Amuletti

’Alkukesän mittaan on tullut luettua useita kirjoja, joista en ole kirjannut blogiin mitään. Enpä tiedä, onko tämäkään niin kovin kummoinen tänne päästäkseen, mutta ehkä siinä on mielenkiintoa jollekin historian ystävälle. Olen lukenut Matthew Shardlaken tutkimuksia nyt kolmen kirjan verran ja verrannut niitä nykydekkareihin ja tykästynyt oikeastaan näihin sen vuoksi, etten pidä nykydekkareista ja niiden raakuudesta. Eivät nämäkään ole puhtoisia, vaan juonittelua, murhia ja sotaa täynnä, mutta se on erilaista. Kannattaa kokeilla. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Sarjan viides osa vie taas kerran mukaan 1500-luvun puolivälin juonitteluihin Tudorien Englantiin. Henrik VIII elää viimeisiä aikojaan ja sotii verisesti edelleen Ranskaa vastaan. Hänen kuudes vaimonsa Katariina Parr yrittää olla viisas, jotta saisi pitää henkensä eikä kokea edellisten vaimojen kohtaloa. Matthew Shardlake saa tutkittavakseen kunigattaren pyynnöstä holhottiasian eteläisessä Englannissa alueella, johon ranskalaiset suunnittelevat hyökkäystä. Niinpä kirjassa edetään paitsi oikeusneuvoksen tutkimusten niin myös sodan lähestymisen tunnelmissa. Jotta juoni ei olisi liian yksitoikkoinen yli 700-sivuiseen kirjaan, jotuu Shardlake samalla tutkimaan myös toista tapausta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Lopulta, kuten odottaa saattaa, nämä tutkimukset liittyvät toisiinsa ja kyttyräselkäinen sankari saa ne ratkaistua. Samalla hän saa hankittua itselleen myös joukon uusia vihamiehiä. Elämä ei ollut helppoa muinaisessa Englannissa, jossa välimatkat kuljettiin ratsain ja joka puskassa saattoi piillä vihollinen jousen kanssa lähettämässä nuolen tarkasti oikeaan kohteeseen. Kun tutkinta on jo loppusuoralla ja syylliset nimetty, on Shardlake menettää vielä henkensä kuninkaan ylpeyden purjelaiva Mary Rosen kaatuessa kiivaassa taistelussa ransakalaisia vastaan. Tässä onkin kirjan epäuskottavimmat kohdat, mutta ne annettakoon anteeksi muuten vetävän kirjan kohdalla.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjasta olisi voinut pyyhkiä pois parisataa sivua juonen yhtään kärsimättä. Toisaalta ne sivut olisivat varmaankin olleet sen ajan aikalaisten kuvaamista, matkojen pieniä tapahtumia ja sodan rekvisiitan esittelyä. Loppujen lopuksi aika vähän tiedämme tuosta ajasta, jos emme muista historiantunnilla kerrottua. Henrik on tuttu, mutta ei sodat Ranskaa vastaan, kuudesta vaimosta puhumattakaan.

Ehkä viehättävintä näissä kirjoissa on päähenkilön jääräpäisyys ja peräti erilainen elämänasenne kuin muilla henkilöillä. Hän on kuin pelastava enkeli valkoisessa kaavussa liehuessaan kuoleman kentillä. Nykydekkareihin verrattuna ero on selvä ja positiiviseen suuntaan. Toinen asia on sitten, kuinka uskottavaa tämä kaikki on. Oikeusneuvoksella pitää olla satumainen onni ja suojelus matkoillaan, että hän selviää kaikista juonista ja väijytyksistä. Onneksi hänellä on myös apulaisia niin kirjurina kuin sotaväenkin joukossa, kuningataresta puhumattakaan.

Kirja saa onnellisen lopun päähenkilöiden osalta, mutta tietenkin surettaa ne kertomuksessa tutuiksi tulleet sotilaat, jotka kuolivat laivan kaatuessa. Tämähän on historiallinen tosiasia niin kuin monet muutkin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Kirjailija selvittää lopussa totuuden ja keksityn rajaa. Hyvin hän on osannut nivoa nämä yhteen ja luoda milenkiintoisen tarinan, joskin aivan liian pitkän.

C.J. Sansom: Amuletti (Heartstone). Otava 2017 (2010), suom. Ilkka Rekiaro. 752 s.

Kaikki laulavat linnut

’Monen luetun kirjan joukosta valitsin tähän sykähdyttävimmän. Harvoin saa lukea kirjaa, joka saa pintaan sellaisia tunteita kuin tämä kirja. Kuinka epäoikeudenmukaista, kuinka traagista, kuinka paljon ihminen kestää ja saa kärsiä vain sen tähden, että joskus ei ajattele, ei osaa tehdä oikeita valintoja ja sitten koko loppu elämä menee pieleen tai tuon erehdyksen korjaamiseen. Hieno kirja.’

Tarina kulkee kahdessa kerroksessa eteen ja taaksepäin, keskikohta on kirjan alussa. Jake Whyte keritsee lampaita Australian suurilla lammastiloilla miesten kanssa ja pelkää. Sama nainen elää yksin saarella Britannian rannikolla kasvattaen lampaita ja pelkää. Australiassa kuljetaan ajassa taaksepäin kohti katastrofin aiheuttajaa, Britanniassa eteenpäin kohti eheytymistä. Pelko on läsnä koko ajan milloin raa’an miehen hahmossa, milloin petona, josta yleensä näkyy vain tumma varjo.

Jaken lapsuus katkeaa traagisesti, nuoruus menee hyväksikäytettynä ja aikuisuus pakona. Mukana kulkevat vain muistot, miehet vaihtuvat, maisemat samoin, pako jatkuu ensin läpi Australian ja sitten aina Eurooppaan saakka. Ystäviä on vähän, vihollisia sitäkin enemmän eikä nainen aina tiedä, kehen voi turvata, ketä pitää osoittaa haulikolla ja ketä paeta henkensä edestä. Tarinaa kuljettaa eteenpäin tarkat havainnot luonnosta, lintujen laulu, sateen ropina, tuuli ja meri. Jake löytää niistä lohtua, kun kaikki muu pettää tai romahtaa. Kuka tappaa hänen lampaitaan, miksi nuoret liikkuvat lampolan vaiheilla, kuka on outo mies hänen maillaan ja mikä on se musta, joka vaanii milloin pellolla, milloin makuuhuoneessa?

