H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.

Suomen kimalaiset

’ Viime vuosina on ilahduttavasti ilmestynyt kirjoja erilaisista eliöryhmistä, varsinkin hyönteisistä. Omasta hyllystäni löytyy kirja luteista, kukkakärpäsistä, sarvijääristä, heinäsirkoista, sudenkorennoista, hämähäkeistä, kotiloista jne. Nyt uusimpana on ilmestynyt kirja kimalaisista. Ennen sitä luuli, että niityllä pörrää vain mantukimalaisia, mutta kirja kertoo vähän muuta. Kaikki ei olekaan samaa lajia. Mielenkiintoista ja hyödyllistäkin!’

Lapsena minulle selitettiin, että kimalainen on mahdottomuus. Huuli pyöreänä tätä mahdottomuutta piti sitten ihmetellä. Joku viisas oli laskenut, että kimalaisen siipien pinta-ala on liian pieni eläimen ruumiin painoon nähden ja siksi koko eläin on mahdottomuus, sen ei pitäisi pystyä lentämään. Mutta siitä huolimatta se lensi silloin ja lentää edelleen. Syy tähän löytyy tästä kirjasta: kimalaisen siivet toimivat eri tavalla kuin muiden lentävien. Ne eivät lyö ylös-alas vaan edestä taakse ja muistuttavat enemmän helikopteria kuin lentokonetta. Tämä mysteeri ratkaistiin vasta äskettäin.

Kirja esittelee kaikki meillä tavattavat 37 kimalaislajia kuvin ja sanoin. Ensin olin kovinkin tyytyväinen, mutta sitten kun katsoi lajeja tarkemmin, niin eipä ole tämäkään ryhmä ongelmaton. Kovin on paljon samannäköisiä lajeja. Ei viitsisi pyydystää ja leikellä vain sen vuoksi, että saa selville onko kyseessä mantukimalainen vain tarhakimalainen. Uhanalaisjaksossa käydään läpi lajit, jotka ovat maassamme harvinaisia tai uhanalaisia, mutta paremminkin tänä päivänä saisi sanoa, että jokainen kimalainen on arvokas ja niiden turha tappaminen pitäisi lailla kieltää. Varsinkin näin keväällä, kun kuningattaret lentävät. Kimalaiskuningattaren kuolema tuhoaa kokonaisen pesällisen hyödyllisiä puurtajia. Meidän keräämämme hedelmä- ja marjasato on näiden työläisten varassa.

Muutama vuosi sitten luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Karmivalla tavalla siinä kuvattiin aikaa, jolloin mehiläisiä ei enää ole. Pensselilläkö silloin puut pölytetään? Tämä kirja luo arvostuksen mesipistiäisiä kohtaan, niin kimalaisia kuin mehiläisiäkin, oikeastaan kaikkia pölyttäjiä kohtaan. Kirjan alkupuolella kuvataan laajalti näiden eläinten elämää, talvehtimista, heräämistä keväällä, pesän rakentamista, työskentelyä lämpimän kauden aikana ja lopulta kuolemaa syksyn pakkasiin, vain kuningatar jää jäljelle jatkamaan sukua seuraavana kesänä.

Jokainen laji saa aukeaman verran tilaa. Siinä selvitellään niin tuntomerkkejä, elämän erikoisuuksia kuin elinympäristöjäkin. Lisäksi sivulla on aina pieni katkelma elävästä elämästä hauskasti kerrottuna. Lajit tulevat tutuiksi teoriassa, mutta entäs se käytäntö. Kiersin tänään rakennuksen nurkissa pörisijöiden matkassa ja yritin nähdä, kuka siellä sisään pyrkii. Kartanokimalainen on helppo ja niitä ne etupäässä olivatkin, mutta joukossa oli myös keltaraidallisia kuningattaria ja jo meni sormi suuhun ja kirjaa piti selata oikein tosissaan. Ei ollutkaan enää helppo maallikkona sanoa, oliko pörisijä mantu- vai tarha- vai mahdollisesti kangaskimalainen. Kaikilla on mustaa ja keltaista, raitaa ja läiskää. Pyydystää piti ja katsoa muovipussin läpi silmästä silmään. Tappamaan en ryhtynyt enkä ryhdy!

