Viimeiset

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Nickelin pojat

’Aika on mennyt historiakirjojen parissa eikä kaunokirjallisen teoksen lukeminen ole viime aikoina oikein edistynyt. Luin e-kirjana Colson Whiteheadin teoksen tietämättä sen suuresta suosiosta ja palkitsemisista. Niinpä hämmästyin löydettyäni ihan kelvollisen kirjan, joka on jäänyt mieleen kummittelemaan ja askarruttamaan pitkäksi aikaa. Suosittelen muillekin sen lukemista aiheen synkkyydestä huolimatta.’

Kirja sijoittuu 1960-luvun Amerikkaan. Nickel-koulukoti toimi Floridassa ja sinne lähetettiin poikia kärsimään rangaistusta, joka oli tullut joskus hyvinkin mitättömästä syystä jopa väärinkäsityksistä. Poikien joukosta suurin osa oli mustia. Olot paikassa olivat kammottavat niin kuin olettaa sopii. Ei asiasta muuten olisi kirjaa tehty. Kirja on ajankohtainen George Floydin vuoksi. Amerikassa kuohuu niin rasismin kuin väkivallankin vuoksi. Kirja sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon. 

Rotuerottelu ei ole mihinkään kadonnut näinä muutamana vuosikymmenenä vaikka niin helposti luullaan. Päähenkilö Elwood on tavallinen musta poika, joka haaveilee pääsystä kouluun ja sitten hyvään ammattiin. Hän istuu tuntemattoman mustan miehen kyytiin matkatessaan pääsykokeeseen ja tulee tuomituksi autovarkaudesta Nickeliin. Loppu kirjasta on sen kuvausta, millaista tuossa laitoksessa oli ja miksi siellä oli salainen hautausmaa, jonne päätyivät loppuunhakatut mustat pojat. 

Tarinan kertoja pääsee karkuun, mutta hänen kaverinsa kuolee. Kertoja nousee yhteiskunnassa ylemmäksi ja menestyy, mutta hän ei koskaan unohda, mitä Nickelissä tapahtui ja miten hänen ystäväänsä kohdeltiin. 

Ensin ajattelin, että kirja on samanlainen kuin monet muutkin näistä aiheista kirjoitetut. Muistan aina Jan Guilloun kirjan Pahuus, jossa kuvattiin kouluväkivaltaa Ruotsissa ja minusta se oli jotain pöyristyttävää. Tässä kirjassa on samaa, mutta asioissa mennään vielä pidemmälle, kuolemaan saakka. Mitä on rasismi, miksi se nousee edelleen Amerikassa pintaan yhä uudelleen? Ihmiset ovat olevinaan sivistyneitä, kristittyjä, kunnollisia perheen isiä ja äitejä ja kuitenkin he hyväksyvät tämän, jopa tekevät näitä tekoja. Miksi poliisit, joiden pitäisi suojella ihmisiä, syyllistyvät murhiin ja nimen omaan mustien miesten ja poikien murhiin? Eikä tämä ole tietenkään vain Amerikan asia, vaikka sieltä nämä tulevat julki. 

Kirja on intensiivinen, fiktiivinen tarina, mutta sillä on takanaan todellisia tapahtumia. Vaikka Elwood on naivi ja luottaa oikeudenmukaisuuteen, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita kasetilta ja yrittää ymmärtää, niin tällä kaikella hän pelaa venäläistä rulettia. Lukija miettiin, kuinka hänelle käy ja vaikka hän on kertoja kirjan alusta saakka, niin jotain hänelle täytyy tapahtua. Kirjailija säästää sen viimeisille lehdille ja ehkä se on syy, miksei kirja jätä rauhaan, se palaa mieleen ja sitä jää pohtimaan uudelleen ja taas uudelleen. Sehän on toisaalta hyvän kirjan merkki.

Whitehead, Colson: Nickelin pojat. Otava, 2020, suom. Markku Päkkilä. 222 s.

