Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Etelänrahtusammal

Aikoinaan arvioin, että Luopioisten kokoiselta alueelta löytyisi noin 400 sammallajia. Asetin sen tavoitteeksi. Tämä määrä täyttyi korona-aikana ja tällä hetkellä kokonaismäärä on 406 taksonia. Siinä on mukana myös muutama alalaji. Viimeisin uusi laji löytyi viime marraskuussa pieneltä luonnontilaiselta suolta Ämmätsän Salmenniemestä. Olen muiden töiden ohella yrittänyt kartoittaa luonnontilaisia noin hehtaarin kokoisia soita nyt muutaman vuoden ajan. Tarkoituksena on selvittää niiden merkitys lajien säilymiselle. Kun suo ojitetaan ja muutetaan metsäksi tai muuntumaksi, niin lajisto köyhtyy. Jo nyt parinkymmenen suon tarkastelu on osoittanut, että pienikin alue ylläpitää runsasta lajimäärää.

Tarkastetulta suolta löytyi etelänrahtusammal (Cephaloziella elachista). Sammal kasvoi suon laitaosassa rahka- ja karhunsammalten seassa ja päällä pienenä kasvustona. Suon voisi tyypittää luhtaiseksi korveksi. Sammal on huonosti tunnettu ja sen levinneisyys puutteellisesti tutkittu, koska lajia on kerätty vähän. Laji.fi-tiedostossa on vain muutama merkintä lajista. Löytö on ensimmäinen EH- ja Pir2a-alueelta. Tämän suvun lajien määrittäminen vaatii huolellista mikroskooppityöskentelyä ja muiden sammaltutkijoiden sokkovarmistuksen. Otin sammalesta mikroskooppikuvia ja niiden pohjalta määritys varmennettiin. En tiedä, riittääkö se. Lähetin näytteen eteenpäin jatkovarmennus mielessä. Aika näyttää oliko määritykseni oikea.

Etelänrahtusammal on pieni maksasammal, jonka verson leveys on alle puoli millimetriä ja pituus alle sentin luokkaa. Sammal muodostaa verkkomaisen kasvuston. Parhaat tuntomerkit löytyvät sammalen lehdistä. Ne ovat kaksiliuskaisia, ja liuskat ulottuvat syvään yli lehden puolivälin. Liuskojen leveys tyvellä on 2-4 solua ja usein lehden kyljessä on selvä yksisoluinen hammas. Näillä tuntomerkeillä sitä voi ryhtyä epäilemään. Rahtusammalet ovat kuitenkin hyvin muuntelevia, joten tuntomerkit on varmistettava useasta versosta.

Sammalen löytyminen pieneltä hehtaarin suolta osittaa, että tällaiset suot ovat yhtä arvokkaista suojella kuin laajat suokokonaisuudet. Toisaalta tällaisen suon tuhoutuminen on helpompaa kuin isomman suon. Usein näkee, kuinka metsätöiden jälkeen suo itsessään on jätetty rauhaan puun kaadolta, mutta koneet ovat kulkeneet suon poikki muuttaen sen vesitasapainoa ratkaisevasti. Tällainenkin toiminta voi tuhota pieniä sammallajeja. Toisaalta joskus näihin koneen tekemiin uriin on pesiytynyt muita siellä aikasemmin kasvamattomia yleisiä lajeja.

Päivityksiä

Ojakielisammal (Diplophyllum obtusifolium

Olen ahkeroinut pari viikkoa päivittämällä Luopioistenkasvisto.fi-sivustoa. Kun en ole sinne tehnyt oikeastaan mitään pariin vuoteen, on päivitystarvetta kertynyt. Putkilokasvien ja sammalten sivut on nyt käyty läpi ja mahdolliset virheet korjattu. Niitä on riittänyt.

Kun lajien nimistössä tapahtuu jatkuvasti muutoksia, niin tieteellisissä kuin suomalaisissakin, riittää askaroimista. Kävin jokaisen lajin (777 + 406) erikseen läpi ja tein muutokset. Osassa ei tarvinnut tehdä mitään, osaan jouduin muuttamaan nimet ja samalla muitakin kohtia niin nimiluetteloissa kuin selostuksessakin. Kuviin en vielä ehtinyt puuttua ollenkaan. Avasin jokaisen lajin kohdalla Laji.fi-sivuston ja tarkistin nimet sieltä. Nyt niiden pitäisi olla ajanmukaisia. Jos virheitä löytyy, niin pyytäisin ilmoittamaan. Tekstiin on varmaan jäänyt vielä vääriä nimiä varsinkin kohtaan vertaa.

