Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Hämmästyttävät sienet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kirja kertoo eliöryhmästä, joka on kolmanneksi suurin kasvien ja bakteerien jälkeen. Sienilajit täyttävät suurin piirtein jokaisen paikan maapallolla. Niitä löytyy maaperästä, vesistä, valltamerien syvyydestä, lähteistä, tulivuorista, kallioperästä ja myös muiden eliöiden rakenteista. Monet niistä elävät symbioosissa kasvien, bakteerien, toisten sienien ja eläinten kanssa muodostaen kaikkia yhdistävän verkoston ikään kuin liiman. Sienet ovat hämmästyttävän sopeutuvaisia elinolosuhteisiinsa, ympäristöönsä ja toisiin eliöihin nähden. Lisäksi tutkimukset ovat paljastaneet, että todellisuudessa sienet ovat ryhmänä yksi vanhimmista. Ne auttoivat mm. kasvien nousun ja sopeutumisen kuivalle maalle satoja miljoonia vuosia sitten.

Kirja kertoo esimerkein tästä ihmeellisestä maailmasta. Selvitetyksi tulevat niin tutut kanta- ja kotelosienet, kuin myös homeet, hiivat, patogeeniset sienet, hyödylliset ja vahingolliset, loissienet jne. Kirja pohtii myös sienten toimintaa, liikkumista, muuntumista, aistimaailmaa jopa tietoisuutta. Kaikesta tästä tulee sellainen tuntu, niin kuin kirjan nimikin jo kertoo, että sienien maailma, joka on hyvin huonosti tunnettu, on hämmästyttävä. Loppujen lopuksi siitä tiedetään vielä kovin vähän.

Olen viime aikoina lukenut monia popularisoituja tiedekirjoja. Jokainen on antanut ajattelemisen aihetta. Niissä on esillä eliön omat toiminnat, kehitys ja tulevaisuus, mutta myös niiden vaikutus muihin eliöihin, ympäristöön ja myös ilmaston muutoksiin. Tällainen kaikkialle tunkeutuva ryhmä kuin sienet tuntuu pelottavalta, varsinkin kun se on nopeasti muuntuva ja reagoiva. Me pelkäämme uusia pandemioita, tauteja, joihin meillä ei ole immuniteettia tai parantavia keinoja. Näitä tuntuu sienimaailma olevan täynnä. Terveen ihmisen immuniteettisuoja on sellainen, että se torjuu suuren osan niin bakteerien, virusten kuin sientenkin hyökkäyksistä. Monessa kohdin kuitenkin huomautettiin, että immuniteettisuojan heikkeneminen (esim. HIV) altistaa meidät sienten hyökkäyksille. Olen katsellut, kuinka nopeasti kärpänen muumioituu kärpäshomeen alle tai kuinka lahottajasienet muuttavat kariketta mullaksi yhden talven aikana. Jo nyt on sieniä, jotka hyökkäävät meidän kimppuumme pahoin seurauksin eikä meillä ole suojaa eikä rokotetta niitä vastaan. Kirja ei pelottele, se kertoo tämän hetken tiedon. Harmillista on kuitenkin se, että tiedämme kaikesta tästä vielä kovin vähän. Siksi tällainen kirja on herkullinen luettava ja asettaa samalla tietämystämme sellaiseen asentoon, ettei kaikki ilmaantuessaan välttämättä tule yllätyksenä, vaikka varmaan sellaistakin vielä tapahtuu. 

Vuento, Matti: Hämmästyttävät sienet, Gaudeamus (2025). 376 s.

Maantieteen myytit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Miksi ymmärrämme maailman väärin? Kirja pohtii kahdeksaa myyttiä eli uskomusta, harhakäsitystä, jotka hallitsevat ihmisten käsityksiä nykyisestä maailmasta. Kirjailija toteaa, että ne ovat olemassa, koska olemme päättäneet ajatella niiden olevan totta ja niiden hylkääminen saattaisi johtaa dramaattisiin seurauksiin. Kirjan lukujen mukaan nämä myytit ovat: myytti maanosista, rajoista, kansakunnista, suvereniteetista, kasvun mittaamisesta, Venäjän ekspansionismista, Kiinan uudesta silkkitiestä ja epäonnitumaan tuomitusta Afrikasta. Kirjassa nämä esitetään asioina, joita ei kyseenalaisteta, vaikka maailmassa tällä hetkellä on todellisiakin asioita, joihin kieltäydytään uskomasta, esim. ilmastonmuutos, lajikato ja ympäristön muutokset, elämmehän kuudennen massasukupuuttoaallon aikaa. Kun huomio kiinnitetään vain oman valtion tai kansan myytteihin esim. BKT:een laskusta, niin ei nähdä todellisuutta ihan silmien edessä.