Margarita

Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme kirjaa ja jokainen on tehnyt ainakin minuun suuren vaikutuksen. Ehkä syynä on luonto, jota hän kuvaa pikkutarkasti ja oikein. Hän on toiselta ammatiltaan luontokartoittaja ja tuntee lajit joihin luonnossa törmää. Lisäksi hän osaa kertoa niistä uskottavasti. Hän on myös hieroja, joten tämän kirjan alkupuolen kuvaus kylpylän elämästä tuntuu uskottavalta. Margarita on uskomaton ilotulitus elämästä, kuolemasta ja luonnosta, mutta myös selviytymisestä. Kannattaa tutustua.’

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli kansanomaiseti raakku on erittäin uhanalainen nilviäinen, joka elää puhtaiden jokien pohjahiekalla suurina yhdystkuntina tai eli. Nykyään sen elinpaikat ovat tuhoutuneet laajalti ja sitä yritetään monin konstein pelastaa. 

Tämän kirjan yksi päähenkilö on jokihelmisimpukka. Sen elämää verrataan kirjan muihin päähenkilöihin. Sen kuori, sen sulkeutuneisuus, sen helmen tuoma kipu, sen taistelu elämästä toistuvat symbolisesti ihmisen elämässä. Kirjan päähenkilö on Senni Sarakorpi. Hän menettää isänsä sodassa, lapsensa polioon, elämänhalunsa ihmissuhteisiin. Hän elää kuin raakku, mutta hän kuitenkin ponnistelee pinnalle, ehkä löytää myös elämälleen tarkoituksen ja kivuilleen ratkaisun.

Senni on kylpylän hieroja 50-luvun alussa. Hän hoitaa asiakkaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aaro on kylpylävieras, mutta lapsi ei ole Aaron. Metsässä asui sodan runtelema mies, salaperäinen, outo ja kuollut. Kun metsä hakataan, hänet löydetään. Mikko on pudonnut jyrkänteeltä ja taittanut selkänsä. 

Kylpylä lakkautetaan ja Senni hakeutuu koulutukseen Helsinkiin. Hänestä tulee sodissa kärsineiden fyysinen auttaja. Aluksi hän kuitenkin joutuu hoitamaan polioon sairastuneita nuoria. Sairaalassa elämä on yhtä tuskaa niin oman itsen kuin potilaidenkin kannalta. Senni auttaa, mutta ei tule itse autetuksi. Hän käpertyy kuoreensa kuin raakku ja kaipaa vapauteen.

Kirjan juonen polut päätyvät yhteen vähitellen, elämä yrittää purkautua kuorestaan. Ihmiskohtalot hakevat toisiaan ja löytävät. Ristiriidat kuitenkin jäävät niin raakun kohtalosta kuin metsien tuhostakin. Kuinka yksilö voisi niihin vaikuttaa. Senni kantaa viimeiset raakut uuteen jokeen. Selviytyäkseen.

Jälleen upeasti kirjoitettu kirja. Se hengittää luontoa joka rivillään. Sen preesenssissä tapahtuva kerronta vie lukijan milloin metsään milloin Helsingin puistoihin, sairaalaan, sotaan, raakkujoelle. Tuntuu kuin itsekin olisi siellä. Kaunis kieli vaatii rauhallista lukemista enkä voi kuvitellakaan, että kuuntelisin kirjan toisen lukemana, siinä ei voi hengittää mukana, pysähtyä ja ajatella. 

Kirjaa olisi tietenkin voinut lyhentää, pyyhkiä pois turhan tuntuista kuvausta tai havaintoja, mutta… Sitten se ei olisi tämä kirja, vaan aivan tavallinen sodan jälkeisen ajan kuvaus niistä vaikeuksista, joita ihmisillä silloin oli. Nyt se on itsellinen tarina nuoren elämästä, ajatuksista, peloista ja tuskasta, mutta myös onnen hetkistä ja ihmissuhteista. Vaikka kirjassa tuntuu tuska ja kuolema konkreettisesti, niin elämä on se, joka vie kerrontaa eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka metsä kaatuu, vaikka raakkujoki tuhotaan, vaikka polio-virus jyllää kuin korona tänä päivänä. Vuosirengas toisensa jälkeen syntyy raakun kuoreen ja ihmisen mieleen. Helmi kasvaa kivun myötä, mutta siitäkin voi luopua. Kirja on täynnä symboliikkaa ja kielikuvia.