Kirja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja voitti muitakin arvostettuja palkontoja eikä suotta. Teos on hämmästyttävän valmis teos, koukuttava ja omalaatuinen. Sen voi lukea joko ahmien nopeasti saadakseen juonen selville, mutta myös hitaasti nauttien kielen rakenteesta, kuvauksen kauneudesta, sen tummista jopa väkivaltaisista sävyistä. Suosittelen jälkimmäistä lähestymistapaa. Itse kaihdan väkivaltaisia tarinoita ja niinpä pitkään pelkäsin kohdata syyn tytön selässä oleviin syviin arpiin. Kun niiden arvoitus selvisi kirjan lopussa, ei se enää tuntunutkaan pahalta kaiken sen muun rinnalla, mitä silloin tapahtui. Asiat saivat selityksensä, ainakin melkein kaikki. Lukijallekin jäi kyllä pohdittavaa ja psykologisoitavaa.

Päähenkilö on vahva, miesmäinen nainen, joka selviytyy kaikeasta kauheasta huolimatta. Kerronta kirjassa on suorasukaista, jopa brutaalia ja siitä tulee mieleen Gormac McCarthy ja hänen lännenkirjansa. Pariin kertaan katsoin kirjailijan kuvaa ja ajattelin, kuinka tuonnäköinen nainen kirjoittaa tällä tavalla.

Toinen erikoinen piirre kirjassa on tuo kahtaalle etenevä juoni. Britannian jakso kulkee menneessä ajassa ja Australian vaiheet takaperoisesti preesenssissä. Hämmästyttävää on että se toimii, vaikka ensin se tuntui sekavalta, kun tapahtumien taustat tulivat itse tapahtumien jälkeen parin luvun päässä. Ehkä tällainen episodimainen kerronta sopi tähän tyyliin hyvin. Ainakin lukija pysyy hereillä, kun tekee havaintoja väärässä järjestyksessä.

Hieno kirja, jota kuvataan kaupallisesti trilleriksi eikä suositella heikkohermoisille. Itse en sanoisi noin.

Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Tammi, 2016, suom. Sari Karhulahti. 285 s.

Kadonnutta kaupunkia etsimässä

’Historia on mielenkiintoista ja kun se myös kirjoitetaan mielenkiintoisesti, niin historiallisen kirjan parissa viihtyy. Jussi Jäppisen uusin Jyväskylä-kirja on tällaisenaan hieno saavutus. Varmaankin vanhat jyväskyläläiset löytävät minua enemmän muistoja kirjan sivuilta ja voivat eläytyä tarkemmin tuon ajan elämään. Itsekin sain siitä paljon ja monet jutuissa esiintyvät nimet asettuvat paikoilleen Jyväskylän katukuvassa. Surullista tällaisissa kirjoissa on päättäjien lyhytnäköisyys päätöksissään, vaikka jokainen tajuaakin, ettei kaikkea voi säilyttää.’

Kirjan alaotsikko on Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Tämä kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Jäppinen on ilahduttavasti penkonut kotikaupunkinsa menneisyyttä jo usean kirjan verran. Tässä kohtaa hän pureutuu puutalokortteleiden elämään 1800-luvulta nykypäivään ja siihen kuinka nämä ovat sinä aikana muuttuneet, vanhat puurakennukset kadonneet, uudet kivitalot nousseet. Kirjaa on surullista lukea, kun ajattelee sitä valtaisaa kulttuuriperintöä, joka menetettiin hävittämällä puurakennukset kaupungin ruutukaava-alueelta. Toisaalta ymmärtää, ettei niitä voinut jättää paikoilleenkaan kaupungin kasvaessa pienestä muutaman tuhannen asukkaan ’kylästä’ nykyaikaiseksi yli sadan tuhannen asukkaan kaupungiksi. Kun katsoo kirjan sisäkannessa olevaa kuvaa ja vertaa sitä takasisäkannessa olevaan ilmakuvaan, huomaa sen valtaisan muutoksen, mikä on tapahtunut. Vain kymmenkunta puutaloa on aivan kuin vahingossa saanut jäädä kerrostalojen puristukseen. Kokonaisuutena näyttävin on Toivolan vanha piha ja sekin on korttelista vain vajaa neljännes.

Jäppinen kuvaa kirjassaan paitsi puutaloja, niiden rakentajia ja arkitehtuuria, niin myös asukkaita ja heidän elmäänsä puutaloaikana. Kirjan luvuista nousevat esiin niin Hannikaiset, Parviaiset, Gummerus ja Fredrikson, jotka ovat kukin hallinneet kaupunkikuvaa pitkään. Lukijalle muodostuu myös käsitys siitä, missä nämä valtakunnallisestikin vaikuttaneet merkkihenkilöt ovat asuneet. Hannikaisten asuinpaikalla kasvaa edelleen komea lehtikuusi, vaikka pihapiiristä onkin muodostettu puisto. Gummeruksen kirjapainon paikalla on autokatos ja Fredriksonin tehdaskiinteistön paikka on muokattu asunnoiksi. Kirjan luvuista henkii kunnioitus tuon ajan ihmisiä kohtaan, heidän pyrkimyksilleen kaupungin parhaaksi. Vaikka ajattelisi kuinka myönteisesti tuon ajan asumista, niin on vaikea kuvitella kaupunkia, jossa ei ollut vesi- eikä viemäriverkostoa, ei sähkövaloja eikä julkista liikennettä. Kaikki nämä saatiin jo puutalokaupungin aikaan ja ne osaltaan myös jouduttivat talokortteleiden häviämistä. Asukkaita tuli lisää ja kaikille piti saada katto pään päälle.

