittyvänä kuun lopulla Suomen luonnon päivänä järjestetään yöperhostapahtuma valoineen Rautajärven koulun pihassa.

Onko kesä sitten jo mennyt? Helteet ovat, toivottavasti, mutta kesä jatkuu. Nyt on tarkoitus taas keskittyä sammaliin. Heinäkuussa löytyi Luopioisiin uusi laji, kun noukin Kurkisuon muutamasta rimmestä löytyi hentorahka (Sphagnum tenellum). Tämä rahkasammal on väistellyt minua jo monen vuoden ajan, vaikka monta kertaa olenkin suota mittaillut. Nyt se löytyi aivan sattumalta, kun olin katselemassa ihan muita lajeja. Näin monesti käy, kun sattuma puuttuu peliin. Sammal on nimensä mukaan hento ja sen varren haarat eivät ole erikoistuneet vaan harittavat kaikki ulospäin. Myös varsilehdet ovat lajille tyypillisen pitkulaiset, kookkaat ja siirottavat. Hennon vihreä sammal kasvaa muiden rahkojen keskellä pieninä laikkuina, varmaan muuallakin.

Ensi viikolla on Sammaltyöryhmän retki Tiilikkajärvelle. Olen päässyt näille retkille mukaan muutaman vuoden ajan oppimaan uutta, niin tänäkin vuonna. Sen jälkeen odottavat Luopioisten pienet suot kartoitusta. Pitäisi saada vähitellen se projekti loppuun ja julkaista tulokset. Ehkä sitten talvella.

Mukavaa loppukesää lukijoille!

Mielenkiinto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jaspisyökkönen

Ihmisen ajatuksenjuoksu on mielenkiintoinen. Tuntuu kuin se olisi rajaton. Moni työssäkäyvä haikailee eläkkeellepääsystä ja vapaudesta, mutta pelkää, ettei keksi mitään tekemistä ja pitkästyy. Kuitenkin maailma on täynnä mielenkiintoisia asioita. Nuorena keräsin hyönteisiä, mutta se jäi, kun ei ollut sopivaa kirjallisuutta määrittää löytöjään. Niinpä se unohtui lähes kokonaan, kun tilalle tulivat kasvit. Kasvikirjoja on tehty kattavasti myös omalla kielellä. Tämä varmaan on syynä niin lintu- kuin kasviharrastuksenkin voilyymiin. Monet muut lajikokonaisuudet ovat jääneet vain muutamien innokkaiden ja uutterien varaan.

Kun sain muutama vuosi sitten Luopioisten putkilokasviston kartoitettua, niin kiinnostus aiheeseen alkoi hiipua ja en tuntenut löytyväni intoa lähteä tekemään Atlas-ruutuja muualta, vaikka tarvetta siihen olisi ollutkin. Sitä oli tullut tehtyä kolmisenkymmentä vuotta. Mieli tahtoi uutta. Viisitoista vuotta sitten lähdin sammalten pariin ja se on kantanut tähän asti. Luopioisten sammalkartoitus on edelleen kesken ja vaatisi kovasti töitä saattaa se samalla tasolle putkilokasvien kanssa. Huomaan kuitenkin, että siinäkin on tullut eteen esteitä, jotka kielivät pakonomaisuudesta ja sitä tunnetta inhoan. Niinpä rinnalle alkoi nousta vanha lapsuuden into kerätä hyönteisiä, mutta nyt uudella tavalla. Enää ei ole halua koota laajaa kokoelmaa koppakuoriaisia, neulata niitä laatikkoon ja unohtaa varastoon, niin kuin nuorena. Nyt on halu kuvata ja koota digitaalinen kuvakokoelma eri lajeista.