Samalla poistin muutamia epävarmoja lajeja ja lisäsin uusia, jotka oli saatu aikaan nostamalla alalaji lajin tasolle tai splittaamalla jokin laji kahdeksi lajiksi. Näissä tulikin sitten ongelmaksi kartan muokkaaminen. Jos olin löydöt merkinnyt yhden lajin mukaan, niin miten voisin rakentaa löytökartat kahdelle lajille. Ei muisti riitä eikä näytettä ole jokaisesta löydöstä kerätty. Lisäksi, kun sammalet määritetään mikroskoopilla, niin silmämääräinen havainnointi ei enää riitä. Niinpä näissä tapauksissa lajien havaintokarttoihin jää virheitä.

Seuraavaksi on vielä uudistettava sammalsivujen Luopioisten kartat. Sinne tulee lisätä kahden vuoden löytöjen havaintopisteet. Näihin karttoihin en ole keksinyt mitään automaattia, vaan ne on tehty käsin PhotoShoppia avuksi käyttäen. Paikkatietojärjetelmät auttaisivat, mutta aikaa niidenkin koodaamiseen menee enkä hallitse sitä tekniikkaa. Onneksi näin eläkkeellä on aikaa, varsinkin kun kelit eivät suosi hiihtämistä.

Hyvää Uutta Vuotta

Näin on siirrytty taas uudelle vuodelle ja on hyvien lupausten aika. Yleensä ne eivät toteudu, mutta onhan ajatus ainakin hyvä. Viime vuodet täällä blogin kirjoittelussa ovat menneet ohi muihin hommiin. Énsin tein yhden kasvukauden mökkiä lapsille, sitten toisen kauden tein historiikkia Padankosken kylälle. En siis ehtinyt paneutua näihin asioihin juuri ollenkaan.

Mökki valmistui ja on käytössä. Historiikki tuli painovaiheeseen lokakuussa ja marraskuun lopulla pidettiin kirjan julkistamistilaisuus. Teos myytiin loppuun parissa viikossa. Sen jälkeen olen ehtinyt vähän paneutua luontoon ja kasvisivuihin liittyvään ajatteluun. En ole sivuille tehnyt kahteen vuoteen juurikaan perusteellisia korjauksia enkä lisäyksiä. Kasvistosivut ovat olleet oman onnensa varassa ja vain kiireellisemmät asiat on sinne täydennetty.

Nyt joulukuun aikana aloitin sivujen tarkastuksen lähinnä nimistön osalta sekä linkkien tarkastuksena. Se vain on tuskastuttavan hidasta. Erityisesti harmittaa, kun viimeksi korjatun kohdan joutuu nyt korjaamaan takaisin, johtuen siitä, että taksonomit eivät pääse yhteisymmärrykseen lajeista ja niiden nimistä. Uusimmassa Lutukka-lehdessä on esim. kämmekkäkasvien osio taas palautettu vanhoihin nimiin. Sivuston ylläpitäjänä haluaisin, että lajit ovat oikeilla nimillä. Jokainen muutos vaatii aikaa eikä turhaa työtä viitsisi tehdä.

Jos puhutaan niistä uuden vuoden lupauksista, niin sen voisin sanoa, etten ota nyt mitään uutta suurta projektia, joka vie kaiken ajan. Voisin enemmän keskittyä taas uusien lajien etsimiseen ja päivittämiseen sivuille. Olen saanut paljon myönteistä palautetta Luopioistenkasvisto.fi-sivuston osalta ja se kannustaa pitämään sen ajan tasalla ja helppolukuisena. Jospa samalla tämä blogi saisi uutta tuulta purjeisiinsa, vaikka yleensä sanoen blogien aika taitaa olla ohi. Nyt vannotaan muiden alustojen nimiin. Minulle ei vieläkään Facebook tunnu sopivan enkä jaksa paneutua muidenkaan uusien alustojen maailmaan. Instagrammikin on ollut tauolla ainakin vuoden ja saattaa olla, etten sinne enää kuvia lataa. Ne kuvat voi löytää täältä tai kasvisivuston päivityksistä.

Pidetään siis kaikki avoimena. Otan vastaan edelleen vinkkejä uusista asioista ja luultavasti jatkan edelleen kasvipalstan pitoa myös Sydän-Hämeen Lehden sivuilla niin kuin kymmenenä edellisenäkin kesänä. Kertokaan toiveistanne.

Aurinkoista talvea ja lajirikasta kasvukautta kaikille seuraajille!

Luonnos.