Nopeassa uudistamisessa tuli myös vahinkoja, Alvar Aallon nuoruudentyö, Rauhayhdistyksen talo, ehdittiin hävittää ennen kuin edes huomattiin sen arvo, samoin kävi toisen arkkitehdin Yrjö Blomstedtin useiden piirtämien talojen kohdalla. Onko Villa Rana yliopiston alueella ainoa jäljellä oleva? Myöskään siinä vauhdissa ei taloja ehditty kuvantaa tarpeeksi tarkasti, niin että jälkipolvilla olisi tarkat kuvat sen ajan asumisesta ja rakennuksista. Siksi tämänkailtainen kirja on kulttuuriteko Jyväskylän kaupungille ja luulen, että vanhemmat ihmiset mielellään palaavat uudelleen ja taas uudelleen tutkimaan kirjan artikkeleita ja kuvia. Itse tulin kaupunkiin 1960-luvun loppupuolella ja silloin suuri osa puutaloista oli jo hävitetty. Niinpä en itse muista kuin joitakin kortteleita, jotka nekin sitten nopeasti saneerattiin kerrostaloiksi. Torin lähellä asuneena en osannut edes kuvitella, että vain muutama vuosi aikaisemmin torin elämää hallitsi suuri hirsinen Kauppakoulu, joka sitten purettiin pois 60-luvun alussa linja-autoaseman laajennuksen tieltä.

Jälkeenpäin ajateltuna kaupunki olisi voinut tehdä edes yhdestä korttelista historiallisen muistomerkin vanhasta Jyväskylästä, mutta näin ei käynyt. Viimeisimmät tuhot koettiin viime vuonna ja varmaan edelleenkin on kohteita, jotka odottavat kunnostamista. Tämä vaan on ollut kovin radikaalia, vanha pois ja uusi tilalle.

Kiitos Jussi Jäppiselle tästä kirjasta!

Jäppinen, Jussi: Kadonnutta kaupunkia etsimässä – Tarinoita Jyväskylän puretuista rakennuksista. Atena, 2017. 272 s.

Ihmeiden tie

John Irving on edelleen yksi tämän ajan tunnetuimpia ja suosituimpia amerikkalaisia kirjailijoita. Hänen tuotantoaan on käännetty lukuisille kielille ja kirjat ovat saaneet miljoonia lukijoita ympäri maailman. 1980 ilmestyi Garpin maailma ja siitä se voittoputki alkoi. Oma suosikkini on edelleen Ystäväni Owen Meany kuten myös Oman elämänsä sankari. Jotkin varhaisemmat ovat saattaneet jäädä lukematta, mutta aina uuden ilmestyttyä se hyvin pian löytää tiensä pöydänkulmalle odottamaan. Joskus odotus on pitkä niin kuin nyt, sillä tässä välissä oli muutamia hieman pitkästyttäviä juttuja. Ihmeiden tie ei ole sellainen.’

Kirja on tiiliskivi, jonka juonta on mahdoton selvittää pieneen tilaan. Se rönsyää, pursuaa, kiehuu ja laukeaa aina uudelleen ja uudelleen mitä uskomattomampien rönsyjen ja tapahtumien kautta. Kirjan päähenkilö on jesuiittapapin ja naiseksi pukeutuneen miehen meksikolainen adoptiopoika Juan Diego Guerrero. Kirja on hänen elämäkertansa. Poika on orpo, hän asuu kaatopaikalla sisarensa Lupen kanssa, hänen äitinsä on huora ja isästä ei ole tietoa. Siinä on tarinan lähtökohta, tyypillistä Irvingiä. Juan Diego oppii lukemaan ja puhumaan englantia kaatopaikalta löytämistään kirjoista, mikä on sekin ihme. Hänet pelastetaan pappien orpokotiin ja sieltä sirkukseen ja edelleen Amerikkaan Iovaan, missä hän käy koulunsa ja päätyy maailmankuuluksi kirjailijaksi.

Kirja kulkee sujuvasti nykyisyydessä ja menneisyydessä. Vanhuudessa Juan Diego matkustaa Filippiineille käydäkseen lapsuutensa ystävän isän haudalla. Matkalla hän tapaa kaksi outoa naista, äidin ja tyttären, jotka viettelevät hänet ja luotsaavat eteenpäin mitä ihmeellisimmille paikoille. Samalla kirjailija painii terveytensä kanssa, beetasalpaajien ja erektiolääkkeiden ristipaineessa. Tämä kaikki luo hänelle unenomaisen fantasian, matkan läpi lapsuuden aina nykyisyyteen saakka. Lapsuudesta nousevat esiin niin seksuaaliset poikkeavuudet kuin selvänäkijä sisar Lupe, jonka puhetta vain hän pystyy tulkitsemaan. Sielä nousee esiin katolinen usko Neitsyt Mariaan ja riita tämän meksikolaisen sisarneitsyen tumman Guodalupen kanssa. Poikkeamia ovat myös taivaskävely sirkuksessa, Lupen kuolema ja neitsyen ihmekyynelet. Nykyaika jää vielä enemmän mysteerien ja ihmeitten maailmaan, jossa seksuaaliset fantasiat ja elämän valinnat sekoittavat kirjailijan pään ja sydämen lopullisesti.

Irvingin kirjoissa on monia tunnusmerkkejä, joita aina etsii niitä lukiessaan. Nytkin löytyy ainakin seksuaalisuus, yliopistomaailma, sirkus, paini, vain karhua jäin kaipaamaan. Niinpä voisi sanoakin, että tässä kirjassa kirjailija kokoaa yhteen koko tähänastisen tuotantonsa. Suomennettuna se alkoi Garpin maailmasta, jossa transversiitit esiintyvät ensi kerran, Ystäväni Owen Meany jatkaa samaa linjaa. Myös viimeisimmistä kirja Minä olen monta tutkii samaa teemaa. Sirkusmaailma taas esiintyy jo Vapauttakaa karhut, Kaikki isäni hotellit ja Sirkuksen poika kirjoissa. Orpoutta löytyy monestakin romaanista, kuten Oman elämänsä sanakari ja Kunnes löydän sinut. Tämä on kuin yhteenveto kirjailijan tuotannosta. Toivottavasti ei kuitenkaan testamentti.