Kirja on mielenkiintoinen lisä hyönteiskirjallisuuteen. Suosittelen sitä kaikille luonnosta uutta etsiville. Haasteita riittää hyvästä kirjasta huolimatta, mutta ahaa-elämykset korvaavat vaivan.

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho, Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo, 2018. 176 s.

Homo Deus

’Kun nykyihminen, Homo sapiens, katoaa neandertalilaisen serkkunsa tapaan, valtaa maan dataismiin uskova ihmislaji, Homo deus. Tämä on uusi ihminen, jonka elämää säätelevät algoritmit ja joka palvelee näiden luomaa maailmaa samalla tavalla kuin ennen vanhaan ihmiset palvelivat Jumalan tai jumalien luomaa maailmaa. Israelilainen historioitsija ja filosofi Yuval Noah Harari jatkaa kirjassaan ihmiskunnan kehityksen seuraamista nykyhetkestä eteenpäin. Mikä meitä odottaa? Onko ihmisellä enää tulevaisuutta, vai katoammeko esi-ihmisten tapaan evoluution edetessä menneisyyteen. Mielenkiintoinen pohdinta, joka kannattaa lukea, muttei kaikkea sokeasti uskoa.

Tietokirja on Sapiens-kirjan jatko-osa ja käsittelee ihmisen mahdollisuuksia nyt ja tulevaisuudessa. Samalla luodataan oikeastaan koko ihmiskulttuurin historia pohjana tulevaisuuspohdinnalle. Kirjassa on kolme osaa:

– Homo sapiens valloittaa maailman
– Homo sapiens antaa maailmalle merkityksen
– Homo sapiene menettää kontrollin

Kirja pohtii syvällisesti uskontojen ja tieteen suhdetta. Aluksi ihminen vähitellen ottaa haltuunsa maapallon. Hän luo kulttuurin kirjoituksen ja rahan kautta, mutta samalla riitaantuu, sairastuu ja on vaarassa tuhoutua kokonaan. Lopulta hän voittaa vastoinkäymiset: sodan, nälän ja kulkutaudit, niin että tällä hetkellä eletään parhaassa mahdollisessa ympäristössä näiden suhteen. Jokaista on edelleen, mutta vähenevässä määrin, ne ovat hallinnassa. Kun näistä ei enää tarvitse välittää Homo sapiens ottaa tavoitteekseen kuolemattomuuden, onnen ja lopuksi jumaluuden. Kun enää ei tarvitse parantaa, päästään tieteen keinoin muokkaamaan ihmistä paremmaksi, siirretään kuoleman rajaa etäämmälle, voidaan elää onnellisempaa elämää ja päädytään lähemmäksi jumalia.

Kirjoittaja pohtii laajalti ihmisen hermotoimintaa ja käyttäytymistä. Hän toteaa, ettei ihmisellä ole sielua, koska tiede ei ole sitä löytänyt, mutta ei myöskään tietoisuutta, koska sen mekanismia ei ole pystytty vielä selvittämään. Lopuksi hän heittää romukoppaan myös ihmisen vapaan tahdon, koska se ei toimi. Hän päätyy orgaanisiin algoritmeihin, joiden kautta elämä maailmassa toimii. Nyt voidaan siis hylätä vanha teistinen uskonnollisuus ja myös uudempi valistuksen aikana syntynyt humanistinen näkemys ja tällä hetkellä vallitseva liberalismi, koska algoritmit hallitsevat maailmaa ja tiede pystyy luomaan niitä kaiken aikaa lisää. Päädytään dataismiin. Kun se viedään pidemmälle, sisäiset ja ulkoiset algoritmit hallitsevat kaikkea, myös ihmistä ja lopulta ihmistä ei enää tarvita. Se on Homo sapiensin loppu lajina.

Hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Tietenkään ei kaikkeen pidä sokeasti uskoa, mutta jäljet osoittavat jo nyt kirjoittajan pohtimaan suuntaan. Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin Obama vielä istui läntisen mahdin puheenjohtajana eikä Trumpin ajasta tietdetty mitään. Silloin ei puhuttu Facebookin vuotamista henkilötiedoista eikä maailman suurten datahirmujen haavoittuvuudesta eikä uhasta. Niinpä oli mielenkiintoista lukea, kuinka näiden muutaman vuoden aikana Hararin luomat visiot ovat alkaneet toteutua. Algoritmit luovat meille mielikuvia, vaikuttavat mielipiteisiimme, keräävät tietoa eli dataa suuriin yksiköihin ja ajavat sieltä sopivia toimintamalleja meidän ihmisparkojen pään menoksi ja toiminnan yllykkeeksi. Vielä toivottavasti kuitenkin ihmisohjauksessa. Jos loppukin kirjoittajan visioista etenee samalla vauhdilla, lyö dataismi itsensä läpi ihan lähiaikoina. Se on meidän uusi uskontomme, joka oikeastaan näkyy jo nyt ihmisten käyttäytymisessä. Ei olla entiseen tapaan riippuvaisia alkoholista, tupakasta ja huumeista, vaan datasta. Kännykkä tai tietokone on koko ajan oltava saatavilla, ollaan online-tilassa ympäri vuorokauden, koko ajan algoritmien vallassa. Monet tekniset uudistukset johtavat vähitellen siihen, että yhä useammin algoritmit ohjaavat toisiaan ja robotteja, jotka valtaavat maailman.

Kirjan teksti on joustavaa ja mielenkiintoista. Vaikka kaikkea ei ymmärräkään, pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. Kirjoittaja suhtautuu kunnioittavasti vanhoihin käsityksiin, uskomuksiin ja ihmisten ajatuksiin. Hän tuo oman näkemyksensä esiin selkeästi, mutta ei hylkää mahdollisuutta olla väärässä. Aika näyttää, kuka jää jäljelle ja kuka hallitsee maailmankaikkeutta, jos ihmisen evoluutio päättyy tänään, huomenna, sadan vuoden päästä.

 Harari, Yuval Noah: Homo Deus, huomisen lyhyt historia. Bazar, 2017, suom. Jaana Iso-Markku. 445 s.

Niemestä Suomeen

’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’

Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.

Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.

Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.

Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.

Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.

Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.

Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?

Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.

Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.

Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.

Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.

Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.

Homo europaeus

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Juudas

’Kun ravistellaan vanhoja uskomuksia, ollaan aina jakavalla pinnalla. Amos Oz ei kaihda vaikeitakaan aiheita. Juutalaisena hän on kirjoissaan ottanut kantaa niin politiikkaan kuin uskontojenkin kysymyksiin. Tässä kirjassa on molempia. Hän on vankkumaton kahden valtion politiikan kannattaja ja ihmettelee, miksei se ole Lähi-Idässä jo toteutunut. Tässä hän tuo 1940-luvun itsenäistymisellekin vaihtoehdon, ideologian, joka vertautuu kahden vuosituhannen taakse. Samalla hän luo Juudas Iskariotille aivan omanlaisen historian, jota ei liene missään aikaisemmin julkaistu. Haastava kirja, joka ei jätä heti rauhaan. Ajatuksia nousee mieleen ja se on hyvän kirjan merkki. Tässä muutamia.’

Lähi-Itä, Israel, Palestiina, konflikti, joka jatkuu vuosikymmenestä toiseen tai vuosituhannesta toiseen. Oz on israelilainen, kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka yrittää ymmärtää ja välittää. Hän tuo tämän näkökulman esiin myös kirjoissaan. Sen vuoksi ne ovat kiinnostavia ja herättävät lukijassa pohdinnan arvoisia ajatuksia. Juudas sijoittuu Israeliin 1950-luvun loppupuolelle muutaman talvikuukauden ajalle. Kirjan voi lukea tavallisena kertomuksena, jopa rakkauskertomuksena tai sitten kantaa ottavana teoksena, jossa kirjailija tilittää tuntojaan ja ajatuksiaan nuoren valtion ensimmäisiltä vuosilta.