Viherlude

Hyönteisten ja muidenkin pienten eliöiden lajimäärä on uskomaton. Kun tein vuosi sitten Kukkian luontokeskukseen näyttelyä Luonnon monimuotoisuus, niin havahduin tosiasiaan, että maailmaa hallitsevat pienet eliöt. Kun maapallolta on tällä hetkellä nimetty n. 5500 nisäkästä niin hyönteislajeja on yli miljoona ja hämähäkkejäkin n. 100 000. Kun putkilokasveja on vastaavasti n. 240 000 niin bakteereja on miljoonia. Luvut ovat kuitenkin tämän hetken tietoa, mutta todellisuus on muuta. Sanotaan, että sienistä tunnetaan tällä hetkellä ehkä viidesosa ja mitä pienempiin eliöihin mennään, sitä huonommin ne lajilleen tunnetaan. Maapallon nyt tunnettu lajimäärä lienee parinkymmenen prosentin luokkaa kokonaislajimäärästä. Paljon olisi vielä tutkittavaa.

Viime vuosina vihdoinkin on alettu kiinnittää huomiota luonnon perusyksikköön eli lajiin. Puhutaan sadan laji tai tuhannen lajin tuntemisen tavoitteesta ihan tavallisten harrastajien kohdalla. Peruskoulu aikoinaan vei opetuksen hakoteille, kun lähdettiin puhumaan ekosysteemeistä ja vuorovaikutuksesta vaikka ei tunnettu lajeja. Näitä opetettiin minun kouluaikanani 60-luvulla ja niitä myös osattiin kasvienkeruun ja opetuksen vuoksi.

Kirjoverkkoperhonen

Valokuvaus on mennyt hurjasti eteenpäin viime vuosina. Nyt kännykällä saa kuvan pienestäkin ötökästä ja kuva ei maksa mitään. Kamerat ovat parantuneet valtavasti makro-ominaisuuksien ja pinoamisen myötä, joten niillä saa laadukkaita kuvia muutaman millin hyönteisistäkin. Netti on täynnä lajikuvia ja vaikka kaikki ei ole oikein, niin sitä kautta pääsee kuitenkin jäljille. Monet FB-ryhmät auttavat tunnistamisessa ja ne jotka tietävät auttavat usein mielellään eteenpäin innokasta harrastajaa. Vaikka valokuva ei aina kerro lajia, niin suku- tai heimotasolle ainakin pääsee. Myös netissä on hyviä sivustoja, joita voi käyttää määritykseen. Laji.fi kertoo lajeista paljon, vaikka se ei määritykseen olekaan paras mahdollinen. Googlen kuvahaku on jo huomattavasti parempi, kasveilla pl@ntnet on vallan verraton varsinkin ulkomailla, jossa monet kasvit ovat ihan hakusalla. Appi-puolella Muuttolintujen kevät linnuissa ja iNauralist auttavat kännykkäsovelluksina niin aloittelijaa kuin jo pidemmällekin ehtinyttä. Monia muitakin on olemassa, kun vain etsii. Kannattaa kokeilla.

Tänä päivänä pääsee paljon paremmin lajien kirjoon käsiksi kuin 50 vuotta sitten. Kaikki riippuu vain innostuksesta ja kärsivällisyydestä, Tekemistä riittää.

Ketunliekoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Korpiketunlieko

Muutama vuosi sitten Lutukka-lehdessä oli Pertti Uotilan artikkeli: Suomen ketunlieot, kaksi alalajia vai viisi lajia. Perinteisesti on ollut kaksi alalajia, tämä yleinen eteläinen metsäketunlieko (Huperzia selago ssp. selago) ja pohjoisessa yleisempi pohjanketunlieko (Huperzia selago ssp. arctica). Näillä on menty vuosikymmenet ja Luopioistenkin Atlas-kartoitus on tehty tällä määrittelyllä. Nimimuotoa on löydetty n. 150 ruudusta eli se on melko yleinen laji täällä. Harvinaisesta pohjanketunlieosta on epämääräinen havainto yhdestä ruudusta.

Artikkelin mukaan laji on pilkottu viiteen eri lajiin: keltaketunlieko (H. arctica), euroopanketunlieko (H. europaea), korpiketunlieko (H. suberecta), äimäketunlieko (H. acicularis) ja turveketunlieko (H. selago). Nämä kaikki kasvavat Suomessa ja ovat jopa melko yleisiä. Laji.fi-tiedoston mukaan tällä hetkellä näistä on jo satoja havaintoja seuraavasti: keltaketunlieko 299, euroopanketunlieko 686, korpiketunlieko 770, turveketunlieko 203 ja äimäketunlieko 50.