Jos kirjailijalla onkin tavaramerkkejä, joita ripoitella aina uudelleen kirjojensa riveille, on hänellä uuttakin annettavaa. Tämä kirja kulkee niin joustavasti menneessä ja tulevassa, että rajaa on joskus vaikea hahmottaa. Taitolaji tämäkin. Lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten taitavasti ja värikkäästi hän vie tarinaa eteenpäin pitäen sen kuitenkin koko ajan koossa.

Tämä kirja on myös ehkä uskonnollisin hänen teoksistaan. Katolinen kirkko on koko ajan keskiössä, niin lapsuudessa kuin vanhuudessakin. Lupe palvoo Guadalupea, jonka mukaan hän on nimensäkin saanut ja hänen härskit puheensa ja ennustuksensa saattaisivat ärsyttää moraalisesti, mutta kun ne tulevat niin luontevasti, ettei lukija edes hätkähdä, pelastaa se paljon ja lukijaa alkaa hymyilyttää.

Kun kuolema on esillä lähes joka sivulla, tulee siitä todellinen osa elämää eikä se hätkäytä, kun se lopulta kerrotaan yksityiskohtaisesti. Lupen kuolema tulee esiin sivulauseessa kirjan alkulehdillä, mutta lopullinen tarina vasta kirjan lopussa. Siihen on saanut varautua ja sen ottaa  silloin luonnollisena, vaikka se on kaikkea muuta kuin luonnollinen, Irvingin tyyliin. Loppuelämän seksuaaliset fantasiat ehkä kuviteltujen naisten kanssa menivät kyllä ohi ja ylikin, mutta suotakoon se hänelle. Kuusisataa sivua voisi puuduttaa lopullisesti, mutta tämä ei sitä tee. Kirja saattaa olla Irvingin parhaita.

John Irving: Ihmeiden tie (Avenue of Mysteries). Tammi, 2016, suom. Kristiina Rikman. 600 s.

Mehiläisten historia

’Nuorena ajattelin, että voisin alkaa harrastaa mehiläisten hoitoa. Ostin muutaman kirjankin sitä varten, mutta sitten huomasin, ettei se käykään, kun asumme talvet ja kesät eri paikkakunnalla ja vaimoni on mehiläisille voimakkaasti allerginen. Niinpä tämä harrastus jäi teorian tasolle, kirjojen lukemiseen ja luonnossa mesipistiäisten seurantaan. Lopulta poikani alkoi mehiläisharrastajaksi ja toteutti oman unelmani. Hienoa! Tämä kirja on siksi koskettava ja myös hyvin ajankohtainen.’

Kirjan kannessa on kuollut mehiläinen. Kirjan sisältä löytyy kolme fiktiivistä tarina, joiden pohjalla on paljon myös faktatietoa. Norjalainen lastenkirjailija Maja Lunde on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille tarkoitetun kirjansa. Se ei ole nimestään huolimatta tietokirja vaan romaani, niin kuin kirjan kannessakin lukee. Oikeastaan se on kolme romaania samoissa kansissa ja näiden romaanien yhteisenä tekijänä ovat mehiläiset.

Tarinat sijoittuvat kolmelle vuosisadalle. Vanhin tarina kertoo Williamista, joka elää 1800-luvun lopulla Englannissa. Hän on nykytermein sanottuna masentunut eikä pysty tekemään töitään siemenkaupassa. Niinpä hänen vaimonsa Thilde ja kahdeksan lastaan näkevät nälkää. Lopulta tämä tiedemies terästäytyy ja innostuu mehiläisistä. Hän alkaa suunnitella mehiläisten kesyttämistä ja kasvattamista päältä avattavissa pesissä. Keskimmäinen kertomus tapahtuu Amerikassa nykyaikana. George kasvattaa mehiläisiä Williamin suunnittelemissa pesissä. Samaan aikaan kuitenkin kuuluu uutisia oudosta mehiläisiä hävittävästä taudista ja hänen ammattinsa on uhattuna. Kolmas tarina kertoo Tao-nimisestä kiinalaisesta naisesta 2000-luvun lopulla. Hänen työnään on sivellä sulkasiveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, koska mehiläiset ovat kadonneet.

Kirjan luvut on otiskoitu päähenkilöiden mukaan ja tarinat etenevät vuorotellen. Williamilla on ongelmia poikansa Edmundin kanssa, joka ei suostu opiskelemaan, vaan viettää aikaansa pubeissa ja joutilaisuudessa. Hän ei myöskään kestä sitä, että epäonnistuu työssään pesän kehittelyssä, vaan vajoaa uudelleen vuoteen pohjalle. Pesän piirustukset onneksi pelastuvat Charlotten, yhden tyttäristä, mukana. Georgellakin on ongelmia poikansa kanssa. Tom haluaa opiskella kirjallisuutta ja tulla toimittajaksi, vaikka isä haluaisi hänestä työlleen jatkajan, niin kuin hänestäkin tuli oman isänsä jälkeen. Aika on kuitenkin muuttunut ja ala ei ole enää olenkaan niin houkutteleva kuin aikaisemmin. Tao menettää ainoan poikansa oudon sairauden seurauksena ja alkaa etsiä tätä romahtaneessa maailmassa. Mehiläisten kadottua yhteiskunta toisensa jälkeen raunioitui. Kiinan järjestelmällinen totalitarismi pitää pintansa parhaiten ja niinpä tuhannet naiset kiipeilevät puissa pölyttämässä kukkia. Toivo tulevaisuudesta on kuitenkin vähissä.