Luonnosta on kirjoitettu valtava määrä kirjoja, tieteellisiä, kansantajuisia, kuvailevia, tunteellisia, selittäviä. Mukaan mahtuu vielä lisää. Runoilijana tunnettu Heli Laaksonen tarttui myös aiheeseen ja kirjoitti riemastuttavan runollisen kirjan luonnosta, jossa myös näkyy kaikki muukin niin tieteellisyys kuin kansantajuisuuskin, on tunnetta ja selitystä. Suuri osa kirjasta on tuttua, muualtakin vastaantullutta, mutta mahtuu joukkoon ainakin minulle myös täysin uutta tietoa. Tällaisia kirjoja tarvittaisiin enemmän. Tässä muutama kommentti kirjasta.

Kirjan nimi on ainakin kaksiselitteinen. Onko tämä luonnos jostakin muusta suuremmasta tai tulevasta vai onko nimi Satakunnan murteella kirjoittavan runoilijan muurteellinen ilmaus, että hän kirjoittaa nyt juttuja luonnosta. Molemmat tulkinnat sopivat hyvin kirjaan. Aikaisemmin runoilijana tunnettu Laaksonen on lähtenyt uusille urille luonnostelemaan tulevaa toimintaa, onhan hän viimeisen vuoden aikana kouluttautunut luonto- ja ympäristöneuvojaksi. Tähän toimintaan tarvitaan monipuolista tietämystä ja taitoa käsitellä luontoon liittyviä asioita. Toisaalta kirja on mitä puhtaimmin kertomus luonnon eliöistä, niiden toiminnasta ja elämästä parhaan luontokirjan tyyliin. Kirjassa esitellään edustajia lähes kaikkista eliömuodoista kasveista mikrobeihin, eläimistä sieniin, hauskalla ja humoristisella mutta myös tiedottavalla tavalla. Myös erilaiset elämään liittyvät käsitteet saavat oman lukunsa. Kirjailija on nimennyt kirjan alaotsikoksi näiden olevan eräänlaisia esitelmiä. Alun tällaiselle kirjoittamiselle antoi opintojen aikana pidetty esitelmä jostakin eliöstä. Laaksonen valitsi kääpiöpäästäisen, joita mahtuu viis tikkuaskiin. Siitä hän intoutui tekemään lisää samanlaisia esitelmiä ja lopulta myös kuvittamaan niitä. Tähän kirjaan on päätynyt liki sata esitelmää mitä kiehtovimmalla tavalle esitettyinä. 

Tapasin Heli Laaksosen Sammaltyöryhmän retkellä Satakunnassa viime syksynä ja juttelimme paitsi luonnosta niin myös kirjoittamisesta. Hän oli opintojensa yhteydessä tutustunut Luopioistenkasvisto-portaaliin ja pitänyt siitä. Niinpä hän lahjoitti uuden kirjansa minulle luettavaksi. Olin hieman hämmentynyt asiasta. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen konkreettinen palkka, jos nyt niin voi sanoa, usean kymmenen vuoden työstä kasviston selvittämisessä. Iloinen olin erityisesti siitä, että hän niin kuin monet muutkin ovat tämän sivuston löytäneet ja siitä saaneet apua opintoihinsa. Se on sillä tavalla lunastanut paikkansa, eikä työ ole mennyt hukkaan.

Luin kirjaa vähitellen nauttien sen kielestä ja tiedoista. Siellä oli paljon asioita, joista minulla ei ollut ennestään mitään tietoa ja iloitsin näistä helmistä, mutta myös kirjasta kokonaisuutena. Maailmassa on valtava määrä luontokirjoja ja niiden anti on monesti samanlainen joko kauniita kuvia tai popularisoitua tiedettä. Tämä kirja poikkeaa molemmissa tapauksissa näistä. Kuvat on piirretty mustavalmoisina lyyjykynällä täynnä yksityiskohtia. Tekstit ovat eläviä, välillä kirjailijan murrekommentein varustettuja, välillä tieteen tutkimaa tarkkaa tietoa. Hienoa on se, että samaan kaavaan on saatu mahtumaan sekä tarkka kuvaus että humoristinen vertailu ja omat huomiot. Tulen varmaan monta kertaa palaamaan kirjan pariin ja nauttimaan uudelleen sen kerronnasta. Kirjaa voi hyvin suositella kaikille, erityisesti luonnosta kiinnostuneille ja meitähän riittää. 

Laaksonen, Heli: Luonnos. Otava, 2022. 217 s.

