Tulisiipi

’Harvoin saa lukea näin onnistuneen kirjan, kaikella tapaa: mielenkiintoinen aihe, hyvin kirjoitettu, jännite säilyy viimeiselle sivulle, paitsi jännittävä niin myös jonkin verran romanttinen, ei mässäile väkivallalla. Hieno saavutus J.P. Koskiselta. Luulin kirjan takakannen luettuani, että tämä on jonkinmoinen Ikitie-versio, mutta kaikkea muuta. Kirja liikkuu laajemmalla alustalla ja sen tarina laajenee käsittelemään lopulta koko maailmaa. Suosittelen!

Kirja selviytymisestä ja kaiken peittävästä unelmasta.

Suuri lama koettelee myös suomensukuisia siirtolaisia Amerikassa ja niinpä he päättävät matkustaa Karjalaan perustamaan työväen paratiisia. Alussa päähenkilöiksi nousevat Timo ja Ellen sekä heidän lapsensa Kaarle ja Kati Frost. Mukaan lähtevät myös Albert ja Linda Smith. He päätyvät Petroskoihin ja karu totuus paljastuu vähitellen. Kaarlella on unelma lentämistä ja vapaudesta ja hän kantaa mukanaa korttia, jonka sai Charles Lindberghiltä. Linda kiusaa Kaarlea, mutta kulkee tämän kanssa Petroskoin katuja. He löytävät kuolleen, joka on haudattu hiekkaan matalaan hautaan. Tämä jää heille mieleen kummittelemaan lopuksi elämää symbolisesti merkkinä vaarasta ja valheellisesta maailmasta.

Lentämään Kaarle pääsee ja on nopea oppimaan. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Päästäkseen eteenpäin heidän on kuitenkin vaihdettava nimiä. Lindasta tulee Ludmila ja Kaarlesta Gennadi. Pieni Kati kuolee keuhkokuumeeseen lääkkeiden puutteessa, ihmisiä katoaa eikä heistä enää kuulla mitään, olot muuttuvat vaarallisiksi. Isän veli Janne päättää hakea apua Moskovasta USA:n suurlähetystöstä ja perhe matkustaa sinne. Albert ja Linda matkaavat Leningradiin. Matkalla Janne ja Gena joutuvat erilleen muista ja heidät vangitaan. He joutuvat Siperiaan. Leirillä Janne kuolee, mutta Gena sinnittelee, kunnes sota tarvitsee häntä ja hänet koulutetaan taistelulentäjäksi. Hänestä tulee Neuvostoliiton sakari. Saksalainen kone kuitenkin ampuu hänet alas ja hän joutuu vangiksi. Kun vangit vapautetaan, heidät passitetaan Siperiaan kansan pettureina.

Niin Gena on taas leirillä. Sieltä hänet pelastaa Linda, josta on tullut korkea-arvoinen insinööriupseeri ja jolla on vaikutusvaltaa. He ovat nyt aikuisia ja huomaavat rakastavansa toisiaan. Lindan avulla Gena pääsee uudelleen lentämään ja kouluttamaan muita lentäjiä. Sieltä hänet noukitaan yhdessä muutaman muun taitavan lentäjän kanssa Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Heidät koulutetaan ja lopulta on vain Gena, Juri ja German, joista valitaan ensimmäinen avaruuslentäjä. Valinta osuu Genaan ja hän lähtee avaruuteen Vostok raketilla. Kaikki me kuitenkin tiedämme, että ensimmäinen kosmonautti oli Juri Gagarin. Kirjan loppu on yllättävä.