Tarinoilla on yhteinen loppu ja ne punoutuvat toisiinsa hieman ennalta-arvattavasti. Siitä huolimatta kirjan jännite riitti loppuun asti. Vaikka siis tarinat ovat fiktiivisiä, niin oikeastaan vain Taon kertomus on sitä kokonaan. Mehiläispesä kehiteltiin Keski-Euroopassa 1800-luvun lopulla ja siitä tuli juuri sellainen kuin Williaminkin pesästä ja se on edelleen käytössä. Mehiläiskuolemat alkoivat 2000-luvulla ja varsinkin Amerikassa ne ovat olleet hyvin tuhoisia. Syytä kuolemille ei varmuudella tiedetä. Toiset syyttävät punkkia toiset hyönteismyrkkyjä. Muitakin syitä on esitetty, mm. ilmastonmuutosta. Tosiasia on, että jos mehiläiset kuolisivat kokonaan, niin yhteiskunnat romahtaisivat. Albert Einstein ennusti aikoinaan, että mehiläisten kuoltua ihminen säilyisi hengissä korkeintaan neljä vuotta. Puhutaan siis asiasta, jonka kanssa ei kannattaisi leikkiä.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Turhaan se ei ollut Norjassa kirjakaupiaiden valinta vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi vuonna 2015. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja koukuttava. Toisaalta sitä olisi voinut tuntuvastikin karsia. Muutamassa kohdin kirja oli pitkästyttävä. Toinen erikoisuus oli, että kaikkien kolmen tarinan henkilörakenne oli oudosti samanlainen: isä, äiti ja poika. Isä oli joko öykkäri tai saamaton nahjus, äiti oli toimintaa täynnä ja vei asioita eteenpäin hellien poikaansa, joka taas oli joko mitäänsanomaton tai kapinallinen. Miksi näin on valittu? Tahtooko kirjailija kertoa tällä rakenteella jotain? Itse en löydä muuta syytä, kuin naisten asema eri yhteiskunnissa. Mehiläisethän ovat naaraita eli tekevät työn yhteiskunnassa. Ehkä tässä peilataan tähän. Kuhnurit ovat heikkoja ja joutavat kuolemaan tehtyään työnsä. Kun mehiläiset kuolevat, tekevät naiset niiden työn. Onko näin?

Voi meitä miehiä, jos emme muuhun kelpaa. Tietenkin täytyy katsoa myös aikakautta. Williamin aikaan naiset eivät päässeet kouluun eikä siten vaikuttamaan. Charlotte, hänen tyttärensä, oli kirjan mukaan pesän keksijä. Isä otti kunnian, mutta tytär pelasti tuloksen. Näin siinäkin asia kääntyi naisten suuntaan. Tao taisteli kuolleen poikansa puolesta viimeiseen saakka, mutta ei voinut mitään luonnolle. Palasivatko mehiläiset pojan kuoleman jälkeen, sitä tarina ei kerro?

Maja Lunde: Mehiläisten historia. Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen. 431 s.

Puiden salattu elämä

’Joulun aika meni kahlatessa läpi suosittua saksalaista kirjaa ja miettiessä, miksi olen pistänyt kuusen vesijalkaan ja ripustanut sen oksille kaikenlaisia koristeita. Olenko kysynyt siltä, haluaako se sellaista? Kirjassa on paljon tuttua tietoa puista ja kasveista yleensäkin, mutta varsinkin sen alkupuolella on joitain väitteitä, joita joutuu sulattelemaan vielä jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa, jos on ikävystynyt tässä perusteellisesti tutkitussa maailmassa. Tästä saa uutta ajateltavaa.’

’Tämän kirjan luettuasi et näe metsää enää samanlaisena’, sanotaan kirjan takakannessa. Aika paljon luvattu, mutta luettuani kirjan, voin sanoa samaa. Olen usein kertonut tarinaa joskus 70-luvulla ilmestyneestä kirjasta, jossa kerrottiin pelakuun paljastaneen murhaajan. Tämä kirja kertoo samoista asioista, joita silloin pidettiin huuhaana. Puut tai yleistäen kasvit pystyvät aistimaan ympäristöään, vaikka niillä ei olekaan hermostoa niin kuin eläimillä. Esimerkkien ja tieteellisten tutkimusten avulla kirjoittaja kuvaa puiden aistimaailmaa ja kommunikaatiota ympäröivän luonnon kanssa.

Esimerkkeistä paljastuu puiden hyvinkin herkkä sosiaalinen elämä, jossa ne tasaavat lajitovereittensa kanssa ravintoa, hoitavat lapsiaan ja huolehtivat vanhuksistaan. On vaikea sanoa näin, sillä nämä ovat tietenkin meitä ihmisiä ja eläimiä koskevia termejä eikä se puilla suinkaan ole sama juttu eikä kirjoittaja näin väitäkään. Kuitenkin yhteyttämistuotteet kulkeutuvat juurien kautta taimille niiden alkutaipaleen aikana ja jopa kannoille puiden runkojen tuhoutumisen jälkeen.

Kun alussa mainitsemani kirjan pelakuu koki pelkoa kaverinsa murhaajan saapuessa huoneeseen, niin samalla tavalla tämän kirjan tutkitut puut pystyivät tunnistamaan vihollisensa ja ryhtymään vastahyökkäykseen, viestimään naapureilleen vaarasta. Niiltä löytyi jopa oppimiskykyä, kun tutkimukset osoittivat puiden reagoivan toistuvaan turhaan ärsykkeeseen erilailla kokeen alussa ja lopussa.

Pohdittiinpa kirjassa myös puiden ’aivojen’ sijaintia, sillä johonkinhan niiden täytyi oppimansa tallentaa. Kun puulla ei ole hermostoa, niin muistiprosessin täytyy perustua johonkin muuhun järjestelmään. Tärkeäksi paikaksi näytti kirjan mukaan muodostuvat kuiden äärimmäiset hiusjuuret. Niiden varassa puu toimi. Puilla on sienijuuri ja täten myös sieni lienee mukana prosessissa. Juuren kärki hakee reittinsä maan alla, se välittää yhteyttämistuotteita, kerää ravinteita ja vettä, välittää tietoa ja oppii. Varmaan vaatii vielä paljon tutkimusta, että tällaiset asiat todentuvat tai sitten kumoutuvat.