Kaikki luodon linnut

Vuoden tauon aikana on tullut luettua useita kirjoja ja hyviä kirjoja. Lukulaite on siitä erinomainen väline, että siinä kulkee mukana koko kirjasto eikä paina paljon. Niinpä sen voi kaivaa esiin tauon aikana, matkalla, yöllä valvoessa tai rentoutuessaan eikä tarvitse lähteä kirjahyllylle etsimään luettavaa. Valtaosa lukemistani kirjoita on nykyään lukulaitteella e-kirjana. Myös tämä esittelyssä oleva. Edelleen olen yrittänyt lukea monipuolisesti, mutta sille ei voi mitään, että mielellään tarttuu tieteelliseen tai tiedettä selventävään tekstiin. Tämä Kunttujen kirja on juuri sellainen ja muutenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen teos.

Kirjoittajat saivat idean toistaa Pentti Linkolan vuonna 1972 tekemä matka Saaristomeren ympäri laskien linnut luodoilta ja saarilta. Linkola teki matkan vaimonsa Aliina ja tyttäriensä kanssa soutuveneellä, Kuntun pariskunta meloi kajakeilla. Panu on biologi ja Sanna-Mari lintuharrastaja ja eräopas. Matka kesti kesäkuulta elokuulle niin kuin Linkoloidenkin matka. He pyrkivät kaikessa toistamaan matkan ajankohtaa ja päivämääriä myöten. He poikkesivat samoille saarille ja luodoille, laskivat samat paikat ja vertasivat sitten tuloksia eri retkien suhteen. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tästä osin tuskastuttavasta pakosta toistaa piirulleen edellinen retki ja saada näin vertailukelpoista aineistoa. Kirja kertoo myös niistä vaikeuksista, joihin he joutuivat niin myrskyissä kuin vesiliikenteenkin suhteen. Se kertoo myös saariston kauneudesta, rauhasta ja elämästä. He tapaavat retken aikana ystäviä eri saarissa, vierailevat majakoilla ja luotsiasemilla niin kuin Linkolakin teki aikoinaan. Myös melonnan salaisuudet tulivat esiin kirjassa, samoin retkeilyn vaativuus. Kirjassa painottuu myös luonnon muuttuminen, seuranta ja säännökset, joita he pyrkivät piirulleen noudattamaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Kirjallisesti kirja vähän jankkasi asioita. Monet oli jo edellisessä luvussa kerrottu. Mielenkiintoista oli retken eri paikkojen kohdalla kerrotut suojelutoimet, elämän kuvaukset ja historia. Näin kirja sai laajemman perspektiivin kuin vain lintujen laskenta. Enemmän odotin yhteenvedolta ja vertailulta, mutta se ehkä on jonkin tieteellisemmän artikkelin paikka. Nyt luokittelin tämänkin tietokirjaksi, vaikka suurelta osin se oli jotain muuta. Romaani se ei kuitenkaan ollut, koska tapahtumat ja retki olivat faktaa. 

Kirjaa lukiessa tuli entistä enemmän mieleen, että Linkolan retki on ollut jotain, jota ei oikein ymmärrä. Heidän liittonsa kariutui pian tämän jälkeen ja siitä voi päätellä, ettei se ollut ihan sopuisa eikä harmooninen huviretki. Sitä ei ollut Kunttujenkaan retki ja vaikka kirjassa ei riidoista kerrota eikä vaikeudet korostu, niin niitä on varmasti myös ollut. 

Onko tällaisella sitten mitään syvempää merkitystä? Kirja on hyvä retkikirja ja saattaa houkutella ihmisiä melomaan. Toivottavasti ei kuitenkaan kokemattomia samanlaisiin olosuhteisiin. Muutamat kuvaukset aavan meren tai laivareittien ylityksistä pienellä kajakilla myrskyssä eivät oikein vastannut turvallisuudesta annettuja ohjeita. Suuri lautta ei varmaankaan olisi huomannut pientä kajakkia reitillään, puhumattakaan nopeista moottoriveneistä. Onneksi läheltäpiti tilanteita oli vähän.

Kirja oli hyvä pienistä puutteista huolimatta ja se kertoi hyvin luonnon muuttumisesta, vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä. Onnistunut retki on kertomisen arvoinen.

Kunttu, Panu ja Sanna-Mari: Kaikki luodon linnut. Otava, 2022. 377 s.