Loistava kuvaus niin siirtolaisuudesta kuin kuohuvasta maailmastakin 30-luvulta 60-luvulle, käskyvallasta ja paratiiseista, haaveista ja unelmista. Ihminen on kummallinen, kun hän luottaa ja uskoo, vaikka kaikesta näkee, etteivät asiat ole kohdallaan eivätkä puheet ole totta. Unelmat vievät meitä eteenpäin. Gena halusi vain lentää ja vaikka Linda yritti toppuutella ja pyytää häntä vihille, niin lentämisen vapaus oli Genalle kaikki kaikessa loppuun saakka. Toisaalta Lindallakin oli unelmansa. jo pikkutyttönä Amerikassa hän keitteli mutavellejä tiiliksi ja lopulta hänestä tuli insinööri, joka suunnitteli tukikohtia, avaruuskeskusta, komensi ja vaikutti insinöörieverstinä. Kukaan ei tiennyt, että sekä Genalla että Ludmilalla oli Amerikan kansalaisuus eli he olivat pahimpia neuvostovallan vihollisia. Tässä lienee kirjan epäuskottavin kohta. Voisiko näin selvä asia jäädä tutkimatta ja huomaamatta?

Kirjan punainen lanka on unelma vapaudesta ehkä liiankin näkyvästi. Se tulee joka mutkan takaa vastaan molempien elämässä. Se pitää heidät hengissä, se kannustaa selviytymään. Unelma vapaudesta rautaesiripun takana. Kirja valittiin Vuoden kirjaksi 2019 ja lisäksi se on Finlandia-palkintoehdokas. Kannattaa lukea!

Koskienen, J.P.: Tulisiipi. Like, 2019. 352 s.

Sininen

’Ensin olivat mehiläiset nyt on vesi. Maja Lunden ympäristöaiheinen kirjasarja on päässyt toiseen osaan. Mehiläisten historia nousi maailmanmaineeseen ja nyt siitä tehdään TV-sarjaa, Sininen seuraa perässä. Nämä muodostavat puolet suunnitellusta kirjasarjasta, jolla kirjailija lähti taisteluun ilmastonmuutosta vastaan aivan kuin kirjan Signe taisteli koskien, koskikaran ja raakun puolesta. Kannattaa tutustua!’

Tässä kirjassa liikutaan nykyajassa Norjassa ympäristöaktivisti Signen ja hänen moottoripurjehtijansa Sinisen seurassa sekä neljännes vuosisata myöhemmin Davidin ja pikku Loun seurassa Etelä-Ranskan pakolaisleirillä. Tarinat nivoutuvat yhteen paitsi Sinisen kautta, niin myös veden kautta. Signe yrittää pelastaa isänsä kanssa vesiputousta ja vanhaa elämää lajeineen Norjan vuonomaisemassa, mutta kun Magnuskin, jonka lasta hän kantaa, kääntyy vastaan, Signe lähtee. Myöhemmin 67-vuotiaana hän etsii Magnuksen Ranskasta kostaakseen tälle takinkäännön ja jäätikön halventamisen. David puolestaan joutuu Loun kanssa pakolaisleirille, koska vuosikausiin ei ole satanut ja luonto kuolee kuumuuteen ja kuivuuteen. Vettä säännöstellään, ruokaa on liian vähän ja sitten leiri hajoaa. On taas lähdettävä pakoon. He löytävät laivan kuivasta kanavasta ja jäävät odottamaan sadetta. Laivan on saatava vettä alleen, että sillä voisi purjehtia kuivuutta pakoon merille ja vesimaihin, joita on vielä pohjoisessa. 

Lunde kirjoittaa faktapohjaista fiktiota. Hän tutkii aiheensa tarkkaan ja tekee paljon taustatyötä. Niinpä hydrologit ovet sitä mieltä, että kirjan kuvauksen kaltainen tila on mahdollinen jo ennen vuosisadan puoliväliä. Viime kesänä Saksassa ja Ranskassa kärvisteltiin yli 40° kuumuudessa, syyskesällä Amatson palaa, hurrikaait ja taifuunit voimistuvat vuosi vuodelta, luonto on arvaamaton. Afrikassa veneet ovat kuivalla halkeilleella maalla, asukkaat lähtevät pakoon 50° kuumuutta, kun vesi haihtuu ja kukaan ei jaksa tehdä työtä. Eikö todella olisi syytä tehdä jotain.

Kirjailija on tehnyt. Hän on kirjoittanut hätkähdyttävän romaanin ajasta, joka ei ole kovin kaukana. Tämä ei ole dystopiaa, tämä on liian lähellä. Hän lähettää viestin meille lukijoille, viestin päättäjille, samalla tavalla kuin Mehiläisten historiassa, jotain on tehtävä.