Kirja on tietenkin populistinen kuvaus asiasta, vaikka perässä onkin mittava lähdeluettelo. Saksalainen kirjoittaja on alunperin koulutukseltaan metsänhoitaja ja kyllästyttyään puiden kaltoin kohtelemiseen hän pestautui metsänhoitajaksi luonnonsuojelualueelle. Täällä hän teki kokeitaan ja keräsi tuloksia. Vaikka väitteet on perusteltu hyvinkin tarkasti tutkimustuloksilla, skeptinen lukija ei tahdo pysyä mukana. Kirja herättää aiheensa kautta lukemattomia uusia kysymyksia, pohdintoja ja epäuskoisia huuhdahduksia. Toisaalta sellaisenhan hyvän kirjan tulee ollakin. Kuitenkin jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt luen satukirjaa, niin syvään on mieleen painunut ajatus, että eläimet ovat niitä, jotka tekevät tällaisia asioita ja kasvit ovat vain kasveja, älyttömiä ja aistittomia.

Niin kuin kirja lupaa, nyt katselen metsää uusin silmin. Nyt katselen myös luonnonsuojelua uusin toimin. Ehkä en enää raivaakaan pensaikkoja tai karsi puita tai kerää kasveja tai tuhoa nurmikkoa yhtä innokkaasti kuin ennen. Ehkä ajattelen, mitä nuo kasvit minusta ’ajattelevat’, ehkä annan niillekin puheenvuoron tai ainakin enemmän huomiota. Mitenkähän kasvissyöjien käy, jos osoittautuu, että kasvit pystyvät aistimaan, ajattelemaan, tuntemaan – kipua? Entä maatalouden eettisyyden, metsänhoidon järkevyyden …? Ajatukset alkavat rientää!

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Gummerus, 2016, suom. Pirkko Roinila. 257 s.

Haudattu jättiläinen

’Kun lumet loskaantuivat ja joulukin tuli sopivasti, jäi aikaa lukemisellekin. Tämän kirjan luin kuitenkin jo muutama viikko sitten. Minua on aina kiinnostanut japanilainen kirjallisuus. Siinä on jotain tuttua, ei kai turhaan sanota, että olemme ikään kuin sukulaissieluja. Ishiguro, Kavabata, Murakami tai Kobo Abe ja Kenzaburo Oe ovat kukin omalla tavallaan tyypillisiä japanilaisia arvostettuja kirjailijoita. Haikuja ja tankoja opetellaan länsimaissakin kirjoittamaan. Ishiguro on asunut pitkään Englannissa ja häntä pidetäänkin lähes englantilaisena. Tarinat ovat kuitenkin tyypiltään japanilaisia, joskin kaikki hyvin erilaisia. Hän osaa aina yllättää, niin nytkin.’

Ishiguron teokset (Olen aikaisemmin lukenut: Ole luonani aina, Me orvot ja Menneen maailman maalari) eivät ole helppoja ymmärtää eikä niiden sanoma aina aukea ensimmäisellä lukemalla. Niin on tämänkin teoksen kohdalla. Juoneltaan tarina sijoittuu kuningas Arthurin aikaa Englannin maaseudulle. Vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, lähtevät asuinluolastaan etsimään kauan sitten poislähtenyttä poikaansa. Eletään sitä aikaa, jolloin kuningas Arthur on yhdistänyt valtakunnan ja kelttien ja saksien välillä vallitsee rauha. Mutta pinnan alla kytee vielä sodan muisto ja kosto.

Matkallaan vanhukset kohtaavat sekä omiaan että sakseja. Huolena heillä on naaraslohikäärme Queringin levittämä muistamattomuus. He huomaavat, ettei ole helppoa löytää kadonnutta poikaa, kun ei muista asioita menneisyydestä. Niinpä he lyöttäytyvät ritari Sir Gavainin mukaan, joka taisteli aikanaan Arthurin kanssa ja toisaalta soturi Wistanin seuraan, joka on tullut kelttien maille kostamaan saksien kärsimiä vääryyksiä. Molemmilla sotureilla on tavoittena surmata naaraslohikäärme, joka pitää laajoja alueita vallassaan.

Matkallaan vanhukset kohtaavat myös munkkeja luostarissa, lauttureita, jotka veisivät heidät saareen, mutta yhden kerrallaan ja lohikäärmeen haavoitaman pojan, Edwinin, jonka ainoa tavoite on löytää äitinsä ja kostaa tämän kärsimykset. Kaiken yllä leijuu mystinen tunnelma muistamattomuudesta, entisestä elämästä, pojan kohtalosta, riidoista, Axlin menneisyydestä ja luonnon salaperäisyydestä. Eli tarinassa on kaikki vanhan legendan ja fantasian ainekset. Missä sitten kadonnut poika on? Se selviää kirjan lopulla, kun lautturi kuljettaa Betricen veneellään saareen.

Ishiguron tarina on mystinen fantasia, nopeasti ajatellen, mutta siinä on jotain muutakin. Kirjoittaisiko tunnettu kirjailija vain jonkin sadun, jolla ei olisi kerrottavanaan mitään enempää, tuskin? Tarinalla on jokin syvällinen merkitys, sillä tällaisenaan se jää kovin ohueksi. Olen nyt muutaman viikon ajan sitä miettinyt, mutta en ole merkitystä varmaankaan vielä kokonaan löytänyt.

Luin kirjaa uudelleen sieltä täältä ja se aukeni jokaisella kerralla himpun verran lisää. Tarinan kertoja on lautturi. Onko sillä jokin merkitys? Tarina kerrotaan vanhusten elämän kuvauksena, muutamasta päivästä heidän elämänsä loppupuolelta. Muu osa on takaumia. Tarinassa on kuvattuna katoava maailma: lohikäärme, haarniskoitu ritari, sankarisoturi ja yliluonnollisuus, taikuus. Kun lohikäärme kuolee, häviää paljon muutakin ja kehitys jatkuu tai alkaa. Lohikäärme on jarru, joka estää ihmisiä muistamasta menneisyyttään ja siksi myös kehittymästä. Kauhua ympärilleen kylvävä lohikäärme on kuitenkin lopulta vain heikko vanhus, sekin, eikä pysty tekemään minkäänlaista vastarintaa eli vanha kuolee uuden tieltä.