Särmärahkasammal

Rahkasammalten ryhmä on haasteellinen. Osa maamme yli 40 lajista on helppoja määrittää jopa maastossa, mutta osa on vaikeita mikroskoopinkin kanssa. Helppoja ovat Sphagnum-ryhmän lajit vaalea-, puna- ja punaterärahka ja yleisimmät korpi- ja haprarahka. Cuspidata-ryhmän lajit vaativat aina tarkistuksen skoopilla, vaikka ne yleensä maastossa pystyykin määrittämään. Acutilfolia-ryhmän lajit ovat hyvin helppoja ja hyvin vaikeita. Rämerahka menee helposti sekaisin sararahkan kanssa ja jopa ruskorahkankin voi sotkea lähilajeihin. Nämä vaihtelevat ulkonäöltään runsaasti. Ruskorahka on yleensä helppo kasvaessaan mättäillä, mutta välipinnalla se ei olekaan enää niin helppo. Onneksi on vielä okarahka, jonka tuntee heti sen piikikkäitä haaroja silmätessään. Haasteita riittää.

Otsikon särmärahka (Sphagnum quinquefarium) on kiertänyt minut moneen kertaan tai minä olen kiertänyt sen. Sammal ei ole kovin harvinainen ja olen ollut hyvin vakuuttunut, että se Luopioisissakin kasvaa, mutta varmuutta ei ole ennen tätä syksyä tullut. Väriltään sammal on vaihteleva ja muistuttaa ulkomuodoltaan muita Acutifolia-ryhmän sammalia, mutta on sillä selvät omat tuntomerkkinsä, jotka voi jo maastossakin huomata, kun lupin kanssa versoa tarkastelee. Haarakimpussa on lähes aina kolme haaraa ylös- tai ulospäin ja  kaksi varrenmyötäistä alaspäin. Näin ei ole millään muulla maamme rahkalla. Lisäksi, jos näkee ylähaarojen lehtien viisirivisyyden, josta lajin suomalainen nimi tulee, voi olla varma löytäneensä särmärahkan.

Mistä se sitten löytyi? Olen sitä etsinyt niin suomättäiltä kuin kallioseinämiltäkin, turhaan. Nyt se tuli aivan kuin sattumalta Laipanmaalta Laurilankallion pystyltä jyrkänteeltä, joka pohjoiseen suuntautuvana ja varjoisena pysyy vakituiseen kosteana. Sammalta oli monessa kohtaa ja jo maastossa saattoi hihkaista sen nyt löytyneen. Tällaisilta paikoilta olen sitä ennenkin katsellut, joten ei se ihan jokapaikan sammal ole. Kirjallisuuden mukaan sen voi kallioiden lisäksi löytää mesotrofisten soiden mätäspinnoilta ja korpimetsistä. Laji vaatii siis ravinteita.

Nyt kun särmärahka on löytynyt, voi alkaa etsiä sitä muualtakin. Yleensä käy niin, että kerran löydettynä, laji alkaa ilmaantua silmiin useamminkin ja muuttuu lopulta tutuksi. Toisaalta vielä on yksi varma rahka löytymättä, hentorahka (Sphagnum tenellum), joka varmasti täällä jossain lymyää, mutta ei ole vielä antanut itseään ilmi.

Päivitystä

Aikaa on kulunut liki vuosi, kun viimeksi päivitin tätä palstaa. Syitä on monia, mutta niistä kaksi on ylitse muiden. Kesän ja syksyn 2021 rakensin mökkiä lapsille ja aika kului siihen. Samalla tein Padankosken kylän historiikkia työryhmän kanssa ja se vaati paitsi tiedonhankintaa niin myös yhteydenpitoa kylän talojen kanssa, haastatteluja, kirjoittamista ja monia muita asioita, jotka veivät ajan. Nyt mökki on valmis ja historiikki taittovaiheessa, joten on aika kertoa myös kasvimaailman asioita. Niitä onkin kertynyt oikein kunnolla.

Edelleen olen kiinnostunut kasvien osalta erityisesti sammalista. Olen kerännyt kaikesta huolimatta näytteitä, määrittänyt niitä ja kiikuttanut museoon. Sivuilta näkyy joitakin päivityksiä uusista sammalista, mutta monta on vielä tekemättäkin. Niitä alan vähitellen siirtää sivuille, samalla kun päivitän myös nimistöä ja kuvitusta. Kaikki kuitenkin vie paljon aikaa, joten hetkessä en valmista tästäkään projektista saa.

Sen verran kuitenkin kerron, että Luopioisiin on löytynyt vuoden aikana kaksi uutta sammalta: pikkulovisammal ja särmärahkasammal. Niistä olen tehnyt päivitykset sammalsivulle. Kokonaislajimäärä on nyt 405 sammallajia. Tarkemmin niistä kerron myöhemmin.