Kirjan päähenkilö on nuori opiskelija Shmuel Ash. Hänen tyttöystävänsä Jardena jättää hänet ja menee naimisiin nuoruudenystävänsä kanssa. Kun isän konkurssi lopettaa rahoituksen, Shmuel päättää lopettaa opiskelunsa ja hakeutua töihin. Hän pestautuu keskustelijaksi ja kuuntelijaksi vanhan, raajarikkoisen miehen Gershom Waldin palvelukseen. Talouteen kuuluu myös salaperäinen keski-ikäinen nainen Atalja. Shmuelin tehtävänä on viihdyttää miestä iltapäivästä iltaan, huolehtia tämän syömisestä ja huoneen tuulettamisesta sekä kultakaloista. Palkan lisäksi hän saa asunnon talon yläkerrasta ja ruoan.

Hyvin pian talon salaisuudet alkavat kiinnostaa Shmuelia. Hän on valinnut opiskelussaan tutkimuksensa aiheeksi Jeesus juutalaisten silmin. Häntä kuitenkin alkaa tämän lisäksi kiinnostaa Juudas Iskariotin persoona ja toiminta Jeesuksen kavaltajana. Näistä aiheista muiden ohella hän keskustelee vanhan miehen kanssa ja ne nousevat yhä uudelleen hänen mieleensä ja hän alkaa etsiä historiallisia viittauksia noihin parin tuhannen vuoden takaisiin aikoihin.

Hänet on palkattu kuuntelemaan, väittelemään, mutta hän ei saa tehdä kysymyksiä ja häntä on kielletty kertomasta mitään talon asioita ulkopuolisille. Tämä tietenkin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan. Vähä vähältä hän saa selville talon asukkaiden menneisyyden ja nykyisyyden. Siinä samalla hän rakastuu Ataljaan, vaikka tämä voisi olla hänen äitinsä. Myös vanha mies tulee hänelle tärkeäksi niin keskustelukumppanina kuin ihmisenäkin. Kirjan loppua kohden kolmikon tunteet syvenevät, mutta esiin nousee hyvin voimakkaasti myös itsenäisyyden alkuajan kiihkeä toisinajattelija muutama vuosi sitten kuollut Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä. Tämä esitti aikoinaan toisen vaihtoehdon itsenäisen Israelin tilalle. Ben Gurion edusti kuitenkin kahden itsenäisen valtion linjaa ja toisinajattelijat saivat väistyä. Keskustelu kolmikon kesken käy kuitenkin edelleen kiivaana, varsinkin kun siirrytään keskustelussa heidän kärsimiinsä menetyksiin, Ataljan kuolleeseen mieheen Gershom Waldin poikaan.

Oz:n kirjat eivät päästä lukijaa helpolla. Yhä uudelleen miettii hänen ratkaisujaan, ajatuksiaan, päätelmiään. Tässä kirjassa hän pohtii paitsi Lähi-Idän asioita, niin myös juutalaisuuden ja kristinuskon skismaa ja samalla hän luo aivan uuden käsityksen kristinuskon synnystä ja Juudaksen merkityksestä prosessissa. Koska historialliset lähteet eivät mainitse Juudasta ollenkaan, voi kirjailija mielikuvitustaan käyttäen luoda tälle persoonan ja toimintatavat. Ne poikkevat perusteellisesti kristillisestä näkemyksestä, mutta loogisuudessaan ja kirjailijan perustelujen kautta saattavat olla aivan yhtä oikeat kuin Raamatunkin todistelut. Näin, jos ajattelemme Raamattua ihmisen kirjoittamaksi eikä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneeksi teokseksi.

Kirjassaan Oz pohtii syyllisyyttä. Vuosituhansien aikana kristityt ovat mieltäneet Juudaksen pahaksi, kaikkein pahimmaksi, ja sen kautta tämä on antanut nimen ja kasvot juutalaisuudelle ja vihalle tätä kansaa kohtaan. Nyt Oz tekee Juudaksesta Jeesukselle rakkaan opetuslapsen, joka pyrkii todistamaan Jeesuksen jumaluuden viemällä tämän Jerusalemiin ristiinnaulittavaksi. Juudaksen tavoite on kaikkein suurin ihme eli se, kun Jeesus astuu alas ristiltä vahingoittumattomana. Kun näin ei käy, hän romahtaa, huomaa syyllisyytensä ja hirttää itsensä.