Tarinan vanhukset etsivät kadottamaansa ja kun lohikäärme lopulta on poissa ja muistot palaavat, nousee haudattu jättiläinen maan alta ja kaikki kauheudet pääsevät valloilleen. Vanhukset etsivät vain omaansa, muistojaan, poikaansa, mutta laajemmassa mitassa lohikäärmeen kuolema nostaa esiin muutakin, esim. kuningas Arthurin aikaa edeltävän ajan ja muiston siitä. Niin kosto aloittaa sodan uudelleen. Jättiläinen on ollut piilossa rauhan ajan.

Jotenkin kirja voisi kuvata myös meidän nykyistä maailmaamme. Kun emme muista emmekä tiedä niin paljon, pysymme enemmän omissa oloissamme ja ainakin näennäinen rauha vallitsee, mutta kun tämä lohikäärme katoaa, alamme touhuta kaikkea muuta, joka ei välttämättä ole hyväksi kenellekään. Olisiko tuo se asia, jonka Ishiguro haluaa lukijoilleen sanoa? Vaikka tarinan kertoja on Tuonelan lautturi, niin ei hänkään voi luvata kenellekään onnellista yhteistä elämää tässä kauhujen täyttämässä maailmassa eikä myöskään unohdusta.

Yhden lapsen kansa

yhden-lapsen-kansa’Kun puhutaan tietokirjasta, minulle tulee helposti mieleen tiede, koska aika paljon luen tiede-kirjallisuutta. Tämä kuitenkin pitää erottaa tietokirjallisuudesta. Kirjoittaja kyllä nojaa tieteen menetelmiin ja saamiinsa tuloksiin, mutta käsittelee asiaa enemmän informatiivisena ja tietoa kartuttavana kuin tieteellisinä tuloksina. Näin lukijan ei tarvitse kahlata vaikeita terminologisia ja tutkimuksellisia asioita läpi, vaan hän voi keskittyä omaksumaan kirjan antamaa tietoa, ja nauttimaan sitä. Tällaisena Mari Mannisen kirja on erinomainen.’

Tuore Finlandia-voittaja kertoo Kiinasta ja heidän yhden lapsen politiikastaan. Toimittaja Mari Manninen on asunut useamman vuoden Pekingissä ja kirjoittanut eri julkaisuihin artikkeleita Kiinan muuttuvasta yhteiskunnasta sulkeutuneiden vuosien jälkeen. Kulttuurivallankumous ja Maon aika ovat takanapäin, mutta ne eivät menneet jättämättä jälkiä yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Yksi näistä asioista on 35 vuoden kokeilu syntyvyyden säännöstelyssä eli yhden lapsen politiikka.

Manninen kertoo kirjassaan, kuinka politiikka on vaikuttanut kiinalaisten elämään, yhteiskunnan rakenteeseen, nykypolitiikkaan ja asukkaiden tulevaisuuteen. Kirjaansa varten hän on haastatellut ihmisiä, jotka ovat eläneet tuon ajan ja kokeneet politiikan vaikutukset omassa elämässään. Kirja jaottelee nämä hastateltavat kahdeksaan ryhmään:

Paperittomat pohtii niiden lasten kohtaloa, jotka ovat syntyneet perheisiin toisena tai kolmantena lapsena ja joita ei sen vuoksi ole rekisteröity. He eivät saa Hokou-todistusta, joka todistaisi heidän olevan olemassa ja asuvan jollakin paikkakunnalla. Heillä ei ole mitään oikeuksia eikä tulevaisuutta.
Syntymättömät käsittelee aborttia, sterilisaatiota ja yhteiskunnan pakkotoimia. Tämä vääristi kiinalaisen yhteiskunnan rakennetta, niin että tällä hetkellä maassa on miljoonia miehiä enemmän kuin naisia. Varsinkin maaseudulla se on suuri ongelma.
Perheettömät ovat lapsia, jotka on otettu pois vanhemmilta ja joita on sijoitettu orpokoteihin ja annettu adoptoitaviksi ulkomaille. He eivät ehkä koskaan saa tietää biologisia vanhempiaan.
Kurittomat kappaleessa Manninen kertoo pikkukeisareista, jotka ovat perheen ainoita lapsia ja saavat kaiken, mitä vain haluavat. He hallitsevat perhettä. Kurinalaisen kasvatuksen puute johtaa vääristyneisiin ihmissuhteisiin, kurittomuuteen.
Veljettömyys pohtii yhden lapsen politiikkaa siltä kannalta, jos ainoa lapsi onkin tyttö. Tällöin hän saa kaiken huomion ja hänen tulevaisuudestaan huolehditaan. Tämä on kohentanut tyttöjen asemaa yhteiskunnassa.
Vaimottomat käsittelee sukupuolten epätasapainoa ja maaseudun miesten yksinäisyyttä. Lapsettomat kappaleessa kerrotaan äidistä, joka sai kaksoset 56-vuotiaana, koska ainoa lapsi kuoli nuorena ja näin samalla katosi äidin vanhuuden turva. Lapsen tehtävä on huolehtia vanhemmistaan.
Armottomat  valottaa niiden ihmisten elämää, joiden tehtävä oli ilmiantaa toisten salaisuudet, ylimääräiset lapset, raskaudet jne. He pitivät kirjaa lähipiirinsä naisten kuukautisista, raskauksista, aborteista ja toimivat virassaan armottomina tuomareina.

Vuosikymmenien aikana on Kiinan yhden lapsen politiikasta tihkunut joskus hyvinkin karmeita juttuja julkisuuteen. Tämä kirja valottaa niiden taustoja ja yrittää tasapuolisesti kertoa tämän politiikan tarpeesta ja seurauksia. Kaikki ei ollut huonosti mutta ei myöskään hyvin. Haastatellut ihmiset jakautuivat kannattajiin ja vastustajiin elämänolosuhteidensa mukaan. Yksin kasvatettu tyttö on onnellinen tästä politiikasta, maalla vaimoa etsivä mies ei.