Vaikka kirja on fiktiivinen ja siinä on jännityskirjallisuuden ainesta, on sen sanoma selvä. Kirjaa voisi luonnehtia myös rakkausromaaniksi niin Signen ja Magnuksen kuin  Davidin ja Marqueriten kohdalla. Voittaako rakkaus katkeruuden tai vaikeudet, ainakin se antaa toivoa ja ehkä myös aikaa. Kirja kannattaa lukea huolella ja nähdä tekstin fiktiivisyyden läpi sen hätähuuto. Jos 1990-luvulla oli vielä toivoa, nyt on oltava vain toimintaa.

Lunde, Maja: Sininen. Tammi 2019, suom. Katriina Huttunen. 350 s.

Toukokuun tuonen kukat

’Olen seurannut yhden suosikkikirjailijani J.P.Koskisen hulvattoman hauskaa dekkarisarja, jossa hän kertoo joka kuukausi yksityisetsivien Arosuon ja Tulikosken ratkaiseman mysteerin vaiheista. Tarinoita höystää päähenkilön huumori, joka on sellaista sanailua ja älyllistä pommitusta, ettei voi olla nauramatta. Tämä on aivan muuta kuin pohjoismaiset veriset saagat, enemmän Agatha Christie tyyppistä rikoskerrontaa. Suosittelen!’

Taas on Hämeenlinnassa tapahtunut rikollista toimintaa, tosin jo kahdeksan vuotta sitten. Tuomittu on kärsinyt rangaistuksensa, mutta asianosaiset eivat ole tyytyväisiä, vaan pyytävät Kalevi Arosuota ja Juha Tulikoskea selvittämään tapauksen uudelleen. Pian selviääkin, että jutussa on jotain hämärää. Marco Hukkanen ei kuollutkaan rattijuopon yliajamana, vaan hänet murhattiin. Tarinaan kietoutuu myös toinen tarina eli Juhan tyttöystävä kampaaja Heli pyytää apua ystävänsä rahahanojen mentyä kiinni. Tämäkin juttu selviää, mutta sen sijaan Arosuon suvun salaperäisyys ja koukerot eivät tule yhtään läjhemmäksi totuutta. Mummo saa valtavan rahapelivoiton, serkut vaanivat Jonannan kanssa Juhan isän taulujen myynnin osalta ja itse sankari on entistä enemmän hukassa. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa on yksi tai useampia pohdittavia salaisuuksia, mutta Arosuon itsensä salaisuus siirtyy kirjasta toiseen ja saa varmaan ratkaisunsa vasta koko vuoden juttujen jälkeen. Se kyllä koukuttaa lukemaan kaikki tarinat. Niin, se Marco Hukkasen murha kyllä selvisi ja syyllinen saatiin kiinni, vaikkakin jo kuolleena.

Tarina vei kyllä mennessään ja nyt kun koko suku on jo jollakin tavalla edellisten kuukausien tapahtumien myötä tullut tutuksi, niin oli mukava seurata rauhassa kaikkia näitä koukeroita ja etsiä rikosten ratkaisuja yhdessä etsivien kanssa. Mukava oli seurata myös tarinaa koulukaupunkini Hämeenlinnan katuverkossa. Nyt liikuttiin Laaniityssä tutuilla kulmilla ja mentiin lähes katu kerrallaan ja talojen väritkin löytyivät tekstistä. Ovatko ne olemassa, sitä en käynyt tarkistamassa, kun Hämeenlinnassa tässä viikolla liikuin. 

Minulta on jäänyt huhtikuun kirja väliin, joten sekin on jostain haalittava ja luettava, sillä lailla saa tarinasta kokonaisuuden, sillä todellakin nämä pikkujutut eivät taida ole tämän tarinan ydin, vaan se on Arosuon suku. Sinänsä jännä juttu, en ole moiseen ennen törmännyt, mutta eihän tämäntyyppistä rikossarjaa myöskään ole taidettu ennen kirjoittaa. 