Mikä sitten on Luopioisten tilanne? Kun viime aikoina olen keskittynyt sammaliin, on putkilokasvien havainnointi valitettavasti jäänyt vähemmälle. Niinpä Luopioisista ei ole yhtään havaintoa näistä lajeista merkitty ko. tiedostoon. Omat näytteeni ovat yliopistojen museoissa ja ilmeisesti näitä ei ole käyty läpi ja katsottu, mihin uuteen lajiin näytteet kuuluvat. Maastossa liikkuessani olen merkinnyt kyllä muistiin uusia kasvupaikkoja, mutta en ole saanut niitä vielä merkittyä tiedostoon. Tämä tulisi tehdä pikimmiten. Samalla pitäisi tarkemmin seuloa myös löytyviä kasvustoja, jotta paikat tulisivat tietoon.

Äimäketunlieko

Tällä hetkellä tiedän, että ainakin euroopanketunlieko ja korpiketunlieko ovat löydettyjen listalla useammastakin paikasta. Osa pisteistä näkyy Luopioisten kasviston sivuilla. Myös äimäketunlieon olen valokuvannut ja paikallistanut sen, joten sekin täältä löytyy. Turveketunliekoa pitäisi etsiä turvemailta ja aivan varmasti sekin täällä kasvaa, kunhan vaan merkitään muistiin. Sen sijaan vanha pohjanketunlieko, nykyään siis keltaketunlieko, on mysteeri. Löysin sen aikoinaan Kyynäröjärven kalliolta, mutta kun kävin museolla näytettä katsomassa, niin en ollut enää ollenkaan varma lajista. Siis tämä viideskin laji on mahdollinen, mutta ei vielä varma.

Kasvisto muuttuu samalla, kun tutkimus etenee. Enpä parikymmentä vuotta sitten olisi osannut ajatella, että näin tavallinen ja jotenkin selkeä laji pilkotaan. Näin kuitenkin kävi, kunnes toisin todistetaan. On hämmentävää huomata, kuinka lajit muuttuvat myös takaisinpäin. Tämän havaitsee etenkin kämmekkäkasvien vaikeassa taksonomiassa.

Nyt silmät auki maastossa liikkuessa. Alla on Lutukasta kopioitu määrityskaava näille lajeille, joten se toivottavasti hieman helpottaa havainnointia.

Huperzia-ryhmä

Lutukka 2/2021

1 Lehdet siirottavia tai hieman alaviistoja, lapa kapean pitkulainen – pitkulaisen vastapuikea, ainakin joidenkin lapa leveimmillään puolivälin kärki- puolella; itusilmuja vähän tai ne puuttuvat; itusilmuhaara lehtineen selvästi verson sisälle jäävä………………………………………………………………………….. 5 suberecta 

1 Lehdet lähes varrenmyötäisiä – yläviistoja – siirottavia, lapa pitkulaisen puikea – kapean tasakylkisen kolmiomainen, lavan levein kohta puolivälin tyvipuolella; itusilmuja ± runsaasti; itusilmuhaaran pisin lehti tavallisesti varsilehtien tasalle tai niitä pitemmälle ulottuva .. 2

2 (1) Oranssi – keltainen – kellanvihreä; lehdet kynsimäisen käyriä, ± varrenmyötäisiä; itusilmuhaarat lähekkäisinä valekiehkuroina, haaran pisin lehti selvästi varsilehtiä pitemmälle ulottuva; verso ei nivelikäs ……………………………………………………1 arctica

 2 Vihreä – kellanvihreä; lehdet suoria – melko käyriä, siirottavia – yläviistoja (harvoin varrenmyötäisiä); valekiehkurat melko lähekkäin tai etäällä toisistaan (verso tavallisesti nivelikäs) tai valekiehkurat puuttuvat (verso ei nivelikäs); itusilmuhaaran pisin lehti enintään hieman varsilehtiä pitemmälle ulottuva ……………………………………………………….. 3

3 (2) Lehdet siirottavia – yläviistoja, lehtirivit epäselviä; itusilmuhaaroja tavallisesti niukasti, hajallaan tai jotkut valekiehkuroina; verso ei nivelikäs ………………………. 4 europaea 