Sammalretkiä on tullut tehtyä lähialueilla. Lähdeselvityksen jälkeen olen keskittynyt paitsi loppusuoralla olevaan Pirkanmaan puro- ja koskiprojektiin. Toinen aluillaan oleva kartoitus koskee pieniä, luonnontilaisia soita. Kuten lähdekartoituksessakin, olen kartalta etsinyt sopivia noin hehtaarin kokoisia kohteita ja inventoinut niiden lajiston. Tällä hetkellä on puolentoistakymmentä suota tarkastettu, mutta tavoite on kaksinkertainen. Tällaisia soita vaan on vaikea löytää, niin tarkkaan suot on maassamme ojitettu. Tästäkin projektista kirjoittelen myöhemmin.

Tänä aikana on tullut oltua myös kahdella Sammaltyöryhmän retkellä: viime vuonna Lohjalla ja nyt tänä syksynä Satakunnassa. Näistä paloja löytyy työryhmän Facebook-sivuilta. Itse en edelleenkään ole siihen formaattiin liittynyt, mutta toiset ovat sinne kirjoitelleet kuulumisia.

Tämä nyt tällaisena nopeana läpileikkauksena vuodesta. Varmaankin asioita tulee selvitettyä tämän jälkeen vähän nopeammalla tavalla. Toivottavasti!

Ikipuut

Lukeminen on ollut viime aikoina lähinnä laitteiden asennus- ja hoitomanuaaleja, mutta hiljalleen kun rakentaminen näin syksyn myötä hiipuu, on ehtinyt lukea muutakin. Nyt käsillä oleva teos on lukemisen arvoinen koostaan huolimatta. Se on raju hätähuuto luonnon puolesta, etenkin metsien. Nyt on tärkeää, että se myös kuultaisiin.

’Kirjaa mainostetaan suurena amerikkalaisena ekoromaanina ja sitä se kyllä onkin ainakin sivumääränsä suhteen. Kirja tuo mieleeni Koijärven ja Talaskankaan kaukaa menneisyydestä. Tässäkin taistellaan puiden puolesta laittomuuden rajamailla kahliutumalla työkoneisiin ja kiipeämällä puihin, niin ettei niitä voi kaataa. Jos ovat ekoterroristein otteet kovia, niin ei jää virkavalta heikommaksi. Poliisin otteet ovat kuin jostain gangsterileffasta ja tuntuu, ettei kukaan heitä kontrolloi. Niinpä nämä ikipuiden suojelijat joutuvat väkivallan uhreiksi, istumaan vankiloissa, maksamaan suuria sakkoja. Kuitenkin yhä uudelleen he palaavat puolustamaan viimeisiä metsiä.

Kirja alkaa kertomalla kahdeksan perheen historian. Jokaisen perheen elämään kuuluu jokin asia puista. Joku kuvaa monen sukupolven ajan samaa puuta samana päivänä vuodesta samalta paikalta, joku istuttaa joka lapselle oman puun tontille, joku kasvattaa kokonaisen arboreettumin hääpäivien mukaan jne. Yhteistä näille on siis puista välittäminen. Näiden perheiden jälkeläiset kohtaavat sitten, kun puista täytyy todella pitää huolta. Osa on terroristeina, joku tekee niistä tutkimusta ja vaatii hakkuiden lopettamista, joku rahoittaa, joku tekee tietokonepelimaailmaa puiden elämästä. Yhteistä näillekin jälkeläisille on rakkaus puihin, ikimetsiin. Erityisesti he haluavat suojella viimeisiä punapuita Kalliovuorten rinteillä ja ovat valmiit vaikka kuolemaan niin tehdessään. 

Kun niin virkavaltaan kuin rahanmaailmaankaan ei mikään tunnu tehoavan, he ryhtyvät tekemään tihutöitä. Siitä ei hyvää seuraa ja niinpä kirjan loppu onkin kamppailua oikeuslaitosta vastaan. Onko rikollinen se joka tuhoaa metsäkoneen vai se joka tuhoaa metsän ja sen ikipuut?

Kirja palkittiin Pulitzer-palkinnolla vuonna 2019. Se on saanut arvostelijat julistamaan ylisanoja. Se on myös yleisön suosikki. Kirja huutaa luonnon hätää, kuvaa meidän elämäntapaamme, sen hintaa ja kulutuksen tarpeellisuutta. Se on myös kuvaus uhrautuvaisuudesta oman aatteensa puolesta. Se, että kirja on amerikkalainen, tekee siitä vielä merkittävämmän. Olemme helposti ajattelemassa, että metsiin suhtaudutaan kaikkialla samoin kuin meillä, mutta kun raha jyllää ja lainsäädäntö ei suojele mitään, niin jälki on kauheaa katsella tai tässä tapauksessa siitä on kauheaa lukea. Meillä, vaikka metsiä kaadetaankin liikaa, niin se on lainsäädännöllä kuitenkin säädeltyä. Amerikassa isot koneet tulevat, kaatavat, vinssaavat, kuljettavat pois kaiken eikä alueita aina edes istuteta uudelleen. 