Miten sitten tämä ja juutalaisvaltio liittyvät toisiinsa? Ajatteleeko Oz näiden asioiden välillä olevan jotain samankaltaisuutta? Onko syyllisyys valtiotasollakin nähtävä toiminnan perustana? Abrabanel on ilmeisesti nykyajan Juudas, joka ei näe ideologiansa läpi, vaan tuhoutuu yhdessä sen kanssa unohdettuna petturina ja kansan hylkäämänä. Samalla pohdinta rauhanomaisesta rinnakkainelosta kuolee ja viha kansojen kesken kasvaa juuri niin kuin uskonnoissakin kävi. Pienimuotoisena se totutuu myös talossa, jossa Shmuel on töissä. Henkilöt ovat alussa erillään ymmärtämättä toisiaan, mutta rakkaus hitsaa heitä yhteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tässä kuitenkin he lähtevät lopulta eri suuntiin erilaisina, muuttuneina, vihaisinakin. Voiko tätä kautta löytyä yhteisymmärrys? Palaako Shmuel taloon takaisin, keskusteleeko hän Waldin kanssa kirjastaan Juudaksen evenkeliumi, kohtaako hän vielä Ataljan? Pohdinta jatkuu.

Oz, Amos: Juudas (Ha-besova al-pi Jehuda). Tammi, 2018, suom. Minna Tuovinen. 358 s.

Pieni elämä

’Afrikan matkan jälkeen olin pakotettu olemaan sisällä ja lepäämään. Matkalta voi saada muitakin kuin miellyttäviä tuliaisia. Onneksi lääketiede on kehitellyt antibiootit, niin ei käynyt kuin miehille Krimin sodassa, jossa taudit tappoivat enemmän kuin viholliset. Mutta tähän lukukokemukseen. Pieni elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee kuitenkin enemmistön hyväksymä ja ylistämä. Itse en kuulu tähän enemmistöön. Kahlasin liki tuhatsivuisen järkäleen vaivoin läpi ja huokasin helpotuksesta kun perfektionistina sain sen loppuun enkä vastoin tapojani heittänyt kirjaa nurkkaan. Kukin tekee lukemastaan omat johtopäätöksensä ja vastaa niistä. Tähän olen koonnut omia huomioitani sinänsä hyvästä vaikkakin raskaasta tarinasta.’

Mammuttimainen tarina miehistä naisen kirjoittamana. Ei ihan helppo juttu. Kirja kertoo Juden pienen elämän tarinan. Tarina alkaa keskeltä ja etenee takaumien kautta kohti loppua luoden karmivan kuvan miehen elämästä ja siitä, kuinka menneisyys ei jätä tätä rauhaan, vaan piinaa loppuun saakka. Tarinan päähenkilöt ovat kaikki miehiä tai niin luulen, sillä ilmeisen tahallisesti kirjailija häivyttää sukupuolen, jopa niin, että nimetkään eivät heti avaa henkilön identiteettiä. Naiset jäävät tarinassa statisteiksi. Tällöin ei voi olla miettimättä miehenä, onnistuuko nainen tulkitsemaan miehen tuntoja ja tunteita ja kuinka hyvin. Kirjan tarina on yhtä itkua ja pahoillaan oloa, toisen loukkaamista ja anteeksipyyntöä. Eivät ainakaan kovin perinteisiä miehisiä ominaisuuksia. Jossain vaiheessa ajattelin, että kirjan nimi olisi pitänyt olla I´m sorry!, niin monta kertaa tämä lause toistui tai niin luulen sen toistuneen, kun suomentaja hokee: Olen pahoillani!