3 Lehdet yläviistoja – varrenmyötäisiä, lehtirivit selviä; itusilmuhaarat yleisiä ja kaikki tai valtaosa valekiehkuroina; verso tavallisesti ainakin jonkin verran nivelikäs………….. 4

4 (3) Vihreä – tummanvihreä; lehdet kapeahkoja, suippoja, teräväkärkisiä, usein hieman käyriä; valekiehkurat melko lähellä toisiaan; itusilmut verson sisään jääviä tai vähän esiin pistäviä……………………………………………………………………………..2 selago

4 Kellanvihreä – vaaleanvihreä; lehdet kapeita, hyvin tasaisesti otakärjeksi suippenevia, ± suoria; valekiehkurat etäällä toisistaan; itusilmut selvästi näkyvillä ……….3 acicularis

Laakasammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuonna 2019 ilmestyi Arctoa-julkaisusarjassa venäläisten tutkijoiden tekemä julkaisu TAXONOMY OF THE PLAGIOTHECIUM LAETUM COMPLEX (PLAGIOTHECIACEAE, BRYOPHYTA) IN RUSSIA, jossa meilläkin hyvin yleinen ja tuttu kantolaakasammal (Plagiothecium laetum) jaettiin neljään eri lajiin. Näistä kolme on Löydetty Suomesta, mutta ne ovat vielä melko huonosti tunnettuja, koska aikaisemmin kaikki havainnot on määritetty yhdeksi ja samaksi lajiksi.

Suomesta on löydetty nyt erotetuista lajeista vanha kantolaakasammal (P. laetum), P. svalbardense ja idänlaakasammal (P. rossicum). Keskimmäisestä on vain yksi havainto, Timo Kypärän löytö Sallan kansallispuistosta vuodelta 2022. Jälkimmäisestä on tällä hetkellä merkintojä Laji.fi-tiedostossa 12 kpl. Todellisuudessa tämä laji on maassamme yleisempi, sitä vaan ei ole vielä erikseen seurattu ja erotettu tavallisesta lajista. Neljättä lajia P. berggerianum  ei ole täältä löydetty, sen kasvualue on kauempana Siperiassa.

Itse innostuin etsimään näitä lajeja Pirkanmaalta ja erityisesti Luopioisista viime syksynä. Keräsin puolenkymmentä näytettä sopivilta paikoilta ja yksi niistä osoittautui idänlaakasammaleksi. Se kasvoi varttuneessa OMT-tyypin kuusimetsässä etelään viettävällä rinteellä kuusen tyvellä ja maanpäälisellä juurella pieninä laikkuina. Kasvupaikka ei siis kovin eroa kantolaakasammalen kasvupaikasta. Ehkä se oli hieman kuivempi ja kasvualusta oli elävä. Onko tämä tyypillinen kasvupaikka, sitä en osaa sanoa, mutta muut näytteet olivat lahopuulta ja kannoilta, ja osoittautuivat kantolaakasammaleksi.

Mikä on sitten näillä erona? Selvin ero on lehden reunan rakenteessa. Idänlaakasammalen lehti on epäsymmetrinen ja suikea niin kuin kantolaakasammalenkin, mutta lehden reuna on molemmin puolin litteä eikä taakäänteinen. Kaarilaakasammalesta (P. curvifolium) sen erottaa paitsi lehden reunan litteydestä niin myös johteen kapeudesta (1-2 soluriviä). Koska erottavat tuntomerkit ovat näin pieniä, on kerättävä aina näyte ja se on sen jälkeen varmennettava skooppaamalla lehden reuna.

P. svalbardense saattaa kasvaa muuallakin kuin Sallan kansallispuistossa, joten sitäkin on pidettävä silmällä sopivilla paikoilla ainakin Lapissa liikuttaessa. Kantolaakasammaleen verrattuna sen lehti on symmetrisempi ja lehden kärki on kapea, lähes piikkimäinen.

Nyt kun kohta uusi kasvukausi alkaa, niin pidetään silmällä aivan tavallisiakin lajeja. Niistä saattaa löytää yllätyksiä.