Kirjan viimeisessä kappaleessa kirjailija pohtii mahdollisuutta näistä myyteistä luopumiseen. Eli jos luovutaan kirjan esittämistä myyteistä, mitä tulee tilalle. Voidaanko silloin taata ihmisille ja luonnolle sellainen tulevaisuus, että pystytään turvaamaan ihmisten elämän eri sävyt, turvallisuus, erilaisuus ja demokraattisuus, entä luonnon säilyminen. Tuntuu olevan selvää, että nykyiset myytit, joiden mukaan nyt elämme ja kuolemme, sopivat huonosti tähän aikaan. Voidaanko kuitenkaan saavuttaa yhteisymmärrystä nyt kansallisvaltioiden repimässä maailmassa, jossa myytti kansojen asuinpaikoista ja suvereniteetista aiheuttavat selkkauksia eri puolilla maailmaa? Voidaanko luopua valheellisesta vaurauden laskennasta BKT:een avulla, vaikka jatkuvan kasvun myytin tiedämme olevan katteeton, mahdoton.

Kirja on hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Teksti on sujuvaa ja ymmärrettävää. Tekstissä ei ole käytetty liikaa vaikeita käsitteitä eikä vierasta sanastoa, sen esimerkit ovat kansantajuisia. Koska kirjalija on britti, niin monet esimerkit on otettu hänen tuntemastaan maailmasta, mutta toimittuaan monessa maassa ympäri maailman, hän on omaksunut asioita myös globaalisti. Suomi mainitaan tekstissä muutaman  kerran. Kirjassa kuvataan tilannetta näin: ”Suomi on yksi niistä harvoista ympäristöistä, joissa kaikkein parhaiten täyttyvät tyytyväisyyden otolliset olosuhteet: ihmiset eivät kilpaile keskenään vaan välittävät toisistaan, kaikkia arvostetaan suunnilleen yhtä paljon, ketään ei nosteta muiden yläpuolelle eikä paineta alas.” Lisäksi vaikka BKT:lla mitattu vauraus on alempi kuin varakkaammissa maailmankolkissa, niin silti Suomi loistaa tilastoissa onnellisuudessa ja vakaudessa, terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Näinhän se on, vaikka ei siinä koko totuus olisikaan. Joka tapauksessa kirja on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Suosittelen lämpimästi.

Richardson, Paul: Maantieteen myytit. Atena, 2025. 298 s.

Pieni suuri elämä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

  Kirja vie lukijan kaikkein pienimpien maailmaan. Kirjan kertomukset (16 kpl) valottavat lukijalle, kuinka tärkeitä voivat pienetkin eliöt olla planeettamme tulevaisuudelle ja kuinka tärkeitä ne ovat olleet elämän kehitykselle tällä planeetalla. Kirja alkaa syanobakteereista, jotka olivat ensimmäisiä eliöitä miljardeja vuosia sitten ja jotka alkoivat tuottaa happea, joka olin elämälle myrkky ennen kuin se mahdollisti monisoluisen elämän synnyn. Mullistus toisensa jälkeen kohtaa eliökuntaa ja aina löytyy pieniä, jotka saavat suuria aikaan. Millaisia nämä sitten ovat olleet ja millaisiksi ne ovat tulleet. Näistä riittää kertomuksia. Kirjassa esitellään sieniä, jotka vaikuttavat kaikkeen elämään niin parantavasti kuin myös tappavasti. Kuinka vanhoja lajit ovat, onko pienuus valttia iän suhteen, miten karhukaiset kestävät muutoksia, banaanikärpäsen merkitys tieteelle geenien ja periytymisen tutkimisessa, immuunipuolustuksen salat ja robotit elimistössämme. Kaikki saavat osansa kertomuksessa. Kirja ottaa kantaa myös pienten suojelemiseen. Pitääkö meidän välttämättä peittää maa asfaltin tai nurmikon alle, onko flunssa vain paha asia jne. Monta hyvää juttua, jotka kertovat kansantajuisesti elämästä.

Olen viime aikoina lukenut monia tietopuolisia kirjoja, hyviä ja huonoja. Monet ovat olleet tiedettä popularisoivia teoksia. Ne on hyviä, koska monesti puhdas tieteellinen teksti on raskasta luettavaa, usein englannin kielistä ja täynnä lähdeviitteitä ja vaikeita käsitteitä. Tällainen popularisoitu kirja antaa kuitenkin yleensä selkeän kuvan asiasta ja jos haluaa varmistaa asioiden oikeellisuuden, on niissä laaja lähdeluettelo sitä varten. Tietenkin on myös sensaatiohakuista kirjallisuutta, joka ratsastaa kauheuksilla, vaarallisuudella, mystisyydellä ja salaliittoteorioilla. Ne voi kyllä yleensä huomata jo ensimmäisiltä riveiltä ja jättää lukematta, jos niin haluaa. Tämä nyt lukemani kirja liikkui siinä välimaastossa. Siihen on valittu aiheita, joilla voisi olla sensaatioon viittaavaa sisältöä, mutta jotka kuitenkin on käsitelty rauhallisesti. Jos syanobakteerit tappoivat aikoinaan kaiken muun elämän, niin samalla tavalla kävi monessa massasukupuutossa myöhemminkin. Ne lienevät faktaa ja siksi eivät mene sensaation piikkiin, vaikka ne niin esitettäisiinkin. Kirja oli hyvä ja valaisi monia kiperiä kohtia elämän kehityksessä. Kannattaa siis tutustua.