Toki täytyy myöntää, että vähempikin olisi riittänyt, mutta kokonaisuushan se ratkaisee ja kun on päässyt kirjan loppuun, voi paitsi huoata helpotuksesta urakan jälkeen, niin myös elää sen tuomassa maailmassa uudestaan ja taas uudestaan.

Kytömäki, Anni: Margarita. Gummerus, 2020. 582 s.

Tritonus

’Musiikki on elämässä hallitseva voima. Se soi mainoksissa, väliaikamerkeissä, taustassa, elokuvissa, lähes kaikessa. Tuntuu, ettei ilman musiikkia ole elämää. Myös kirjallisuudessa musiikilla on paikkansa. Vaikka sitä ei lukiessa kuule, niin se kuitenkin on läsnä. Westön uudessa kirjassa musiikki on lähes kirjan päähenkilö. Se tulee esiin ensimmäisillä sivuilla ja säilyy viimeiselle riville saakka, kun päähenkilö nostaa klarinetin huulilleen ja puhaltaa ilmoille ensimmäisen sävelen. Kirjassa kuulee musiikin. Vahva teos puhuu muustakin, mutta musiikki vie sitä eteenpäin.’

Tritonuksen teemoina ovat yksinäisyys, eriarvoisuus, kuuluisuus ja musiikki. Tunnettu kapelimestari Thomas Brander rakennuttaa syrjäiseen saaristokuntaan hulppean betonilinnan Casa Tritonuksen huvilakseen. Hän erottuu ympäristöstä räikeästi eikä sitä tee vähäisemmäksi taloon rakennettu hissi, jota hän itsekään ei uskalla käyttää sahkökatkojen vuoksi. Hopeanharmaa Lexus ei myöskään lähennä kapelimestaria ja ympäristöä. Hän ei uskalla myöntää olevansa menossa alaspäin, kun nuoret ja vireät mestarit rynnivät ohi molemmin puolin.

Brander kuitenkin yrittää. Naapurissa asuu tyystin toisenlainen yksinäinen, koulukuraattori Reidar Lindell, jonka kanssa hän kaikesta huolimatta ystävystyy. Lindell nauttii yksinkertasisista asioista, kalastamisesta, aamuista laiturilla, ihmisten auttamisesta ja musiikista. Hän yrittää saada jopa Branderinkin auttamaan muita, lähinnä radikalisoitunutta nuorta, joka on vaarassa joutua elämässä sivuraiteille. Lopulta hän saa Branderin perustamaan kamarimusiikkifestivaalin paikkakunnalle ja tuomaan kuuluisat ystävänsä sinne esiitymään. 

Läpi kirjan kuuluu kuitenkin musiikin ääni. Se on yksi kirjan päähenkilöistä. Vaikka molemmat miehet ovat menettäneet rakastettunsa, niin musiikkia he eivät menetä. Paholaisen intervalli soi läpi koko teoksen luoden uusia teemoja kudokseen. Tritonus-intervalli oli kielletty pitkään musiikissa, tässä se soi kirjallisuudessa.

Kirja alkaa mielenkiintoisesti ja sitä on ilo lukea. Loppua kohti tuntui, että se pitkittyi turhankin paljon kun musiikki valtasi alaa. Kuitenkin se säilyi koossa loppuun saakka ja muodosti hienon kaaren ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Elämälle saattoi ajatella kaunista tulevaisuutta kaiken harmauden ja ahdistuksen jälkeen. Ehkä ihmiset ottivat kuuluisan säveltäjän oamkseen jatkossa.

Westön kirjoissa soi aina musiikki. Nyt ei liikuttu pelkästään kevyemmän musiikin teemoissa, vaan enemmänkin klassisessa musiikissa. Erityisesti Sibelius ja Mahler nousivat esiin jopa vertailun ja kaikkinaisen pohdinnan tasolle saakka. Joissain vaiheissa se tuntui jopa ylimenevältä. Kuitenkin kirjailija piti asiat hallinnassa. Ihmetytti kuitenkin se tietämys ja tunnelma, jonka hän loi pohtiessaan Branderin kautta musiikin olemusta ja tulkintoja.