Jude on lapsena hyväksikäytetty mitä karmeimmalla tavalla ja lopuksi myös vahingoitettu fyysisesti. Hän pääsee eteenpäin vasta opiskelijana tavattuaan Willemin, JB:n ja Malcolmin. He muodostavat koko elämän kestävän ystäväporukan. Seuraavalle kehälle kuuluvat Harold, Richard ja Andy. Näiden miesten sisään kirjailija menee ja kuvaa heidän tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja tekojaan. Paitsi sukupuoli niin myös miesten persoonallisuus häivytetään kirjassa. He ovat kaikki kuin yhdestä puusta veistettyjä. Kirjassa ei antauduta dialogiin, jossa ystävykset olisivat eri puolilla, ajattelisivat kovin erilailla tai riitelisivät tulisesti keskenään, he ovat vain pahoillaan ja itkevät hieman päälle. Tämä lienee kyynisesti sanottu, mutta sellainen tuntu kirjasta tuli eli päähenkilöt ovat jostain miehen ja naisen puolivälistä, niin kuin tähän aikaan tuntuu kuuluvan. Se näkyi seksuaalisuudessakin, jota vatkattiin vähintään puolet kirjasta. Kirjassa ollaan heteroita, homoja, biseksuaaleja ja sekaisin näitä kaikkia ja kaikki henkilöt ovat samaa mieltä. Ei aivan uskottavaa. Muutenkin kirjassa oli suuria uskottavuusongelmia. Neljä opiskelijaa valikoituu yhteen sattumanvaraisesti ja kaikista tulee jotain maailmanlaajuisesti suurta: näyttelijä, taidemaalari, arkkitehti, lakimies. Missä ovat luuserit, elämän polulla epäonnistujat? Amerikkalainen unelmako? Hämmästyttävää kirjassa oli näiden sankareiden empatia, auttamishalu, jatkuva myötäeläminen ja sympatia. He olivat kuin jostain oppikirjasta reväistyjä pykoterapeutteja yksi toisensa jälkeen.

Jude on päähenkilö, vammautunut henkisesti ja fyysisesti, eikä tee kenenkään elämää mukavaksi, koska elää itse jatkuvassa epävarmuudessa ja alemmuudentunteessa, hautoo itsemurhaa, viiltelee itseään, kiusaa ruumistaan ja elää nälkäkuoleman partaalla. Kuitenkin toiset välittävät ja antavat kaikkensa, jotta saavat hänet pysymään hengissä kaikkien kauheuksien jälkeenkin. Willem uhraa itsensä ja uransa Juden takia, Henrik adoptoi miehen saadakseen hänet tolpilleen, Andy uurastaa lääkärinä pyyteettömästi pitääkseen tämän hengissä. Turhaanko? Loppu on kauheaa luettavaa.

En pitänyt kirjasta ja se varmaankin näkyy. Kustannustoimittajan olisi pitänyt olla hereillä ja pyyhkiä puolet pois ja sittenkin kirja olisi ollut kovin raskas luettavaksi. Kirjan koominen epäuskottavuus oli ainoa hauskuus kirjassa, jota mainostetaan hauskaksi. Sen teksti rönsyili epäoleellisuuksiin, jotka saattoivat jatkua sivukaupalla. Harvoin olen hyppinyt kokonaisten sivujen yli lukemalla vain sanan sieltä toisen täältä. Lisäksi kirjailija oli häivyttänyt kertojan lukujen alussa niin, että lukija sai vain arvailla, kuka kulloinkin on vuorossa ja ajan, joka tuntui olevan tyystin hukassa. Kun lisäksi kirjailija teki päähenkilöiden kuvauksesta minimaalista, niin lukeminen oli lähinnä ajatusten voivottelua. Kirjan lopussakaan ei selvinnyt henkilöiden identiteetti, rodullisuus, ulkonäkö eikä seksuaalisuus, ne lienevät toissijaisia elementtejä kirjassa. Myöskään paikkoja kirjailija ei vaivautunut kuvaamaan kovin tarkkaan, oltiin milloin New Yorkissa, kadut mainiten, milloin maaseudulla, milloin Lontoossa, milloin Roomassa. Paikat vaihtuivat ja samat henkilöt ilmaantuivat kuin tyhjästä ja katosivat taas tyhjään. Kerronta keskittyi vain ja ainoastaan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja niiden kuvaamiseen. Kun sitten tarina oli järkyttävyydessään ainutlaatuinen, ei lukeminen ollut helppoa. Harvoin on tehnyt mieli heittää liki tuhatsivuinen kirja nurkkaan, kun vain pari sataa sivua on enää jäljellä. En siis kovin vakaasti suosittele tätä kirjaa, parempaakin on tarjolla, vaikka vanhoissa klassikoissa.