Rosenlund, Marcus: Pieni suuri elämä. S&S-kustannus, 2022. Suom. Ulla Lempinen. 269 s.

Monimuotoisuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Luonnon monimuotoisuus hupenee. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Kuinka ilmiö näkyy Suomessa? Juha Kauppinen on toimittaja, joka lopetti toimittajan työnsä puoleksitoista vuodeksi selvittääkseen, mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys. Siitä syntyi reportaasikirja matkasta eri puolille Suomea, suomalaisten lajien katoamispaikoille.

Yksittäisten lajien tarkastelusta aukeaa näköala tuhansien ja miljoonien vuosien taakse ja toisaalta viime vuosikymmeniin, jolloin luonnontilainen luonto on dramaattisesti kadonnut Suomesta, kuten lähes kaikkialta maailmasta. Kirja kokoaa yhteen kymmenet pienet uutiset ja kertoo suuren tarinan niiden taustalla, ihmisen elämän seuraukset maapallolla. Kertomuksen tapahtumapaikkana on Suomi, mutta se puhuu koko maailmasta.

Monimuotoisuus on matka metsiin, soille, niityille ja jokivarsiin. Luontoon, joka on köyhtynyt, mutta jota ei Suomessa vielä ole tuhottu kokonaan. Kirjan viesti on, että meillä on aikaa, mutta ei tuhlattavaksi asti. Suomen ainutlaatuinen luonto näyttäytyy yksittäisten tarinoiden kautta, monimutkaiset, vaikeasti hahmotettavat asiat on purettu jokaiselle ymmärrettävään muotoon.

Kirja voitti vuoden 2019 Kanavan tietokirjapalkinnon.

Kirjassa tulee esiin samat ilmiöt, lajit ja seuraukset, kuin siitä tehdyssä lyhennelmässäkin. Nyt kerrotaan myös taustoja ja tapahtumia. Sinällään kirja antaa lyhennelmää paremman kokonaiskuvan, mutta on hieman pateettinen ja rönsyilevä. Tiivistelmän jaksaa lukea ja samalla sen sanoma tulee selkeämmin esille. Toissalta tämä on kirjoitettu muutama vuosi aikaisemmin ja on nyt jo seitsemän vuotta vanha. Se tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta lukiessa huomasi, että moni asia oli muuttunut tänä aikana sekä parempaan että huonompaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla muuttanut kokonaiskuvaa eikä kirjan sanomaa. Toisaalta voi vain kuvitella, kuinka se muuttuu tai ainakin kärjistyy, kun aikaa kuluu tästä vielä vaikkapa pari kymmentä vuotta eteenpäin. Olisiko ihminen siihen menessä viisastunut ja elämä palannut luontoa huomioivampaan suuntaan, epäilen, mutta muuttunut se ainakin olisi.

Mielenkiintoinen kokoaminen vaikeasta aiheesta. Jokaisen luontoa rakastavan pitäisi se lukea kaikista sen puutteista ja vanhenemisesta huolimatta. Kirja tuli minulle ajankohtaiseksi, kun kokosin näyttelyn Kukkian Luontokeskukselle pari vuotta sitten. Nyt näyttely on Jyväskylän Vesilinnan Luontomuseossa lokakuulle saakka. Menkääpä katsomaan!

Kauppinen, Juha: Monimuotoisuus. Siltala, 2019. 350 s.

 

Tunturikettu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kirjailja ja toimittaja Kimmo Ohtonen näki jutun, jossa pohdittiin naalin ilmestymistä Suomen puolen tuntureille 30 vuoden tauon jälkeen. Niinpä hän päätti kirjoittaa naalin historiikin. 

Kirja luotaa pienen koiraeläimen elämää satojen vuosien ajalta. Metsästäjät ovat aikoinaan jättäneet naalin rauhaan, koska pienen eläimen turkilla ei ollut arvoa. He pyytävät suurempia ja kalliimpia turkiksia. Muoti kuitenkin muuttuu 1800-luvun lopulla ja napaketun turkki alkaa kelvata suurille muotitaloille ja turkiksen hinta nousee moninkertaiseksi lyhyessä ajassa. Se ei tiedä hyvää metsästyksen kohteelle. 1900-luvulle tultaessa naali on hävitetty laajoilta alueilta ja silloin nousee huoli sen tulevaisuudesta.