Edellisessä romaanissaan Rikinkeltainen taivas tämä kirja jo esiintyy ja sen juonkin kuvataan melko hyvin. Nyt se on kirjoitettu auki. Tämä kirja onkin paremmin omaksuttavissa kuin edellinen, erilainen ja selkeämpi. Tähänkin on saatu mukaan ajan trendejä, on #metoo ja pakolaiset, on radikalismi, pettäminen, erot ja jopa pandemiakin. Koska viimeksimainitusta ei vielä ole selvää kuvaa kenelläkään, niin sen olisin jättänyt myöhempiin kirjoihin. Nyt se vaikuttaa päälleliimatulta. Joskus tuntuu siltä, että nykykirjailijat kosiskelevat lukijoitaan ymppäämällä kaikki ajan ilmiöt samaan syssyyn teoksiinsa ja saavat aikaan eräänlaisen kaaoksen. Keskittyminen jononkin teemaan voisi auttaa.

Joka tapauksessa kirja oli hyvä ja sitä oli miellyttävää lukea. Nyt ei liikuttu enää Helsingin kortteleissa eikä nuorison kasvitarinoiden keskuudessa, nyt elämä oli rauhallisempaa ja seesteisempää, vaikka kaikenlaista kummallista tässäkin tapahtui.

Westö, Kjell: Tritonus. Otava, 2020, suom. Laura Beck. 447 s.

Merikirja

’Tuntuu, että Pohjoismaista tulee yhtenään mielenkiintoisia tietoa ja tarinaa sisältäviä kirjoja. Ankeriaan testamentti oli hyvä ja tämä Merikirja on samaa luokkaa. Näissä on tietenkin vaarana uskottavuus. Jos fakta ja fiktio sekoitetaan, niin pysyykö lukija perillä siitä kummassa mennään. Näissä kahdessa kirjassa asiat ja tarinat pysyvät hyvin erossa ja lukija voi edetä huoletta. Toki tämä ei ole tiedekirja eikä edes kaiken kattava tietokirja, mutta sen antama tieto kuitenkin lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan ja lukija voi myöhemmin ottaa selvää lisää, jos asia jää kiinnostamaan.’ 

Norjalaisen kirjan alaotsikko on Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lofooteille, jossa kirjan kirjoittaja ja hänen ystävänsä taiteilija Hugo Aasjord yrittävät saada jäähain eli holkerin koukkuun. Hugo ei ole koskaan nähnyt jäähaita ja siinä on yllyke moiseen puuhaan.

Holkeri on pohjoisten vesien jättimäinen hidas muinaisjäänne, joka saattaa elää satoja vuosia meren pohjassa syöden suihinsa kaiken mikä liikkuu. Sen liha on myrkyllistä, mutta haita pyydetäänkin sen maksasta erittyvän öljyn vuoksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään hain pyydystämisestä, päinvastoin. Oikeastaan kirjassa sen loppua kohti alkaa hai jäädä taka-alalle, kun kirjailija kertoo kaikkea muuta. Hän kertoo merestä, sen eläimistä, meren pohjasta, planktonista, kalastamisesta ja valaanpyynnistä. Myös turskan pyynti selvitetään ja kalastajien elämä merellä.

Kirja on kiinnostava juuri sen vuoksi, että sen antama tietomäärä on valtava. Meri tulee tutuksi, vaikkakin vain kumiveneestä katsottuna.

Ensin ajattelin, että ankeriaskirjan jälkeen toinen meriaiheinen voi olla pitkäveteinen, mutta toisin kävi. Tämä kirja oli kiinnostavuudessaan ihan ankeriaskirjan luokkaa. Yhden hain pyytäminen olisi ollut tylsää luettavaa ja niinpä meren valinta kirjan päähenkilöksi oli oiva valinta. Meressä elää valtaisa määrä eliöitä, joita me emme tunne. Poikana katselin kuvia syvänmeren kaloista, joilla oli lyhty päässä näyttämässä valoa. Se oli jotain kummallista ja jännittävää. Tuolla hirveässä paineessa ja täydellisessä pimeydessä elää kala, joka osaa muodostaa elimistössään valoa. Tämän kirjan mukaan tällaisia lajeja on paljon ja niiden valot ovat erilaisia, kuin joulukuusen koristeita tai ajotie syyspimeänä yönä tai ei sitä osaa edes kuvata. 