Ei voi kuin hattua nostaa kirjailijalle, jos hän pitää koko tarinavyyhden kasassa joulukuun kirjaan saakka. Odotan jatkoa, vaikka en mikään nykydekkarien ystävä olekaan.

Koskinen, J. P.: Toukokuun tuonen kukat. Crime Time, 2019. 287 s.

Kapinalliset

’Olen ihastunut nykydekkareiden sijaan historiallisiin dekkareihin. Tarina on sijoitettu menneseen aikaan, henkilöt ovat eläneet ja toimineet silloin, tutkija ja tutkittava juttu ovat fiktiivisiä. Aikanaan Umberto Eco loi menestysromaaninsa Ruusun nimi tämän kaavan mukaan sijoittamalla tarinan vanhaan luostariin. En muista, oliko siinä tunnettuja historian henkilöitä, mutta tarina oli aito dekkari. Viime aikojen tarinan muotoon kirjoitetut elämäkerrat eivät kuitenkaan saa minua syttymään. En edelleenkään ymmärrä, miksi tunnetun henkilön suuhun laitetaan asioita, joita ei voida tarkistaa eikä todentaa häneltä itseltään. Asiat jäävät fiktiivisiksi, mutta saattavat mustamaalata elämäkerran kohdetta. Ehkä näissä historiallisissa dekkareissakin.’

Shardlake-sarjan seitsemäs osa keskittyy kesään vuonna 1549 Lontoossa ja Norfolkissa. Englanti on luisumassa Henrik VIII kuoleman jälkeen kaaokseen, koska uusi kuningas Edvard VI on vasta alle kymmenvuotias ja valtakuntaa johtaa kuninkaan puolesta Somerset. Sota Skotlannissa jatkuu ja nielee valtion rahavaroja, inflaatio syö rahan arvoa ja köyhät joutuvat suureen hätään. Lisäksi talolliset ja säätyläiset kiskovat kaiken minkä irti saavat, aitaavat yhteislaitumia ja korottavat maksuja. Maaseudulla työläiset ja köyhät alkavat liikehtiä, perustaa leirejä ja lähettää vetoomuksia Somersetille asioiden parantamiseksi. 

Oikeusneuvos Shardlake saa toimeksiannon suojelijaltaan lady Elisabethilta, kuninkaan sisarelta, tutkia tämän sukulaisen syyllisyyttä vaimonsa kuolemaan. Niinpä Shardlake matkustaa apulaisensa Nicolaksen kanssa Norwichiin. Edith-vaimo on löydetty surmattuna joesta ja mies John Boyle saa syytteen murhasta. Hänet myös tuomitaan ja määrätään hirtettäväksi. Elisabeth kuitenkin on laatinut armahdusanomuksen kuninkaalle ja hirttäminen siirtyy. Silloin alueella syttyy talonpoikaiskapina, jonka pyörteisiin myös lainoppineet joutuvat. Kapteeni Kett vie heidät leiriin ja Shardlake joutuu toimimaan oikeusavustajana, kun leirissä aletaan tuomita herrasmiehiä ja säätyläisiä. Ketään ei hirtetä, mutta vankilaan he päätyvät. Lontoossa valmistellaan sotajoukon lähettämistä kukistamaan kapinaa. Se myös saapuu ja pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa voiton kapinallisista. Oikeusneuvos pelastuu kuin ihmeen kaupalla verilöyöystä ja samalla saa selville, kuka on Edithin todellinen murhaaja ja miksi. Se kesä ei jätä heitä rauhaan, vaan sodan kauheus säilyy pitkään mielessä. Mukaansa Norwichin leiristä oikeusneuvos saa palveljattarensa Josephinen pienen tyttären Maryn, joka taisteluissa jää orvoksi. Kapinalliset tuomitaan ja hirtetään, mutta rauha ei palaa Englantiin vielä aikoihin.