Pohjolassa on oma naalikantansa, yhteinen kaikille Pohjoismaille ja sen säilyminen on nyt uhattuna. Naali rauhoitetaan 20-luvun lopulla, mutta tapahtuuko se liian myöhään. Kanta ei enää kasva, kun yksilöiden etäisyydet ovat liian pitkät eikä geenivirta kulje enää ryhmien välillä. Päätetään kolmesta parannuksesta tilanteeseen ja ne myös toteutetaan. Naaleja aletaan ruokkia koiranmuroilla, tuntureille levinneet ketut metsästetään pois ja mahdollisimman luonnonmukaisissa tarhoissa kasvatetut pennut vapautetaan tuntureille tietun suunnitelman mukaan. Näin naalikanta saadaan kasvamaan ja myös Suomeen saadaan vihdoin pesintä kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Kirja on hätähuuto naalin puolesta, mutta myös monen muun eläimen puolesta, jotka saattavat joutua samaan tilaan tai ovat jo siinä. Voidaanko kerran hävinnyt eläin palauttaa? Voidaanko näin lisätä luonnon monimuotoisuutta? Onko peli jo menetetty, kun ilmastonmuutos sulattaa lumia tuntureilta ja kettu rynnii apajille? Näihin kysymyksiin kirja etsii vastausta, mutta ei sitä varmuudella löydä. Ei yksi pesintä vielä palauta naalia maamme eläinkantaan, tarvitaan useita pesintöjä vuosittain pitkän ajan kuluessa ja tarvitaan varmuus siitä, että jossain vaiheessa ruokinta-automaatit voidaan poistaa tuntureilta ja naali pystyy elämään omaa elämäänsä, lisääntymään ja selviytymään vihollisistaan.

Kirja kertoo naalin tarinan ja sen tarkoitus on, ettei sille käy niin kuin kävi muuttokyyhkylle tai siivettömälle ruokille. Samalla kirja on kannanotto naalien tarhaukseen pienissä häkeissä muodin oikkujen mukaan. Siinä kirja hetkellisesti muuttuu pamfletiksi ja siinä huomaa, ettei kirjoittaja ole tutkija eikä biologi, vaan toimittaja, jonka omat ajatukset ja toiveet nousevat kerronnan yläpuolelle. Ei sinällään, samaa mieltä minäkin olen, mutta kun tehdään tietokirjaa, niin pysytään siinä. 

Hyvä ja lämmin kirja, joskin hyytävästä aiheesta, on tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Toivotaan kirjalle menestystä, vaikka voittoa ei tullutkaan.

Ohtonen, Kimmo: Tunturikettu, Otava 2023, 320 s.

Luonnos.

Julkaistu , kirjoittanut
2

Luonnosta on kirjoitettu valtava määrä kirjoja, tieteellisiä, kansantajuisia, kuvailevia, tunteellisia, selittäviä. Mukaan mahtuu vielä lisää. Runoilijana tunnettu Heli Laaksonen tarttui myös aiheeseen ja kirjoitti riemastuttavan runollisen kirjan luonnosta, jossa myös näkyy kaikki muukin niin tieteellisyys kuin kansantajuisuuskin, on tunnetta ja selitystä. Suuri osa kirjasta on tuttua, muualtakin vastaantullutta, mutta mahtuu joukkoon ainakin minulle myös täysin uutta tietoa. Tällaisia kirjoja tarvittaisiin enemmän. Tässä muutama kommentti kirjasta.

Kirjan nimi on ainakin kaksiselitteinen. Onko tämä luonnos jostakin muusta suuremmasta tai tulevasta vai onko nimi Satakunnan murteella kirjoittavan runoilijan muurteellinen ilmaus, että hän kirjoittaa nyt juttuja luonnosta. Molemmat tulkinnat sopivat hyvin kirjaan. Aikaisemmin runoilijana tunnettu Laaksonen on lähtenyt uusille urille luonnostelemaan tulevaa toimintaa, onhan hän viimeisen vuoden aikana kouluttautunut luonto- ja ympäristöneuvojaksi. Tähän toimintaan tarvitaan monipuolista tietämystä ja taitoa käsitellä luontoon liittyviä asioita. Toisaalta kirja on mitä puhtaimmin kertomus luonnon eliöistä, niiden toiminnasta ja elämästä parhaan luontokirjan tyyliin. Kirjassa esitellään edustajia lähes kaikkista eliömuodoista kasveista mikrobeihin, eläimistä sieniin, hauskalla ja humoristisella mutta myös tiedottavalla tavalla. Myös erilaiset elämään liittyvät käsitteet saavat oman lukunsa. Kirjailija on nimennyt kirjan alaotsikoksi näiden olevan eräänlaisia esitelmiä. Alun tällaiselle kirjoittamiselle antoi opintojen aikana pidetty esitelmä jostakin eliöstä. Laaksonen valitsi kääpiöpäästäisen, joita mahtuu viis tikkuaskiin. Siitä hän intoutui tekemään lisää samanlaisia esitelmiä ja lopulta myös kuvittamaan niitä. Tähän kirjaan on päätynyt liki sata esitelmää mitä kiehtovimmalla tavalle esitettyinä. 