Kauhukertomukset ovat totta, mutta osaa liioitellaan. Niinpä tästäkin kirjasta tulee väkisin mieleen se, miten haastattelut on tehty. Nykyään näkee liian paljon sensaatiohakuista kirjoittelua. Se syö pohjaa todelliselta journalismilta. Tässä on pyritty valottamaan ongelmaa monelta suunnalta ja lukijalle jää paljon mahdollisuuksia ymmärrykseen ja pohdintaan. Kirjasta jää mieleen ainakin se, ettei mistään syistä pitäisi ryhtyä näin suuriin pakkotoimiin. Se aiheuttaa ilman muuta vinoumia yhteiskuntaan. Se luo ahdistusta, pelkoa, mielenterveysongelmia ihmisille, jotka eivät voi itse päättää omasta ruumiistaan, terveydestään eikä tulevaisuudestaan.

Oliko tällainen sitten tarpeellista 1,4 miljardin asukkaan maassa? Siinä on koko asian ydin ja sitä tulee tarkoin miettiä, jos jotain vastaavaa jossain päin maailmaa jatkossa suunnitellaan. Päälimmäiseksi kirjasta jäi mieleen, että yhteiskunnan kehittyessä ja vaurastuessa ei tällaisia toimia välttämättä tarvita, vaan väestön rakenne muuttuu itsestään ilman suuria yhteiskunnallisia mullistuksia.

Hyvä kirja ja antaa tarpeellista pohdintaa pitkäksi aikaa. Jörn Donner palkinnon valitsijana oli oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena, 2016. 203 s.

Akvarelleja Engelin kaupungista

akvarelleja_engelin_kaupungista’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.

Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.

Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.

Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.

Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.

Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.

Kalamiehet

kalamiehet’Viime aikoina on Afrikasta tullut mielenkiintoisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet mustat ihmiset. Yleensä meillä tunnettu afrikkalainen kirjallisuus on ollut valkoisten tuottamaa (esim. André Brink, J.M. Coetzee). Maanosan syvä tarinaperintö taitaa tulla esiin kuitenkin aidoimmillaan alkuperäisväestön kautta. Tästä esimerkkinä ovat etenkin nigerialaiset kertojat: Chimamanda Ngnozi Adichie, Chinua Achebea, Wole Soyinka. Monet kirjoittavat englanniksi, mutta kerronnassa on syvää taustaa Afrikan maaperästä. Tällainen on myös Obioman Kalamiehet. Kannattaa tutustua!’

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä Nigeriassa Akuren kaupungissa. Heidän isänsä komennetaan töihin toiselle paikkakunnalle ja äiti ei ehdi vahtia poikiaan yrittäessään saada perheen pysymään ruoassa. Niinpä pojat saavat rauhassa kalastaa kuusi viikkoa vaarallisella Omi-Alan joella, kunnes naapuri heidät ilmiantaa. Siitä seuraa rangaistuksia ja nuhteita, kostoa ja tuhoa.

Kaupungilla liikkuu Abulu, jota pidetään hulluna, mutta hän osaa ennustaa ja taikauskoiset kaupunkilaiset uskovat häntä. Hänen ennustuksestaan lähtee liikkeelle perheen tragedia. Abulun ennustus koskee poikia. Kun elämä alkaa mennä pieleen, se myös menee. Ikenna vanhimpana kokee sen ensin ja syytösten ja pelon vuoksi myös Boja kärsii sen seuraukset. Nuoremmat tekevät kaikkensa pelastaakseen perheen kunnian, mutta tulos on yhtä huono: Obembe pakenee ja Ben, joka on tarinan kertoja, joutuu vankilaan yhdeksäksi vuodeksi. Vain perheen kaksi nuorinta vasta vauvaikäiset pelastuvat.

Isällä oli suuret suunnitelmat poikien suhteen: lakimies, lääkäri, professori jne., mutta kaikki suunnitelmat kaatuvat. Pojat olivat kalamiehiä ja tarina alkaa siitä. Sen loppu on erilainen kuin he silloin ajattelivat ja mitä isä suunnitteli, mutta kuitenkin he olivat kalamiehiä.

Tarina on vahva, pelottava, koskettava, kauhistuttava. En mielelläni lue kirjoja, joissa lapset joutuvat kärsimään. Nykyään sellainen kirjallisuus on vallalla, varsinkin dekkareissa. Niinpä tartuin tähän kirjaan epäröiden. Tuttavani kehuivat sitä, arvostelut ylistivät kirjan takaliepeessä, mielenkiinto heräsi takakannen tekstistä.

Obioman teksti on upea, kerronta joustavaa ja helpon tuntuista, tarinan rakenne koukuttava. Kirjassa ei ole oikeastaan mitään vikaa, ei mitään tuomittavaa – paitsi lapset, jotka joutuvat kärsimään. Kylähullun ennustus poikien väkivallasta toisiaan kohtaan rikkoo veljesten välisen harmonian ja valtasuhteet. He alkavat kyräillä, käyttäytyä oudolla tavalla, muuttua väkivaltaisiksi. Heidän elämästään tulee vaarallista ja vaikka kertoja Ben on vasta pieni poika, hän aistii sen vaaran, joka Ikennasta henkii.

Kun sitten isommat veljet ovat poissa, vallan ottaa seuraava Obembe ja taas Ben on toisen käskyvallan alla, vaikka ei haulaisi. Alkaa kostonkierre, jossa tarkoitus on tappaa Abulu. Tuntui vastenmieliseltä lukea pienten poikien suunnitelmia niin rotanmyrkystä, kuristamisesta kuin veitsistäkin. Kaikesta tästä joutuu eniten kärsimään Ben, jonka niskaan kaikki lopulta kaatuu.

Mikä on afrikkalaisen taustan osuus väkivallassa, mikä kaikenlaisten kansan keskuudessa leviävien taikauskoisten käsitysten osuus, entä katolisen kirkon osuus? Sinällään kirjailija kertoo tarinan kaunistelematta sitä, mutta ei hän myöskään paljon pohdi sen sanomaa, ehkä sitä ei pohtinut kirjan kertojaminäkään. Sinällään kelpo kirja luettavaksi, mutta ei liian syvällisesti ajateltavaksi.

Chigozie Obioma: Kalamiehet. Atena, 2016, suom. Heli Naski. 336 s.