Kirja on yli tuhatsivuinen. Se on täynnä tapahtumia, joita on vaikea  lyhyesti kertoa. Jännitys säilyy kuitenkin loppuun saakka. Olisihan tässä ollut tiivistämisen mahdollisuus, mutta näin kirjoitettuna siitä tuli paremmin elämisen kuvaus. Siitä löytyy valtavasti yksityiskohtia ja tietoa sen ajan tavoista. Onko kaikki sitten oikein, se jää lukijan harkittavaksi? Kirjan lopussa on pitkä historiallinen katsaus tähän aikaan perustuen aikalaisten ja historiantutkijoiden kirjoituksiin. Hämmästyttävän tarkasti kirjailija on seurannut näitä dokumentteja ja luonut niissä kerrotuille tapahtumille lihaa luiden päälle. Tietenkin päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta leirissä oli myös lainopillisia neuvonantajia, jotka pakotettiin mukaan samalla tavalla kuin Shardlake tässä romaanissa. Aikalaisten kuvaukset olivat pitkälti hallitusta myötäileviä ja kapinalliset tuomitsevia. Vasta 1900-luvulla otettiin huomioon myös kapinallisten tarpeet ja oikeutukset. Tämä kirja asettuu selkeästi kapinallisten puolelle asiassa. Tänään ei tietenkään voisi kuvitellakaan tapahtuvan mitään tuollaista.

Historiallisena kuvauksena Tudorin-ajan loppupuolen kahakoista tämä kirja on loistavaa kerrontaa ja siihen kannattaa tuntustua, jos on aiheesta kiinnostunut. Muuten sen lukeminen ei kannata. Kirjan massiivisuus on puuduttava. Itse nautin siitä ja odotan jo seuraavaa Shardlake-kirjaa.

C. J. Sansom: Kapinalliset. Otava, 2019, suom. Ilkka Rekiaro, 1099 s.

Kalevanpoikien kronikka

’Kesälukemiseksi valitsin kirjastoautolta JP Koskisen viime vuonna kirjoittaman historiallisen fantasiaromaanin. Olipa osuva valinta. Tällaista ilotulitusta saa harvoin kokea. Kun ollaan maamme historian ehkä tärkeimmässä käännekohdassa ja mietitään, mitä pitäisi tehdä, niin tarinoita syntyy ja silloin on hyvä olla mukana edes joku, jolla on tolkku päässä ja hyvä muisti. Vaikka Väntti eli Antti saa kirjassa muilta vähäpätöisen roolin, niin tarinassa hän on päähenkilö. Kirjaan kannattaa tutustua.’

Kuinka Kalevala on syntynyt? Tämä kirja antaa uuden tulkinnan siihen. Neljä miestä lähtee matkalle Miklegårdiin kaukaiseen Bysanttiin hakemaan apua keisari Manuelilta, kun Sverker uhkaa maan hallitsijaa Kaukoa ja heimojen yhtenäisyyttä. Miehet ovat Väinö, Seppo ja Ahti sekä kronikan kirjoittaja Väntti. Viimemainittua lukuunottamatta miehet ovat tuttuja Kalevalasta.

Jokainen matkustaa Konstantinopoliin omien tarpeidensa ajamana. Väinö Kalevanpojalla on tavoitteena saada jälkeläinen, jotta hänen sukunsa säilyisi maan hallitsijana. Annikin pojat ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet ja vain uusi uskonto ja sen pyhät esineet voivat tässä asiassa Väinön mielestä auttaa. Niinpä Väinö lähtee hakemaan Ristuksen nauloja. Seppo Ilmarista matkalle ajaa kosto ja Ahti Lemminkäistä keisarin armeijan seikkailut ja Bysantin kauniit naiset. Vain Väntti on matkalla ilman tarkoitusta.

Väntti pääsee kuitenkin miehistä pisimmälle. Hän on runonlaulaja ja tarinankertoja. Hän päätyy oppipojaksi keisarin yliteknikon Stauriakosin pajaan ja ihastuu tämän nuoreen apulaiseen Ireneen. Hän kuulee tarinan toisensa jälkeen niin Väinämöisestä kuin Ilmarisestakin, puhumattakaan Lemminkäisestä, joka tuntuu juoksevan kukasta kukkaan. Myös Kullervo, Louhi ja muut Kalevalan sankarit ilmaantuvat mukaan kertomuksiin. Vanhoilla päivillään Väntti sitten laulaa tarinat auki, niin kuulemansa kuin itse sepittämänsäkin, ja niin syntyy kalevalainen tarusto.