Kirja toi esiin myös ne vaarat, jotka ylikalastus tai meren saastuminen, muovi jne. aiheuttavat sen eläimistölle. Ajatuksissa kävi, että vaikka meri on niin valtava ja vettä on käsittämtön määrä, ei se silti ole haavoittumaton. Älykkäät eläimet kärsivät, niin delfiinit kuin valaatkin. Ihminen syytää saastaa niiden niskaan, häiritsee niiden kommunikointia kaikilla tuhansilla laivojen ja kaikuluotainten äänillä ja kalastavat lajeit sukupuuttoon. Siinäkin yksi asia, ei ilmastonmuutos tai hyönteikato tai kuudes massasukupuutto ole ainoita. Luonto selviää ja korjaa vauriot, mutta kuinka käy ihmisen. Hyvä kirja lukea, suosittelen.

Morten Strøksnes: Merikirja. Gummerus, 2018, suom. Katriina Huttunen. 312 s.

Ankeriaan testamentti

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Leppäkertut

’Näin keväällä lämmön lisääntyessä horroksessa olevat eläimet heräävät liikkeelle. Erityisesti sen huomaa aikuisina talvehtivista perhosista. Tänä keväänä on ollut erityisen paljon nokkosperhosia liikkeellä. Muutama vuosi sitten ne katosivat lähes kokonaan, mutta nyt näyttää kanta taas voimistuneen. Paljon on ollut myös tienvarsilla keltaisia sitruunaperhosia. Sen sijään nämä myöhäisemmät tulokkaat neitoperhoset ja amiraalit loistavast poissaolollaan. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan.

Myös kovapuoriaiset ovat heränneet. Kun tei viikolla puutöitä, niin yhden tuulenkaadon kannosta oikein pöllähti muurahaiskuoriaisia, jotka nopeasti karsottuna erehdyttävästi muistuttavat hevosmuurahaisia. kanto olikin kokonaan muutahaisten lokeroima. Samalta rungolta heilutteli tuntosarviaan myös sarvijaakko. Pieniä vikkeli lyhytsiipisiä vilahteli hakkuualueella yhtenään. Näkyipä muutama leppäkerttukin.

Talvella ilmestyi hieno kirja Leppäkertuista. odotan oikein ilmojen lämpenemistä, että pääsen testaamaan kirjan antia. Suomen leppäkertut-kirja esittelee kaikki maamme 64 lajia ja kuvien avulla selventää myös niiden muuntelua, joka tuntuu hämmästyttävältä. Tavallisesta ruutupirkostakin löytyy erilaisia variaatioita kymmenkunta. Minä kun aina olen luullut, että se jo mikä on lajina selvä.

Kirjassa on runsas kuvitus, jonka ottamista varten tekijä on kehitellyt ihan oman tekniikan. Kuvat on otettu studio-olosuhteissa, jotta lajien tuntomerkit on saatu esille. Luonnossa otetuissa kuvissa usein hyönteinen on vaikea saada kuvattavaan asentoon. Kuvien lisäksi selventävät tekstit kertovat lajin levinneisyydestä ja yleisyydestä sekä täsmentävät tuntomerkkejä. Tarkkaan myös kuvataan, mistä hyönteisen voi löytää.

Kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä luonnon rikkautta. Toivottavaa olisi, että monesta muustakin hyönteisryhmästä saataisiin vastaava teos aikaan. Itse harrastin nuorena koppisten keräilyä, mutta harrastus hiipui, kun kirjallisuus oli vaikeasti saatavaa ja vieraskielistä. Nyt voisi uudelleen herätellä harrastusta, jos se vielä mahtuu kaiken muun harrastamisen oheen.