Yanagihara, Hanya: Pieni elämä. Tammi 2017, suom. Arto Schroderus. 937 s.

Rajasta etelään, auringosta länteen

’Suosikkikirjailijani, kuten monen muunkin, uusin suomennettu teos on hänen varhaistuotantoaan ja sijoittuu aiheeltaankin sinne. Näin vuoden alkuun kirja oli mukava pala hyvin kirjoitettua ja suomennettua proosaa, jota voi suositella muillekin. Kun se on vielä sivumäärältäänkin kohtuullinen, niin aikaakaan ei tuntunut kuluvan kohtuuttomia. Pieni helmi kirjallisuuden runsaassa tarjonnassa.’

Kirja on siis Murakamin varhaistuotantoa 90-luvun alusta, mutta vasta nyt suomennettu. Siinä liikutaan Murakamille tyypillisissä aiheissa, vain maaginen realismi on poissa. Teos on hyvinkin realistinen. Kuitenkin siinä pohditaan tarkasti ja hienovaraisesti elämää, olemista, suhteita ja paikkaa olemisessa.

Hajimi on neljääkymmentä lähestyvä mies, kirjan minä-kertoja. Hän elää kauniin vaimonsa ja kahden pikkutytön kanssa onnellisen tuntuista elämää. Appensa kautta hän on päässyt menestymään, omistaa kaksi ravintolaa ja pystyy elättämään perheensä vallan hyvin. Jokin kuitenkin olossa ja elämässä on pielessä.

Kirjassa siirrytään hyvin pian muistelemaan miehen lapsuutta. Hän on ainoa lapsi ja se on hyvin harvinaista sen ajan Japanissa ja jopa hieman traagista. Niinpä hän lyöttäytyy kouluaikana kaveruuteen samanlaisen yksineläjän Shimamoton kanssa. Tämä on tuiki tavalisen näköinen tyttö. He kuuntelevat yhdessä vanhoja levyjä, istuvat sohvalla ja juttelevat. Muutto toiselle paikkakunnalle katkaisee orastavan suhteen. Se jättää kuitenkin kumpaankin kaipuun ja ikuisen rakkauden tunteen.

Hajimi rakastuu opiskeluaikana Izumiin, mutta pettää tätä tämän serkun kanssa saaden Izumin tuhon partaalle. Suhteen loppuminen ja lopputulos painavat miehen mieltä vielä vuosikymmenenkin jälkeen. Vähitellen muistot Shimamotosta nousevat mieleen uudestaan ja taas uudestaan. Lopulta hänen edessään istuu kaunis nainen, joka osoittautuu Shimamotoksi. Siitä alkaa salailu ja valehtelu, suhde, joka johtaa lopulta siihen, että Hajimi on valmis jättämään kaiken, ravintolat, vaimonsa Yukikon ja tyttärensä. Rakastavaiset viettävät yön Hajimin mökillä, mutta aamulla Shimamoto on hävinnyt. Mitä tapahtui, mikä johti tähän ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se jää kertomatta.

Kirjan nimi viittaa Nat King Colen vanhaan jazzkappaleeseen, jossa puhutaan Mexikon rajasta, mutta kuulijat Japanissa eivät osaa englantia, he vain kuuntelevat ja taas kuuntelevat kappaletta. Siitä tulee yhdistävä tekijä Hajimin ja Shimamoton välille. Jazzin poljento kulkee läpi koko kirjan. Kerronta on samanlaista kuin Murakamin muussakin varhaistuotannossa eli sujuvaa ja aistikasta. Hän osaa kerronnan taidon ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea, elää siinä maailmassa, jonka hän luo. Juoni liikkuu samoilla linjoilla kuin Norwegian Woodissa ja Suuressa lammasseikkailussa. Juonenkäänteet ovat hienovaraisia ja lukija pysyy hyvin mukana, ei tarvitse haukkoa henkeään tai rypistellä kulmiaan. Osittain juoni on ennalta-arvattavissa.