Kirja ei ollut helppo luettava, koska kahdeksan tarinaa solui päällekkäin eikä aina muistanut, mihin viitekehykseen kukin kuului. Hehän eivät olleet aluksi toisistaan millään lailla tietoisia. Toinen vaikeus oli lajisto. Kaikki tarkasti kuvatut lajit olivat tietenkin amerikkalaisia, niin puut kuin linnutkin. Tuntui snobbailulta, kun puita lueteltiin rivikaupalla mitä ihmeellisimmillä nimillä, kun meillä se olisi ollut kuusi, mänty ja koivu. Siihenkin kyllä tottui ja saattoi hypätä niiden nimien yli, jotka eivät millään lailla puhutelleen. Ikipuita kuitenkin olivat punapuut ja amerikankastanjat.

Kirja on hyvä ja suositeltava, jos jaksaa noin pitkän tarinavyyhden kahlata läpi. Minulla meni siihen kuukauden iltalukemiset.’

Powers, Richard: Ikipuut. Gummerus, 2021, suom. Sari Karhulahti. 649 s.

Etsimällä löytää

’Tänä kesänä en ole ehtinyt kulkea metsissä niin kuin edellisinä vuosina. Olen rakentanut jälkikasvulle hirsimökkiä ja se on vienyt ajan ja voimat melko tarkkaan eikä loppua näy. Niinpä tämän bloginkin päivitys on jäänyt ja sivuston täydennys ollut tauolla huhtikuusta alkaen. 

Parina sunnuntaina, kun olen viettänyt lepopäivää, olen käynyt naapurikylällä Kuohijoen kalkkialueella ja katsellut sammallajistoa. Putkilokasvit on sieltä aikoinaan tarkkaan tutkittu, mutta kyllä siinä samalla niitäkin vilkuilin. Sääskenvalkkua ei enää aikoihin ole näkynyt eikä sitä tänäkään kesänä silmiin sattunut. Soikkokaksikon lehdet tapasin kesäkuun alussa, mutta myöhemmin nekin oli joku eläin syönyt. Hävinneistä ei vilukkoa eikä äimäsaraa nytkään löytynyt ja keltasarakin loisti poissolollaan. Kulleroesiintymä on supistunut muutamaan kukkimattomaan versoon.

Sammalista kalliosammalet on tarkkaan tutkittu Ari Parnelan ja Harri Arkkion Pirkanmaan kalliosammaltutkimuksessa, mutta alueen muut sammalet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt yritin seivittää niiden olemassaoloa ja yleisyyttä. Rajasin etsintäalueen Natura 2000-alueen rajojen mukaan ja yritin myös erotella lajit erilaisten kasvualustojen mukaan. Loppukesästä, kunhan tämä kuiva jakso päättyy, käyn vielä tarkastamassa joitakin reuna-alueita, mutta muuten alueen sammallajistosta on tullut selkeä kuva. 

En vielä ole katsonut läheskään kaikkia pieniä näytteitäni mikroskoopilla lajin varmistaakseni. Sen aika on talvella, kun ei ole muuta tekemistä. Sitten varmaan kirjoitan myös tarkemman selvityksen kalkkialueen sammallajistosta. Yksi mukava löytö kuitenkin ansaitsee jo tässä tulla huomioiduksi. Kuivan lehdon pitkälle lahonneella haavan rungolla näkyi pieniä pyöreitä palleroita, joiden alkuperää en ensin osannut selvittää. Lopulta niitä aikani tihrustettua luupilla päättelin löytäneeni lahokaviosammalen protonemoja. Muutama vuosi sitten saksalaisessa tutkimuksessa todettiin tällä sammaleella olevan tällainen esiaste ja sen jälkeen tätä äärimmäisen uhanalaista sammalta alkoi löytyä eri puolilta Suomea aina Rovaniemeä myöten. Niinpä silloin ajattelin sen mahdollisesti löytyvän Luopioisistakin. Parina kesänä olen sitä katsellut lahopuilta niin Laipanmaalta kuin Jankanmaaltakin, mutta turhaan. Nyt kuiva kalkkilehto sen vihdoin paljasti. Olisihan se pitänyt arvata ja mennä suoraan sinne. Määritys on tosin vain minun ja luupilla tehty, joten virhemahdollisuuskin asiassa on, mutta kuinka se varmennetaan, kun laji kasvaa rauhoitusalueella, on äärimmäisen uhanalainen (CR) ja rauhoitettu. Näytteen otto ei siis ole mahdollista. Tällaisia esteitä harrastajalle saattaa tulla. Pitäisikö hakea lupa vai kutsua asiantuntija tarkistamaan. 