Kevättä odotellessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tämä vuosi on jo edennyt kahden kuukauden verran, nopeasti niin kuin nykyään aika tahtoo kulua. Minulle tämä talviaika on jo pitkään ollut edellisen kauden havaintojen käsittelyä, kirjaamista ja taltiointia. Nyt viimeiset näytteet on koteloitu tai liimattu kasviarkeille, etiketöity, ja tiedot odottavat vielä Laji.fi-tiedostoon siirtämistä. Viime vuoden vaikeiden tapausten vuoksi niitä kertyi tällä kertaa aikaisempaa vähemmän. Tästä syystä olen jättänyt myös kasvisivustot päivittämättä ja teen sen vasta vuoden päästä. Osaltaan syynä on ollut myös päivityksen vaikeus. Tämä blogi toimii WP-pohjalla ja on helppo, mutta sivuston olen aikoinaan tehnyt Dreamweaver-ohjelmalla ja tämä nyt ikivanha ohjelma pyörii vain toistakymmentä vuotta vanhassa laitteessani. Onneksi se laite keskustelee edelleen uudemman kanssa ja saan sieltä pilven kautta tiedostot nettiin siirtoa varten uudelle koneelle. Hankalaa se kuitenkin on. Syy tähän on siinä, että ohjelma on nykyään lisenssipohjainen kuukausimaksulla ja tulee kovin kalliiksi muutaman kerran vuodessa tapahtuvaa päivitystä varten. Toistakaan vastaavaa ohjelmaa en ole löytänyt.

Talvi on myös ollut kirjoittamisen aikaa. Työstin tammikuussa yhdessä Harri Arkkion kanssa Ari Parnelalta kesken jäänyttä Pirkanmaan koski- ja purosammaltutkimusta. Valtavasta aineistosta piti saada koottua sopivan pituinen ja kattava kirjoitus julkaistavaksi. Sen olemme hänelle velkaa. Olisi ollut sääli, jos työ olisi jäänyt kesken viime metreillä. Ari oli koonnut keruutiedoista lajiluettelon tietoineen. Se kertookin oleellisen. Niinpä meidän tehtäväksi jäi koota muut tiedot ja havainnot. Työ tuli valmiiksi pari viikkoa sitten ja nyt on tarkoitus saada se julkaistua seuraavassa Tampereen kasviyhdisrtksen Talvikki-julkaisussa muidenkin luettavaksi.

Ehkä tässä on tämänhetkinen tilanne. Seuraavassa postauksessa voisin kertoa syksyn mittaan esiin tulleista uusista lajeista. Sain kipsin käteeni viikko sitten ja yhdellä sormella naputtelu alkaa tympiä. Olkaa varovaisia liukkailla koiraa ulkoiluttaessanne, se voi olla kaatava kokemus.

Kattotiilet kunniaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

Paahdepaasisammal

Tänä syksynä on koettu täällä Hämeessä jo kaksi talvea, mutta kummallakin kerralla lumi on saanut väistyä ja sammaltaja on päässyt mielipuuhaansa. Marraskuun lopulla tein pari lyhyttä sammalretkeä rannoille, toisen Padankosken Kyläjärven ja toisen Luopioisten Haltianselän rannalle. Rantasammalista tuli noukittua pieniä näytteitä pussiin määritettäväksi. Kaikenlaista löytyi: saukonsammalta (Leptodictyum riparium), lettohiirensammalta (Ptychostomum pseudotriquetrum), kantohohtosammalta (Herzogiella seligeri), mutta ei mitään järisyttävää.

Kyläjärven rantatien varressa oli kuitenkin kasa vanhoja kattotiiliä. Talon katto oli uusittu ja vanhat tiilet oli kipattu tien varteen. Nehän piti katsoa. Vanhastaan muistin, että olin joskus löytänyt vanhalta tiilikatolta mielenkiintoisia lajeja. Niinpä kuorin tiilien päältä sammalia mukaani. Kotona työpöydän ääressä sitten selvittelin löytöjä mikroskoopin kanssa. Sitä tosiaan tarvittiin, sillä tiilillä kasvoi ainakin neljä erilaista paasisammalta monen muun lajin lisäksi. Tunnetusti paasisammalet eivät ole sammalsukujen helpoimmasta päästä, joten aikaa kului ja kahvia myös, että lajit sain ongittua selville kerätyistä tuppaista ja tehtyä lajeista vielä näytteetkin.