Tapasin Heli Laaksosen Sammaltyöryhmän retkellä Satakunnassa viime syksynä ja juttelimme paitsi luonnosta niin myös kirjoittamisesta. Hän oli opintojensa yhteydessä tutustunut Luopioistenkasvisto-portaaliin ja pitänyt siitä. Niinpä hän lahjoitti uuden kirjansa minulle luettavaksi. Olin hieman hämmentynyt asiasta. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen konkreettinen palkka, jos nyt niin voi sanoa, usean kymmenen vuoden työstä kasviston selvittämisessä. Iloinen olin erityisesti siitä, että hän niin kuin monet muutkin ovat tämän sivuston löytäneet ja siitä saaneet apua opintoihinsa. Se on sillä tavalla lunastanut paikkansa, eikä työ ole mennyt hukkaan.

Luin kirjaa vähitellen nauttien sen kielestä ja tiedoista. Siellä oli paljon asioita, joista minulla ei ollut ennestään mitään tietoa ja iloitsin näistä helmistä, mutta myös kirjasta kokonaisuutena. Maailmassa on valtava määrä luontokirjoja ja niiden anti on monesti samanlainen joko kauniita kuvia tai popularisoitua tiedettä. Tämä kirja poikkeaa molemmissa tapauksissa näistä. Kuvat on piirretty mustavalmoisina lyyjykynällä täynnä yksityiskohtia. Tekstit ovat eläviä, välillä kirjailijan murrekommentein varustettuja, välillä tieteen tutkimaa tarkkaa tietoa. Hienoa on se, että samaan kaavaan on saatu mahtumaan sekä tarkka kuvaus että humoristinen vertailu ja omat huomiot. Tulen varmaan monta kertaa palaamaan kirjan pariin ja nauttimaan uudelleen sen kerronnasta. Kirjaa voi hyvin suositella kaikille, erityisesti luonnosta kiinnostuneille ja meitähän riittää. 

Laaksonen, Heli: Luonnos. Otava, 2022. 217 s.

Kaikki luodon linnut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuoden tauon aikana on tullut luettua useita kirjoja ja hyviä kirjoja. Lukulaite on siitä erinomainen väline, että siinä kulkee mukana koko kirjasto eikä paina paljon. Niinpä sen voi kaivaa esiin tauon aikana, matkalla, yöllä valvoessa tai rentoutuessaan eikä tarvitse lähteä kirjahyllylle etsimään luettavaa. Valtaosa lukemistani kirjoita on nykyään lukulaitteella e-kirjana. Myös tämä esittelyssä oleva. Edelleen olen yrittänyt lukea monipuolisesti, mutta sille ei voi mitään, että mielellään tarttuu tieteelliseen tai tiedettä selventävään tekstiin. Tämä Kunttujen kirja on juuri sellainen ja muutenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen teos.

Kirjoittajat saivat idean toistaa Pentti Linkolan vuonna 1972 tekemä matka Saaristomeren ympäri laskien linnut luodoilta ja saarilta. Linkola teki matkan vaimonsa Aliina ja tyttäriensä kanssa soutuveneellä, Kuntun pariskunta meloi kajakeilla. Panu on biologi ja Sanna-Mari lintuharrastaja ja eräopas. Matka kesti kesäkuulta elokuulle niin kuin Linkoloidenkin matka. He pyrkivät kaikessa toistamaan matkan ajankohtaa ja päivämääriä myöten. He poikkesivat samoille saarille ja luodoille, laskivat samat paikat ja vertasivat sitten tuloksia eri retkien suhteen. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tästä osin tuskastuttavasta pakosta toistaa piirulleen edellinen retki ja saada näin vertailukelpoista aineistoa. Kirja kertoo myös niistä vaikeuksista, joihin he joutuivat niin myrskyissä kuin vesiliikenteenkin suhteen. Se kertoo myös saariston kauneudesta, rauhasta ja elämästä. He tapaavat retken aikana ystäviä eri saarissa, vierailevat majakoilla ja luotsiasemilla niin kuin Linkolakin teki aikoinaan. Myös melonnan salaisuudet tulivat esiin kirjassa, samoin retkeilyn vaativuus. Kirjassa painottuu myös luonnon muuttuminen, seuranta ja säännökset, joita he pyrkivät piirulleen noudattamaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Kirjallisesti kirja vähän jankkasi asioita. Monet oli jo edellisessä luvussa kerrottu. Mielenkiintoista oli retken eri paikkojen kohdalla kerrotut suojelutoimet, elämän kuvaukset ja historia. Näin kirja sai laajemman perspektiivin kuin vain lintujen laskenta. Enemmän odotin yhteenvedolta ja vertailulta, mutta se ehkä on jonkin tieteellisemmän artikkelin paikka. Nyt luokittelin tämänkin tietokirjaksi, vaikka suurelta osin se oli jotain muuta. Romaani se ei kuitenkaan ollut, koska tapahtumat ja retki olivat faktaa. 