Kirja on nerokas ja kaikessa hupaisuudessaan ja sadunomaisuudessaan jopa uskottava. Monet kohdat on kirjoitettu jo valmiiksi kalevalaiseen mittaan ja siksi sitä on helppo seurata. Toki se edellyttää edes jonkinlaista Kalevalan tuntemusta. Bysantin keisarin luona käyminen tuntuu ensin epäuskottavalta, mutta vikingit ovat tehneet sen jo aikaisemminkin ja koska tarina on sijoitettu maamme kannalta tärkeään aikaan eli 1100-luvulle, niin tuntuu jopa luonnolliselta, että haetaan apua idästä, kun lännestä hyökätään.

Historia sitten kertoo, kuinka asiassa lopulta kävi. Sverker kuolee, mutta hänen seuraajansa Erik kokoaa sotajoukon ja valloittaa eripuraisen maan ja sen kansan. Samalla meidät liitetään länteen. Väntti ottaa kasteen monen muun ohella ja kulkee jo Bysantissa tapaamansa hyvän piispa Henrin matkassa maata ristiin rastiin. Hän on kirjan mukaan myös piispa Henrikin surmaruonon laulaja ja on mukana myös kahakassa, jossa Erik voittaa heimot. 

Kirja avaa kokonaan uudenlaisen genren, historiallisen fantasian. Mielenkiintoista tässä on se, että luin juuri edellisellä viikolla Mikko Kamulan kirjan Ikimetsien sydänmailla, jossa oli käytetty tätä samaa genreä hyväksi. Tässä Koskisen tarinassa tutut henkilöt tuovat oman lisänsä ja saavat lukijan jopa lähes uskomaan, että näihän kaiken on täytynyt tapahtua. Loistava ja suositeltava kirja.

Koskinen, Juha-Pekka: Kalevanpoikien kronikka. WSOY, 2018, 418 s.

Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

1793

’En pidä pohjoismaisista dekkareista niiden väkivallan vuoksi. Usein kohteena ovat vielä vähäosaiset ja se tuntuu pahalta. Raaka murha ja väkivalta ei voi koskaan olla viihdyttävää. Tämän vuoksi tartuin tähänkin kirjaan epäillen ja jopa vastahakoisesti. Kirja sijoittuu kuitenkin historiaan parin sadan vuoden päähän, joten ajattelin sen lukemisen olevan vähemmän kuohuttavaa. Onko näin? Voiko väkivalta olla hyväksyttävämpää, kun se tapahtuu kaukana menneisyydessä? En tiedä, en osaa antaa neuvoa. Minulle kaikki elämä on arvokasta, vaatimatonkin, rujo ja sairaskin. Siksi tämä kirja kosketti erityisesti, monella tapaa. Lukekaa se!’

1700-luvun loppu oli Euroopan historian verisimpiä aikoja. Ranskan vallankumous muutti ajatusmaailmaa, mutta karkasi lopulta käsistä ja samalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo haihtuivat hetkeksi unholaan. Myös muualla sodittiin, elettiin köyhyydessä ja raakuudessa, ainakin nykymittapuun mukaan. Ruotsissa Kustaa III oli murhattu ja paroni Reuterholm hallitsi tiukasti valtakuntaa, joka oli täynnä sodissa vaurioituneita ihmisiä. Tähän kohtaan vanhan aatelissuvun jälkeläinen sijoittaa dekkarmaisen tarinansa. Esikoiskirjastaan hän sai Ruotsin dekkariakatemian palkinnon.

Mickel Cardell on raakki eli Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt siveyspoliisi ja Cecil Winge on keuhkotautia poteva lainoppinut. Yhdessä he alkavat tutkia vedestä löydetyn raajattoman, kielettömän ja silmättömän ruumiin alkuperää. 