Ensimmäinen tupas oli kuitenkin aivan tavallista rauniopaasisammalta (Schistidium apocarpum), sitähän on joka paikassa, missä vain on ravinteista kalliota tai sementtiputkea. Seuraava olikin selvästi papillinen ja sai nimekseen nystypaasisammal (Schistidium papillosum), sekin melko yleinen kivipinnan sammal. Kolmas tupas mietitytti pienuutensa puolesta ja innostus nousi, kun sekin oli papillinen. Kun vielä huomasin, ettei lehdissä ollut karvakärkeä, niin ajatus löi hetken tyhjää: eihän tällaista lajia ole olemassakaan. Kirjojen avulla se kuitenkin määrittyi paahdepaasisammaleksi (Schistidium dupretii), jolla tosiaan voi olla karvakärjetönkin muoto. Hienoa, kolmas paikka Luopioisiin. Kun pengoin vielä sammalkasaani, löytyi neljäskin paasisammal. Se olikin taas vanha tuttu, mutta ei suinkaan mikään jokapaikan tai -päivän laji. Yksi tupsuista oli nimittäin pikkupaasisammalta (Schistidium submuticum). Tämähän Nationalsnyckelnin mukaan on yleinen vain Skandien vuoristossa ja meillä harvinainen. Luopioista on sitä kuitenkin löytynyt ennen tätä kolmelta muulta paikalta ja aina kattotiililtä.

Paasisammalten lisäksi unholaan jäivät niin ketopartasammal (Syntrichia ruralis), kuin kujasammal (Pylaisia polyantha) ja savikkosiipisammalkin (Fissidens viridulus). Kääpiösiipisammal (Fissidens exilis) hieman nosti taas adrenaliinia, onhan se sentään NT-laji ja löydetty ennen tätä täältä vain parilta paikalta. Muut olivatkin sitten jokapaikan sammalia, kuten kamppisammal (Sanionia uncinata) ja suikerosammalet.

Kattotiilet niin vanhat katot kuin ojaan kipatut tiilikasatkin ovat hyviä sammalpaikkoja. Ne kannattaa aina tarkistaa, kun vastaan tulee. Tiilissä on mukana sementtiä tai kalkkia. Siksi niiden pinta on emäksinen ja sitähän monet kalkinsuosijasammalet etsivät. Tällaisella karulla alueella kuin Luopioinen, ovat sementtiputket, kattotiilet, siltarummut ja vanhat kivijalat ensiarvoisen tärkeitä tarkistaa. Löydöt voivat olla mielenkiintoisia, kuten minulle kävi tällä vuoden tähän asti viimeisellä sammalretkellä.

Tunturikettu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kirjailja ja toimittaja Kimmo Ohtonen näki jutun, jossa pohdittiin naalin ilmestymistä Suomen puolen tuntureille 30 vuoden tauon jälkeen. Niinpä hän päätti kirjoittaa naalin historiikin. 

Kirja luotaa pienen koiraeläimen elämää satojen vuosien ajalta. Metsästäjät ovat aikoinaan jättäneet naalin rauhaan, koska pienen eläimen turkilla ei ollut arvoa. He pyytävät suurempia ja kalliimpia turkiksia. Muoti kuitenkin muuttuu 1800-luvun lopulla ja napaketun turkki alkaa kelvata suurille muotitaloille ja turkiksen hinta nousee moninkertaiseksi lyhyessä ajassa. Se ei tiedä hyvää metsästyksen kohteelle. 1900-luvulle tultaessa naali on hävitetty laajoilta alueilta ja silloin nousee huoli sen tulevaisuudesta.