Kirjaa lukiessa tuli entistä enemmän mieleen, että Linkolan retki on ollut jotain, jota ei oikein ymmärrä. Heidän liittonsa kariutui pian tämän jälkeen ja siitä voi päätellä, ettei se ollut ihan sopuisa eikä harmooninen huviretki. Sitä ei ollut Kunttujenkaan retki ja vaikka kirjassa ei riidoista kerrota eikä vaikeudet korostu, niin niitä on varmasti myös ollut. 

Onko tällaisella sitten mitään syvempää merkitystä? Kirja on hyvä retkikirja ja saattaa houkutella ihmisiä melomaan. Toivottavasti ei kuitenkaan kokemattomia samanlaisiin olosuhteisiin. Muutamat kuvaukset aavan meren tai laivareittien ylityksistä pienellä kajakilla myrskyssä eivät oikein vastannut turvallisuudesta annettuja ohjeita. Suuri lautta ei varmaankaan olisi huomannut pientä kajakkia reitillään, puhumattakaan nopeista moottoriveneistä. Onneksi läheltäpiti tilanteita oli vähän.

Kirja oli hyvä pienistä puutteista huolimatta ja se kertoi hyvin luonnon muuttumisesta, vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä. Onnistunut retki on kertomisen arvoinen.

Kunttu, Panu ja Sanna-Mari: Kaikki luodon linnut. Otava, 2022. 377 s.

Suomen puu- ja pensaskasvio

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Vuoden alussa ilmestyi jo jonkin aikaa odotettu uusin painos Puu- ja pensaskasviosta. Denrologian seura on ollut aikaansaava. Tämä on jo kolmas painos ja tällä kertaa täysin uudistettuna. Aikoinaan, kun ensimmäinen painos julkaistiin, olin vasta aloittanut kasviharrastuksen ja tyytyväisenä selailin uutta kirjaa, joka toi eteeni monia ennestään aivan tuntemattomia lajeja. Onko tuollainenkin olemassa, kasvaako tuokin Suomessa? Jo silloin kirjassa oli paljon myös sellaisia lajeja, jotka ovat puhtaasti koristepuita tai -pensaita. Tässä kirjassa niitä näyttää olevan vieläkin enemmän.’

Kirjaa mainostetaan täysin kotimaiseksi tunnistamis- ja käyttöoppaaksi. Sitä se onkin. Alan kotimaiset asiantuntijat ovat koonneet tietämyksensä yhteen ja saaneet aikaan 552-sivuisen kirjan. Kenttäoppaaksi se on kyllä hieman liian massiivinen. Tuskin sitä joka retkelle tulee otettua mukaan, mutta voihan sen määrityskaavoja selata pöydän ääressä näytteitä silmäillen. Kirja käsittää niin kuin edellisetkin painokset Suomessa luontaisesti ja viljeltyinä tavattavat puut, pensaat, varvut ja puuvartiset köynnökset. Lisäksi mukana on laaja kokoelma näiden lajien alempia taksoneita, alalajeja, variaatioita, muotoja ja lajikkeita. Yhteensä esittelyssä on 1300 taksonia ja toinen mokoma lajikkeita. Melkoinen määrä.

Tarkoilla kartoilla kerrotaan lajien levinneisyydestä maassamme tai niistä paikoista, missä niitä kasvaa istutettuna. Tällöin monet arboreettumit ja yliopistojen puutarhat tulevat esille. Monet selkeät kuvat myös parantavat lajien tunnistusta. Yllättävän monesta lajista on piirroskuva lehdestä tai kasvin oksasta. Monesti esimerkiksi lehden suonitus on vaikea selittää sanallisesti, mutta kuva kertoo sen heti.

Itse olin ilahtunut myös siitä, että mukaan oli otettu myös erilaisia ohjeita kasvin käytöstä ja menestymisestä, sen tuholaisia ja kasvitauteja unohtamatta. Ensi kesänä onkin syytä perehtyä näihin ja taas oppii jotain uutta. Kun teosta selaa, tulee kyllä sellainen tunne, että kaikkea on ihan liikaa. Aikaa menee siihen, kun etsii runsaasta valikoimasta sopivaa. Tämä ei ole suinkaan moite tekijöille vaan kiitos. Kun joutuu etsimään, löytää muutakin kuin sitä, mitä etsii. Moite on oikeastaan sille, ettei aina ole aikaa etsiä, kun on niin paljon muutakin mielenkiintoista. Niinpä olenkin päättänyt ottaa tämän kirjan haltuuni pieninä palasina, ahnehtimatta sitä kokonaan samalla kertaa. Hyvät määrityskaavat auttavat tässä.