Suosittelen kirjaa hyönteisistä kiinnostuneille ja muillekin, onhan seitsenpistepirkko maamme kansallishyönteinen ja monet tarinat sekä uskomukset liittyvät leppäkerttuihin. Verenväriset peitinsiivet kertovat oman tarinansa, lentokyky omansa. Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen… tai nimitykset onnentuoja, avaimenvartija, Neitsyt Maarian ilo ja suru, Jumalan sanansaattaja jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuleehan kuoriaisen nimikin Pyhästä Birgitasta, jonka kuollessa 1300-luvulla lähetettiin leppäpirkko ison kivikirkon juureen.’

Karjalainen, Sami: Suomen leppäkertut. Docendo, 2020. 256 s.

Härmät, noet, ruosteet

’Vihdoinkin! Kun muutama vuosi sitten tein Luopioistenkasvisto.fi-sivustolle osion, jossa esittelin parasiittisia piensieniä, jotka kehittyvät kasvien pinnoille, niin lähteenä oli omien kokemusten lisäksi vuonna 1957 ilmestytyt Aarre Rauhalan kirja Kasvien sienitauteja. Jo silloin aika oli siitä ajanut ohi ja tutkimus mennyt eteenpäin. Odottelin tuoreempaa tietoa, tuoreempaa teosta, jota käyttää lähteenä. Nyt sellainen on ilmestynyt. Olen viime päivät ollessani ikäkaranteenissa lukenut ja selannut kirjaa edestakaisin todeten, ettei se Rauhalan kirja loppujen lopuksi niin vanhanaikainen ollutkaan.’

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma on tuottanut hyviä määristysoppaita: jäkäläkirjoja, limasienikirjan, sammalkirjan ja nyt tämän piensienikirjan. Yhteisenä asiana näille ryhmille on ainakin se, ettei meillä ole kovinkaan paljon näiden alojen tutkijoita tai harrastajia. Toivottavasti nämä kirjat lisäävät kiinnostusta.

Piensienet ovat parasiittisia eli ne elävät kasvin pinnalla loisena ottaen ravintonsa kasvisoluista. Samalla ne heikentävät kasvin kehittymistä, saattavat vääristää sen rakennetta tai estävät sitä lisääntymästä. Miksi näistä riesoista pitäisi olla kiinnostunut? Ehkäpä juuri sen vuoksi. Monet parasiittiset piensienet ovat viljelykasvien vitsauksena. Viljat kärsivät nokisienistä ja ruosteista, puutarhakasvit menettävät kauniin kukkansa tai marjapensaat satonsa. Myös metsille näillä sienillä on vaikutuksensa. Ruosteet heikentävät puun kasvua tai jopa tappavat puun. Tervasrosoa on aina kammoksuttu sen mäntyyn muodostamien korojen vuoksi.

Tämä kirja nimensä mukaan esittelee kolme laajaa piensieniryhmää. Jokaiseen kuuluu satoja ellei tuhansia lajeja. Meilläkin lajien määrä liikkuu sadoissa. Ymmärrettävää on, ettei kirjaan ole voitu ottaa kaikkia lajeja, vaan tekijät ovat joutuneet valitsemaan vain esimerkkejä (240 lajia). Siitä huolimatta otos on edustava ja kattaa paitsi yleisimmät niin myös joukon erikoisempia lajeja.

Kirja on näyttävä värivalokuveinsa vuoksi, mutta myös antoisa tarkkojen tekstiensä vuoksi. Sille joka ei ole yhtään perehtynyt näihin lajeihin, saattaa kirja olla vaikea. Siksi paikallaan olisi voinut olla käsitehakemisto, jossa lyhyesti selvitetään, mitä mikin asia tekstissä tarkoittaa. Muuten teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Tietenkin kuvat näyttävät lajin ulkonäön parhaiten, teksti taas sen hienorakenteen ja toiminnan.

Toinen asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan on kattava lajiluettelo. Tällainenhan löytyy rupijäkäliä esittelevästä vastaavasta kirjasta. Tässä taitaa vain olla niin, että lista olisi toki voitu laittaa mukaan, mutta nimistö ja lajisto muuttuvat ja näin lista olisi jo ilmestyessään puutteellinen ja vanha. Ehkä tällaisen listan voisi saada nettiin, jossa se uusiutuisi aika ajoin. Meillähän on Laji.fi-sivusto, josta tämänkin kirjan lajit löytyvät ja paljon muita, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei vastaa kaikin osin tämän kirjan tietoja.