Loppu on kuitenkin erilainen kuin yleensä tämäntyyppisissä kirjoissa. Luin sitä pariinkin kertaan uudelleen ja yritin löytää merkkejä, miksi tässä kävi näin, mutta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt. Halusiko lapsensa äskettäin menettänyt Shimamoto vain mahdollisen uuden lapsen lapsuuden ystävältään, vai oliko kyseessä aivan jotain muuta? Kirja ei kerro. Toisaalta tällainen loppu oli ehkä moraalisesti oikea ja helpompi monelle kirjan henkilölle, vaikka se veikin päähenkilön kriisiin. Lukemisen arvoinen, taattua Murakamia.

Murakami, Haruki: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi, 2017, suom. Juha Mylläri. 230 s.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Toinen Tuntematon

Väinö Linna puki vuonna 1954 sanoiksi jatkosodan mielettömyyden. Hän kirjoitti sotilaiden tehtävästä, elämästä ja kuolemasta. Se oli kuitenkin lähes yksinomaan miesten tarinaa. Hän oli saanut aiheet ja kokemukset rintamalla taistellessaan rinta rinnan näiden tuntemattomien korpisotureiden kanssa. Tänä syksynä ilmestyi tältä pohjalta kirja, jossa pyritään kuvaamaan näiden samojen sankareiden taustoja naisten näkökulmasta. Mielenkiintoinen kokeilu, joka osoittautui aivan tasokkaaksi antologiaksi. Tässä muutamia ajatuksia kirjasta.’

22 nykykirjailijaa kirjoitti kukin novellin Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista sotilaiden takana. Tässä on tarjolla tarina puolisosta, äidistä, siskosta, tyttöystävästä, ystävästä jne. Novelleissa esiintyvät monet tunnetut Linnan kirjan sankarit. Samalla kun kerrotaan kotirintaman peloista ja töistä, valotetaan myös sotilaiden taustaa, kuten lapsuutta. Kaikki tämä on siis moneen kertaan pyöritettyä ja usean kirjailijan päässä syntynyttä fiktiota.

Joku toinen olisi tietenkin kirjoittanut tarinan toisella tavalla ja siinä piileekin kirjan vaikeus. Kun kirjailijat eivät ole nähneet toistensa tekstejä, mutta kirjoittavat yhden henkilön fiktiivisestä tuotteesta, ei voi jälki olla kovin tasainen. Sinällään kirja on onnistunut hyvin tuomaan esiin sen ajan elämää ja kohtaloita. Niinpä monessa tarinassa mustakaapuinen mies polkee taloon polkupyörällä. Se lienee ollut se kotirintaman pelottavin asia, joka on jäänyt mieleen.

Sille ei voi mitään, että tarinat eivät ole keskenään vertailukelpoisia eivät rakenteiltaa eivätkä tekstiltään. Kaikki kirjoittajat eivät ole olleet uskollisia kohteelleen. He ovat ottaneet mielestäni liikaa omia vapauksia. Kuitenkin kirjaa lukiessa, monesta tarinasta henki Linnan tekstin tuntu. Erityisesti Hietasen kohtalo ja tausta puhutti Tuula-Liina Variksen novellissa Kyl Urho ain pärjää. Tässä puhutaan Hietasen kielellä ja sama optimismi kumpuaa kotiväestä kuin Hietasesta itsestäänkin. Vilahtaapa novellissa itse maestrokin naapurikorsun hiljaisena kuuntelijana. Kun tehtävänannossa oli kyseessä naisen näkökulma, olisi tässäkin saanut Hietasen itsensä jättää enemmän taka-alalle.

Muutama novelli oli kokeellinen eikä sellainen minusta oikein sopinut tähän antologiaan. Ne erosivat niin paljon Linnan tekstistä, että tuntuivat oleva kuin eri maailmasta. Lisäksi ihmetytti kertomusten muoto. Eikö nykykirjailija osaa enää kirjoittaa novellia. Nyt monet kertomukset olivat kuin romaanin kehitelmiä. Novellillahan on ihan oma genrensä ja sen kirjoittaminen on oma taitonsa.

Kokonaisuutena kuitenkin hyvä julkaisu, joka kannattaa lukea.

Kirjailijat:

Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis, Hanna Waselius