Kun nyt katselee kirjaa, ei voi olla nostamatta hattua sen tekijöille. Leena Hämet-Ahti täytti pyöreät 90 vuotta kirjan ilmestyessä, onnea näin jälkikäteen. Ihmettelen, kuinka vireitä ja aikaansaavia voidaan olla vielä noinkin korkeassa iässä. Siinä on tavoitetta meille nuoremmille. Ehkäpä kohta saamme myös jo pitkään kaivatun uuden painoksen Retkeilykasviosta.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille luonnosta kiinnostuneille. Sen voi tilata esim. Tiedekirjan kautta.

Väre, H., Saarinen, J., Kurtto. A. ja Hämet-Ahti, L.: Suomen puu- ja pensaskasvio, 3. uudistettu painos. Denrologian seura r.y., 2021. 552 s.

Yksi elämä, yksi planeetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Nyt esittelyssä on paljon huomiota saanut kirja. 94-vuotias dokumenttitoimittajien grand old man on kirjoittanut testamenttinsa eli tarinan siitä, mitä hänen elinaikanaan on tapahtunut luonnossa. Kirja liittyy dokumenttiin, jota en ole vielä nähnyt. Vaikka faktantarkastajat ovatkin osin kritisoineet kirjaa, niin se kannattaa kuitenkin lukea. Paraikaa lehdissä (esim. Hesari 26.1.) on ollut parikin artikkelia siitä, kuinka tiedemiehet vähättelevät maapallon tilaa. Tutkimukset ja huomiot on otettava tosissaan. Tässä muutama huomio kirjasta.’

Suuren luontodokumentaristin testamentti. Sain kirjan luettavakseni jouluna ja luin sen saman tien. Atteborough on elinaikanaan tehnyt valtavan määrän matkoja eri puolille maapalloa ja koonnut havaintoja ympäristön tilasta niin filmille kuin myös teoksiinsa.

Nyt tulevaisuus on vaakalaudalla. Hän aloittaa teoksen todistajalausunnolla, jossa hän kertoo oman elämänsä aikana tapahtuneista muutoksista. 30-luvulla asukkaita oli reilut kaksi miljardia ja koskematronta luontoa liki 70%. Nyt luvut ovat aivan muuta: 7,8 miljardia ja 35 %. Myös hiilipitoisuus ilmakehässä on kasvanut dramaattisesti 280:stä 415 miljoonasosaan, elämme voimakkaan ilmastonmuutoksen aikaa. Surullisena hän toteaa, kuinka erilainen planeettamme tila on nyt kuin ennen. Keräämme meristä vuosittain yli 80 miljoonaa tonnia ravintoa ja kalakannat ovat huvenneet uhanalaisiksi. Olemme menettäneet puolet matalikkojen koralleista. Asutus on tuhonnut yli 30 % rannikoiden luonnotilaisista mangrove- ja heinäniittykasvustoista. Muovia löytyy kaikkialta, jokien virtaus on keskeytetty, käytämme vesistöjä kaatopaikkoina, kuivatamme kosteikkoja, hävitämme metsiä etenkin sademetsiä, eliöiden määrä hupenee huolestuttavasti niin lajillisesti kuin yksilömääräisestikin. Hyönteisten määrä on pudonnut neljänneksellä 30 vuodessa, massasta on kadonnut paikoin jopa 75 %. Puolet maapallon hedelmällisestä maapinta-alasta on maatalouden käytössä ja samalla maa köyhtyy niin lannoitteiden kuin jatkuvan muokkauksenkin vaikutuksesta. Tulvat vievät ravinteisen maan vesitöihin, jotka rehevöityvät. Ravinnon tuottaminen vaatii yhä enemmän maapinta-alaa ja energiaa. Syömme 50 miljardia kanaa vuodessa ja 70 % lintuyksilöistä on nykyään kesyjä, kasvatettuja ja 60 % eläimistä on tuotantoeläimiä. Samalla luonnonvaraisten eläimien populaatiot ovat pienentyneet alle puoleen etisestään. Olemme vaihtaneet villin luonnon kesyyn luontoon.

Toinen osa käsittelee kysymystä mitä on edessä, jos jatkamme entiseen malliin. Onko maailmaa olemassa enää seuraavan 90 vuoden kuluttua, koska jo nyt maailma on romahtamassa. Katastrofi olisi suurempi kuin mitä olemme missään vaiheessa tähän mennessä kokeneet. Jos siitä selvitään, asettuu elämä huomattavasti köyhemmälle tasolle kuin nykyinen. Valtaosa ympäristöntutkijoista ennustaa, että tuho on välitön seuraus nykyisestä elämänlaadusta.