Ainahan voi vaatia enemmän. Se on kait meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus. Joka tapauksessa tämä kirja on loistava esimerkki hienosta ja tarkasta työstä meidän harrastajien hyväksi. Nyt voin päivittää (ja olen sen jo pitkälle tehnytkin) omat piensienisivuni nettikasviossani. Nimet ovat vaihtuneet, jotkin lajit pilkottu, joitakin yhdistely, joitakin uusia on tullut, joitain hävinnyt. Työmäärä on minullakin suuri, mutta ainakin nyt jo huomasin, että suuri osa omien sivujeni lajeista ja tiedoista on oikeita ja paljon on myös sellaisia lajeja, jota tämä kirja ei esittele. Se täytyy kuitenkin muistaa, että tutkija ja harrastaja ovat aivan eri asia. Niinpä toivonkin, että uudet harrastajat tutkivat tätä kirjaa huolella. Tutkijat voisivat taas korjata erehdyksiäni. Näin saadaan molemminpuolinen hyöty.

Kiitokset tekijöille. Upeaa työtä ja upea lopputulos.

Stenroos, S., Ahti, T. & Salo, V. (toim,) 2020: Härmät, noet, ruosteet. – Norrlinia 35:1-392.

Punatukkainen nainen

’Näyttää nyt tulevan tänne blogiin useampi kirjajuttu peräkkäin. Olen ollut flunssassa ja ehtinyt lukea useita kirjoja. Jaan lukijoiden kanssa vanhan tarinan Oidipuksesta uusissa kuoseissa. Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk hallitsee draaman taidon. Hän osaa nostaa esiin sujuvasti ja neutraalisti vaikeitakin asioita. Syvästi symbolinen kirja kulkee nykyajassa hakien vaikutteista vanhoista tarinoista, nostaen esiin problematiikan isän ja pojan suhteesta. Tässä taas muutamia omia huomioitani kirjasta, jotka olen merkinnyt kirjapäiväkirjaani. Ehkä joku saa niistä kimmokkeen tutustua kirjaan ja nauttia siitä yhtä paljon kuin minäkin.’

Pamukin voimakas romaani pohtii siis isän ja pojan suhdetta. Kirjassa kulkee mukana koko ajan kaksi vanhaa tarinaa: kreikkalainen Sofokleen Kuningas Oidipus ja iranilainen Firdawsin muistiin merkitsemä Kuningasten kirja. Edellisessä poika tappaa isänsä, nai äitinsä ja lopuksi sokaisee itsenä ja lähtee kerjäläisenä kiertämään maailmaa. Jälkimmäisessä kuninkaan tytär synnyttää naapurimaan kuninkaalle pojan. Aikanaan maat joutuvat sotaan ja isä ja poika päätyvät taistelussa vastakkain. Tarinassa isä tappaa poikansa. Nämä tarinat kulkevat rinnakkain läpi tämän kirjan, joka kertoo niistä nykaikaisen version.

Kirjan päähenkilö, Cem, jää isättömäksi alle kymmenvuotiaana ja elää köyhyydessä äitinsä kanssa. Lukiopoikana hän lähtee kesällä kaivonkaivaja mestari Mahmutin kanssa pieneen Öngörenin kaupunkiin kaivamaan kaivoa. Mestari on kaivossa ja apupoika hinaa vinssillä ja sangolla maat ylös. Vapaa-aikana he lepäävät tai käyvät kaupungissa juomassa teetä. Siellä Cem tapaa Punatukkaisen naisen. Tämä on lähes hänen äitinsä ikäinen, mutta nuori poika rakastuu. Nainen on näyttelijä ja viimeisenä iltana tämä kutsuu Cemin katsomaan näytöstä, vie pojan luokseen ja viettää yön tämän kanssa. 