Kirjan tarina jakautuu neljään osaan. Ensin kuvataan tutkimuksen alkuvaihetta, ruumiin löytymistä, tutkimusten alkua ja tutkijoiden taustoja. Toinen osa kertoo Kristofer Blixin tarinan, kuinka hän jotuu tekemään sellaista mitä ei halua. Kolmannessa osassa tutustutaan nuoren palvelustytön Anna Stina Knappin elämään. Hän joutuu tahtomattaan Kehruutaloon, jonne raakit kokoavat kaikki siveettömät pakkotyöhön ja valvojien mielivallan alle. Tämän jakson lopussa Anna Stina pakenee ja tutustuu Blixiin. Näin nämä tarinat limittyvät toisiinsa. Viimeisessä osassa astuvat kuvaan taas Cardell ja Winge. Asiat saavat selvyyden ja oikeudenmukaisen tuomion. Onko se myös vallitsevien lakien mukainen, se jää lukijan päätettäväksi.

Niklas Natt och Dag on kirjailijan oikea nimi. Hänen kirjastaan tulee mieleen brittikirjailija C. J. Sansomin historialliset dekkarit Cromvellin ajalta. Niissä on samaa kuin tässä, vammautunut lakimies, Matthew Shardlake, ratkoo hallinnon väärinkäytöksiä ja murhia. Siinä missä nämä kirjat kuvaavat raakuutta ja köyhyyttä, menee ruotsalainen dekkari pitkän harppauksen syvemmälle kuvailussaan. Lukijalle tulee vastenmielinen olo ja tekee mieli laskea kirja kädestä ja vetää puhdasta ilmaa sisäänsä. Toki tuo aika varmaankin oli raakaa, täynnä sairautta, tuskaa, hätää ja väkivaltaa, mutta sen kuvaaminen näin realistisesti ei tuntunut hyvältä. Kirja sinällään on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, kun paadutti mielensä. 

Niin paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan heikompien sorrosta, naisten hyväksikäytöstä ja lasten hädästä. Jotenkin sen lukeminen näin pelkistettynä raakuutena saa ajattelemaan, että me elämme hyviä aikoja ja ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Kuinka ne raukat ovat pystyneet edes elämään noina kirjan kuvaamina aikoina. En silti pitäisi kirjaa epäuskottavana. Siinä on tuore ote dekkarimaiseen kerrontaan. Vaikka tutkijat ovat raajarikko ja henkihieverissä oleva, niin he pystyvät toimimaan järkevästi ja selviytyvät urakastaan kunnialla, vaikka toinen julistetaan jo kuolleeksi ja toinen ryntää happokylvynkin läpi pelastamaan kurkkuaan viiltävää lasta. Sellaisia on varmaan ennen elänyt, eivät he ole mankuneet pienen haavan vuoksi eivätkä jättäneet hommaa kesken mitättömästä vastoinkäymisestä.

Kirjalla on vankka historiallinen taustansa niin kuin nykykirjoilla tuleekin olla. Täytyy kaikesta huolimatta nostaa hattua esikoiskirjailijalle hänen saavutuksestaan pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena viimeiselle sivulle saakka.

Niklas Natt och Dag: 1793. Jonny Kniga, 2018, suom. Kari Koski. 402 s.

Komtuurin surma

’En lakkaa ihmettelemästä Murakamin mielikuvitusta ja taitoa loihtia pienestäkin aiheesta suuri teos. Tämä yli 800-sivuinen järkäle ei ollut missään vaiheessa pitkästyttävä eikä tehnyt mieli hypätä yhdenkään rivin yli lukiessaan sitä. Harvoin käy näin. Vaikka aihe on vieras ja tavat oudot eikä tapahtumiakaan ole kovin paljon, kerronnan yksityiskohtaisuus ja kuvauksen kauneus otti omakseen alkulehdiltä saakka. Kirjasta on vaikea kertoa juonta tai kommentoida sitä, se pitäisi jokaisen itse kokea. Tietenkään kaikki eivät pidä tämäntyyppisestä kerronnasta, mutta miljoonat pitävät. Muuten kirjailija ei olisi niin suosittu kuin on.’