Pohjolassa on oma naalikantansa, yhteinen kaikille Pohjoismaille ja sen säilyminen on nyt uhattuna. Naali rauhoitetaan 20-luvun lopulla, mutta tapahtuuko se liian myöhään. Kanta ei enää kasva, kun yksilöiden etäisyydet ovat liian pitkät eikä geenivirta kulje enää ryhmien välillä. Päätetään kolmesta parannuksesta tilanteeseen ja ne myös toteutetaan. Naaleja aletaan ruokkia koiranmuroilla, tuntureille levinneet ketut metsästetään pois ja mahdollisimman luonnonmukaisissa tarhoissa kasvatetut pennut vapautetaan tuntureille tietun suunnitelman mukaan. Näin naalikanta saadaan kasvamaan ja myös Suomeen saadaan vihdoin pesintä kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Kirja on hätähuuto naalin puolesta, mutta myös monen muun eläimen puolesta, jotka saattavat joutua samaan tilaan tai ovat jo siinä. Voidaanko kerran hävinnyt eläin palauttaa? Voidaanko näin lisätä luonnon monimuotoisuutta? Onko peli jo menetetty, kun ilmastonmuutos sulattaa lumia tuntureilta ja kettu rynnii apajille? Näihin kysymyksiin kirja etsii vastausta, mutta ei sitä varmuudella löydä. Ei yksi pesintä vielä palauta naalia maamme eläinkantaan, tarvitaan useita pesintöjä vuosittain pitkän ajan kuluessa ja tarvitaan varmuus siitä, että jossain vaiheessa ruokinta-automaatit voidaan poistaa tuntureilta ja naali pystyy elämään omaa elämäänsä, lisääntymään ja selviytymään vihollisistaan.

Kirja kertoo naalin tarinan ja sen tarkoitus on, ettei sille käy niin kuin kävi muuttokyyhkylle tai siivettömälle ruokille. Samalla kirja on kannanotto naalien tarhaukseen pienissä häkeissä muodin oikkujen mukaan. Siinä kirja hetkellisesti muuttuu pamfletiksi ja siinä huomaa, ettei kirjoittaja ole tutkija eikä biologi, vaan toimittaja, jonka omat ajatukset ja toiveet nousevat kerronnan yläpuolelle. Ei sinällään, samaa mieltä minäkin olen, mutta kun tehdään tietokirjaa, niin pysytään siinä. 

Hyvä ja lämmin kirja, joskin hyytävästä aiheesta, on tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Toivotaan kirjalle menestystä, vaikka voittoa ei tullutkaan.

Ohtonen, Kimmo: Tunturikettu, Otava 2023, 320 s.

Piensuot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen nyt aktiivisesti tarkastellut Luopioisten sammalajistoa 15 vuoden ajan. Jo ennen sitäkin keräilin mielenkiintoisennäköisiä sammalia herbarioon, mutta en osannut niitä määrittää. Muistan, kuinka Jyväskylän yliopiston lehtori Veli Saari lupautui katsomaan sammalnäytteeni läpi 2000-luvun lopulla ja palauttaessaan totesi naurahtaen, että fifty-fifty. Niinhän se oli, puolet määrityksistä oli väärin. Se sisuunnutti ottamaan selvää. Hommasin mikroskoopin ja määrityskirjallisuutta, jotka ovat välttämättömiä tänäkin päivänä. Aina nekään eivät tahdo riittää, vaan on edelleen turvauduttava toisten apuun. Kiitos heille.

Kuluneen kesän aikana olen jatkanut Luopioisten sammalflooran kartoittamista pienten soiden avulla. Valinnan olen tehnyt suon luonnontilaisuuden ja koon perusteella. Tällaisia soita alueelta löytyy viitisensataa. Kartalta olen valinnut vain todelliset suot (retkikartalla tummempi sininen väri) ja jättänyt soistumat (vaaleampi sininen väri) pois. Kuitenkin suolla on useasti huomannut, ettei kartalla ojittamaton suo olekaan sellainen, vaan jossain vaiheessa sinne on kaivettu oja, joka kuljettaa suon vedet muualle ja alue on muuttunut. Tällaisia on kartan luonnontilaisista soista ollut liki puolet. Myös raivaukset ja hakkuut ovat muuttaneet suon luonnontilaisuutta. Olisikin kiireesti saatava metsälakiin muutos pienen suon turvaksi. Nythän vain ruoho- ja heinäkorvet kuuluvat metsälain mukaan kohteiksi, joita on syytä suojata suojavyöhykkeellä. Eri asia on, kuinka sekään käytännössä toteutuu. Suuri vastuu lankeaa metsäammattilaisille ja heidän tietämykselleen. Olen siinä yrittänyt vaikuttaa paikallisella tasolla käymällä neuvojan kanssa yhdessä tarkastamassa arvokkaita paikkoja. Monesti kuitenkin huomaa, että tulee liian myöhään, vahinko on jo tapahtunut.