Kolmas osa kirjasta käsittelee visiota tulevaisuudesta, jos toimimme vastuullisesti ja nopeasti. Hänen reseptinsä on villiinnytys eli meidän on palautettava villi luonto maapallolle. Tämä tarkoittaa esim. merien laajaa suojelemista, jotta kalakannat pääsisivät palautumaan. Kun ne saadaan suojelualueilla kasvuun, ne leviävät alueen ulkopuolelle ja sen jälkeen kalastus voi taas hyödyntää suojelualueiden ulkopuolisia kantoja. Samalla tavalla osa metsistä tulee saattaa takaisin luonnontilaan, samoin pelloista, soista ja niityistä. Hän puhuu donitsimallista, jossa on kaksi tasoa ekologinen katto ja yhteiskunnallinen perusta. Näiden välissä on kestävä taso maapallon selvitä. Kattoa ei saa ylittää, mutta yhteiskunnallisesti on turvattava kohtuulliset elinolosuhteet kaikille ihmisille. Tämä tarkoittaa nykyisen eliitin luopumista tuhlailevasta elämästään ja nykyisen kehitysmaaväestön nostamista elintasossa lähemmäksi nykyistä keskitasoa. Valitettavasti nykyihmiskunnalla ei ole pienintäkään aikomusta saavuttaa tämänkaltaista tasaista vaihetta. Tämä ns. tasannevaihe vaatii luopumista jatkuvan kasvun periaatteesta, siirtymistä puhtaaseen energiaan ja villiinnyttämistä.

Kaikki ovat valtavia mullistuksia nykyiseen elämäämme. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen olisi otettava oppia virheistään ja oltava nimensä mukainen, viisas ihminen. Me tällä hetkellä elävät olemme vastuussa tästä. Meillä on tarvittavat elementit apunamme tässä työssä, samoin kyky toimia ja kuvitella mihin päädymme. Vielä on aikaa hyvittää tekomme ja muuttaa kehityksen suuntaa elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa, vain tahto puuttuu. Näin hän lopettaa testamenttinsa.

Maailmanlopun ennustajia ja varoittajia on esiintynyt maailman sivu ja aina ne tähän asti on saatu vaiennettua ja vahingot jollakin tasolla korjattua. Otsoonikato saatiin kuriin lopettamalla vahingollisten aineiden pääsy ilmakehään, happosateet vähenivät ja metsät toipuivat, kun savukaasut puhdistettiin ja luovuttiin kaikkein saatuttavimmista aineista. Meillä soita ennallistetaan sen suunnattoman hävityksen jälkeen, jonka ne kokivat sodan jälkeen. Samoin ilman laatu on parantunut, kun on siirrytty puhtaampaan energiaan, kivihiilestä luovutaan, turpeenpoltto vähenee koko ajan jne. Myös maamme on panostanut puhtaanpaan maatalouteen, liikennepäästöjen kuriin saattamiseen ja metsien laajempaan suojeluun. Mitä sitten halutaan muuta? Tietenkin tässä on vain yhden maan toimenpiteitä ja nyt vaaditaan globaaleja toimia. Lisäksi olemme eläneet yli maapallon varojen jo kauan. Tälläkin hetkellä vuositason kulutusraja tulee vastaan jo heinäkuussa eli kulutukseemme tarvittaisiin liki kaksi maapalloa. Suomalaisilla paljon aikaisemmin.

Varmaan Attenboroughin ajatukset ovat oikeansuuntaiset ja jotta päästäisiin tasapainoiseen tilaan, ne tulisi kirjaimellisesti toteuttaa. Luvut joita hän kirjassaan tuo juki eivät ole uusia, hän on ne vain koonnut yhteen ja todennut sen katastrofaalisen muutoksen, mikä hänen elinaikanaan on tapahtunut. Tätä tuskin kukaan pystyy kieltämään ellei syytä tutkijoita valehtelusta tai huonosta tutkimuksesta. 

Kuitenkin on vaikea olla opitimisti, kun näkee miten tänä päivänä asioita käsitellään ja millä mittakaavalla. Lehdessä julkaistiin vuoden aluksi muutokset, jotka maassamme vaikuttavat ihmisten elämään vuonna 2021. Ne olivat marginaalisia, ympäristö näytti jääneen autojen romutuspalkkion varaan ja kuitenkin meillä pitäisi olla hyvinkin ympäristötietoinen hallitus ja  joka on lupautunut saamaan maamme tasapainoon vuoteen 2030 mennessä. Aikaa on vähän ja tehtävää paljon. Näin se ei toteudu. Onko niin, että me toimimme vasta kun on pakko? Silloiin se on kuitenkin liian myöhäistä, sillä muutos takaisinpäin on hitaampaa kuin toiseen suuntaan. Vastustus tulee silloin olemaan rajua, mielenosoitukset laajoja ja väkivallaltakaan emme tule välttymään. Siksi vähittäinenkin liike oikeaan suuntaan on tarpeen. Meillä vaan ei taida olla siihen enää aikaa.

Hyvä ja hyvin tehty kirja ei saisi jäädä unholaan. Se pitäisi saada laajoille piireille luettavaksi ja sen ajatukset toteutettavaksi, vaikka se kirpaiseekin, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Atteborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta. WSOY, 2020, suom. Ilkka Rekiaro. 286 s.

Viimeiset

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.