Komtuurin surma on kuuluisan japanilaisen taiteilijan Amada Tomohikon maalaus, joka on saanut aiheensa Mozartin oopperasta Don Giovanni. Tässä päähenkilö surmaa komtuurin eli hengellisen ritarikunnan komentajan. Tauluun liittyy kyllä muutakin ja sitä kirjan päähenkilö, muotokuvamaalari, yrittää selvittää. Hän asettuu asumaan vanhan kuolevan taiteilijan kotiin ja yllättäen löytää taulun ullakolta. Maalari on juuri eronnut vaimostaan Yuzusta ja etsii itselleen paikkaa, missä voi surra ja miettiä tulevaisuuttaan rauhassa. Hän tutustuu vähitellen naapuriinsa, erikoiseen yksineläjä Menshikiin, joka pyytää häntä maalaamaan muotokuvansa.

Yöllä taiteilija kuulee helistimen äänen läheisestä metsiköstä ja yhdessä Menshikin kanssa hän paljastaa vanhan temppelin takaa kuopan, jossa on puinen helistin. Samalla miehet vapauttavat idean, joka on ottanut maalauksessa kuvatun komtuurin hahmon. Menshiki kertoo oudon tarinan laakson toisella puolella elävästä 13-vuotiaasta tytöstä, jota hän epäilee omaksi tyttärekseen ja pyytää muotokuvamaalaria maalaamaan myös tämän muotokuvan. Näin hän pääsisi tyttöä lähemmäksi.

Suunnitelma toteutuu ja niin Akikawa Marien muotokuva alkaa muotoutua, ensin taiteilijan päässä sitten kankaalla. Samalla taiteilijan ja tytön välille kehittyy lämmin ystävyys ja he keskustelevat luottamuksellisesti monista elämän asioista. Kirjan loppupuolella Marie katoaa ja saadakseen hänet takaisin taitelija joutuu komtuurin neuvomana kulkemaan mystisen reitin maan alla.

Taulu ei koskaan valmistu, eikä Menshiki pääse varmuuteen Mariesta. Myöskään taiteilija ei löydä rauhaa ennen kuin hän ottaa yhteyttä Yuzuun, eroa hakeneeseen vaimoonsa. Yllättäen Yuzu odottaa lasta, mutta hän ei tiedä, kenen se on.

Kirjan juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, mutta täynnä vertauskuvallisia sivujuonia, joiden tarkoitus ja sanoma jäävät hämärään. Siis tyypillistä Murakamia. Kokonaisuutena teos on hyvinkin selväpiirteinen juonellisesti etenevä tarina, mutta nämä sivujuonteet tekevät siitä mystisen ja salaperäisen, ajatuksia herättävän kudelman. Kuka on mitäkin ja mikä on kutakin, jää lukijan ratkottavaksi ja niin kirjasta on ajatuksen poikasta pitkäksi ajaksi.

Kirjan loppuosan maagiset kulkureitit ja siellä tavatut oudot hahmot, kasvoton mies, Pitkänaama, Donna Anna, taiteilijan kuollut sisar,  jäävät vaille selitystä ja tuntuvat jopa juonen kannalta aivan turhilta. Jokin tarkoitus niillä on, mutta sitä on vielä pohdittava rauhassa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilija pohti mestarin maalausta Komtuurin surma, samalla tavalla lukija joutuu miettimään kirjan tapahtumia. Selvyyttä ei välttämättä tule.

Kaikesta huolimatta tämä yli 800-sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen ja sen luonnonkuvaukset, henkilöiden persoonat ja tapahtumat on niin kauniisti kerrottu, että niistä tulee selkeä kuva japanilaisesta maisemasta ja ihmisten elämästä. Lisäksi kirjassa on paljon musiikkia, kun taiteilija soittaa vanhan taiteilijan levyjä pohtiessaan Komtuurin surmaa. Mikä on sitten se idea, joka tulee komtuurina näkyväksi ja mikä on metafora, jonka vangiksi taiteilija on vaarassa jäädä maan alla? Ne ovat Murakamin luomia muita todellisuuksia, sellaisia kuin on muissakin hänen teoksissaan. Mielikuvitusta siis ei puutu tästäkään kirjasta. Kannattaa tutustua.

Haruki Murakami: Komtuurin surma. Tammi, 2018, suom. Juha Mylläri. 825 s.