Onko noissa soissa sitten jotain erikoista? En ole vielä tehnyt mitään laskelmia enkä päätelmiä löydöistäni. Olen käynyt läpi noin sata suota, joista liki puolet on osoittautunut muuntumiksi edellä mainituista syistä. Lopuista olen tehnyt selvityksen lajilistoineen. Suo on ainutlaatuinen ja vanha luontotyyppi silloin, jos se on saanut olla rauhassa. Menneinä aikoina, kun metsillekään ei arvoa laskettu, myös suot pysyivät soina. Korkeintaan sieltä nostettiin turvetta karjan kuivikkeeksi. Nämä alueet saattavat vielä näkyä soilla nevamaisina laikkuina. Turpeennostosta on kuitenkin kulunut jo niin pitkä aika, etten ole suota sen vuoksi hylännyt. Suon erikoisuus onkin sen pysyvyydessä. Luontaisesti suo ei kovin helpolla katoa. Niinpä myös sen kasvillisuus on ikivanhaa. Kerran lapsena hain suolta itselleni partiokepin, kun sellainen piti olla. Männynkäkkyrä sopi siihen hyvin. Sitä työstäessäni innostuin laskemaan sen vuosirenkaat. Hämmästys oli suuri, kun männyn iäksi sain 80 vuotta ja kuitenkaan se ei ollut rannetta paksumpi eikä paljon minua pidempi. Sammalista sanotaan, että ne ovat ikuisia. Tämä väite perustuu siihen, ettei niillä ole juuria, vaan ne kuolevat toisesta päästä ja kasvavat toisesta eli saattavat olla hyvinkin vanhoja.

Kahden hehtaarin suolta saattaa löytää 60 sammallajia riippuen suon monimuotoisuudesta ja ravintoarvoista. Rämeet ovat vähälajisia. Isovarpurämeellä saa olla tyytyväinen, jos löytää parikymmentä sammallajia. Rehevä tervaleppää kasvava korpi taas on toisesta päästä ja laimäärä voi olla kolminkertainen. Lehtisammalten ja maksasammalten suhde on noin kolmen suhde yhteen. Niinhän se taitaa olla lajistollisesti kaikkien maamme sammalten osalta. Tiedetään, että sammalet ovat uhanalaistilastossa surullisella kärkipaikalla. Sammalista viimeisen selvityksen (v. 2019) mukaan 34% on uhanalaisia ja 7% silmälläpidettäviä. Tämä näkyy suollakin. Hyvin usein törmää uhanalaiseen lajiin, jonka ainut turvapaikka on luonnontilainen suo. Tuntuu, ettei suon koolla ole juurikaan väliä, jos olosuhteet vain ovat hyvät. Lahopuu on suon yksi tärkeimmistä elementeistä. Monet pienet maksasammalet ovat nimittäin juuri lahopuulajeja. Lahopuu myös häviää nopeasti, jos suon vesitasapaino järkkyy. Muutamat läpikäymäni ojitetut suot ovat menettäneet nimenomaan osan lahopuilla kasvavista maksasammalistaan.

Olin ajatellut saada tämän tutkimuksen loppuun tänä kesänä, mutta jatkuva mielenkiinto soihin saattaa aiheuttaa se, että keskityn niihin vielä ensi vuonnakin. Toisaalta nyt houkuttaa myös rantasammalten kartoitus. Niiden tarkastelu on jäänyt luvattoman huonolle niin putkilokasvien kuin sammaltenkin osalta. Aika näyttää, kuinka käy!