Kuva protonemasta saksalaisessa artikkelissa (https://www.zobodat.at/pdf/Carolinea_73_0005-0015.pdf)

Pienet keräämäni näytteet ovat tavallisista lajeista ja niistä toki saattaa löytyä yllätyksiä, Maastossa ne näyttivät runsailta ja elinvoimaisilta. Siksi uskalsin muutaman verson verran näytettä ottaa tarkempaa määritystä varten. Näissä rauhoitusasioissa on omat vaikeutensa. Tietoa tarvitaan, mutta tutkia ei voi. Tämä on ollut sellainen vaikea kysymys ennenkin. Jossakin artikkelissa jopa mainittiin, että sammalten keruu on kiellettyä. Tällöin oli yleistetty kaikki sammalet samaan muottiin, vaikka varmaankin tarkoitettiin harvinaisia ja uhanalaisia tai sitten kaupallista keräämistä. Artikkeli kun käsitteli jokamiehenoikeuksia.’

Uusia löytöjä

’Kevät on ollut kiireistä aikaa. Vaikka tulinkin maalle jo maaliskuussa, niin koko ajaksi on riittänyt puuhaa. Innostuttiin perustamaan kasvihuone ja sinne piti kasvattaa myös jotain istutettavaa. Niinpä siinä puuhatessa aika on lentänyt. Vain muutamalle retkelle olen ehtinyt, lähinnä koiran kanssa lähimetsissä. Se on ollut kyllä antoisaa, sillä talven jälkeen ruosteessa olleet määritystaidot ovat alkaneet pikkuhiljaa palautua.

Padankosken kylän alue on kallioperältään gabroa ja lukuisat sen kalliopahdat ovat tulleet tutuiksi ja moneen kertaan tutkittua. Yksi kuitenkin oli jäänyt väliin, koska sitä ei oltu merkitty karttaan jyrkänteenä. Niinpä koira kiinni puuhun ja koluamaan rosoista seinämää. Tuttuja ja  vähemmän tuttuja löytyi. Pikkuruostesammal (Anomodon longifolius) on aina mukava kohdata, onhan se sen verran harvinainen täälläpäin. Eikä etelänhavusammalkaan (Thuidium delicatulum) ole ihan jokapaikan laji. Lisäksi löytyivät ketopartasammal (Syntrichia ruralis), ketohavusammal (Abietinella abietina), sinilehväsammal (Mnium stellare) ja karvahiirensammal (Ptychostomum capillare).

Hienoin sammal kasvoi kallion edustalla lehtokiven päällä ja sitä olen etsinyt jo vaikka kuinka monta vuotta Luopioisten sammalkasvioon. Nyt löytyi pohjankerrossammal (Hylocomiastrum pyrenaicum) ja aivan sille tyypilliseltä paikalta. Noin puolen neliömerin tasainen lähes puhdas kasvusto muistutti kyllä suuresti tavallista seinäsammalta (Pleurozium schreberi), mutta jokin sen kasvutavassa kuitenkin pisti sen verran silmään, että kumarruin sitä tarkemmin tutkimaan. Se on Luopioisten 401. sammallaji ja tämän vuoden ensimmäinen uusi löytö.

Pohjankerrossammal on Pir2a-alueella alueellisesti uhanalainen laji eikä sitä ole kovin runsaasti löytynytkään lähialueilta. Tiedossani olevia kasvupaikkoja on yhden käden sormilla laskettavaksi. Näin ollen löytö oli ihan hieno. Sammal on maamme pohjoisosissa suhteellisen yleinen laji, mutta harvinaistuu etelään tultaessa nopeasti. Se löytyy ravinteisilta alueilta lehdoista, purojen partailta usein laakean kiven päältä. Näin tälläkin kertaa.

Lajin erottaa parhaiten varren ja ritsoidien väristä sekä poimuisista varsilehdistä. Oikeastaan vain seinäsammal on sellainen, johon sen saattaa nopeasti katsottuna sotkea. Nyt kun sen on löytänyt, on pidettävä silmät auki ja löydettävä se uudelleenkin uusilta paikoilta. Todennäköisesti se on yleisempi, kuin mitä löydöt kertovat.’