Kaivoon ei löydy vettä. Lopulta tapahtuu onnettomuus ja sanko putoaa. Cem luulee tappaneensa mestarinsa, jota pitää lähes isänään ja pakenee paikalta. Tapahtuma seuraa häntä läpi elämän. Hän ei pääse eroon isättömyydestä. Itse hän ei saa vaimonsa kanssa lasta, mutta perustaa lopulta menestyvän rakennusliikkeen lapsekseen. Kirjan lopulla palataan Öngörenin kaupunkiin. Siellä ovat kaikki palikat paikallaan loppukohtausta varten ja vääjäämätön tapahtuu.

Todella taitavasti punottu tarina, hienosti liitetty vanhoihin taruihin. Vaikka lukija jo ennen kirjan puoliväliä tajuaa, että tässä on tarujen mukainen loppu, niin siitä huolmatta se järkytti, toisaalta helpotti. Isättömyys on monen pojan arkea tänäkin päivänä, kun liki puolet liitoista kariutuu ja lapset siirtyvät pääsääntöisesti äidin hoiviin. Poika kaipaa isäänsä, tämän ohjausta, kasvatusta, seuraa ja läheisyyttä. Jos hän ei sitä saa, hän etsii sitä muualta. Cem löytää mestarinsa ja ottaa tämän isäkseen, vaikka oma isä asuu samassa kaupungissa. Kun sitten onnettomuus tapahtuu, poika ajettelee tappaneensa isänsä Oidipuksen tapaan ja rakastellessaan Punatukkaisen naisen kanssa, hän ajattelee samanikäistä äitiään tietämättä, kuka Punatukkainen nainen lopulta on. Kun Cem vähitellen vuosien kuluessa nousee varakkuudessa ja arvostuksessa tavallisten työntekijöiden yläpuolelle, hän ajattelee yhä isättömyyttä ja Punatukkaista naista. 

Omalla tyylillään Pamuk kertoo vakavistakin asioita ja saa lukijan koukutettua tarinaan. Tuntuu kuin tämä vanha tarina alkaisi elää uudelleen ja saisi jotain inhimillistäkin seurakseen. Vaikka tarina Oidipuksesta on hyvinkin vastenmielinen, niin tämän kirjan kautta siihen tulee toinen sävy. Se on edelleen vastenmielinen nykyajan mukaan, mutta sitä alkaa ymmärtää mennen ajan kertomuksena. Tietämättämyys on pahasta niin silloin kuin Pamukin kertomuksenkin aikaan. 

Pamuk, Orhan: Punatukkainen nainen. Tammi 2019 (2015), suom. Tuula Kojo. 322 s.

Metsän kansa

’Tänään on Kalevalan-päivä. Elias Lönnrot kokosi aikoinaan Kalevalan vanhoista kansanrunoista ja sai aikaan juonellisen kertomuksen, joka on innoittanut monia taiteilijoita, säveltäjiä ja kirjailijoita halki vuosikymmenien 175 vuoden ajan. Viimeisin kohtaamani tähän aihepiiriin kuuluva tuotos on Mikko Kamulan trilogia Metsän kansa. Kansatiedettä ja historiaa opiskellut kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön ennen kirjoittamista ja niinpä tapahtumien todenperäisyys on tutkittu tarkkaan. Kokonaan toinen puoli kirjoissa on niiden fantasia-aines, jonka hän on ammentanut kansanrunoudesta. Toki mukaan mahtuu myös omaa mielikuvitusta, mutta niinhän on kaikessa kirjallisuudessa. Sarja on edennyt kolmanteen osaan ja saanee jatkoa tulevaisuudessa. Suosittelen.’

1400-luvulle sijoittuva tarina kuvaa erämaiden asuttamista ja elämää metsässä kaukana muista ihmisistä. Tarinan keskiössä on Juko Rautaparran perhe, joka on muuttanyt Juvalta Leppävirran seutuville Kallaveden vesistöalueelle. Perheeseen kuuluu kirjasarjan alussa isän lisäksi vaimo Mateli, Mallu-mummo ja lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Lisäksi perheeseen syntyy Mielo. Lähistöllä asuu tietäjä Yörnin äijä sekä muutama muita veroja pakoon lähteneitä talollisia. Toimeentulonsa he saavat erältä, kalasta ja kaskiviljelystä. Tarinassa keskeisenä ovat myös vanhat jumalat, haltijat, maahiset ja muu metsän väki, joka osallistuu ihmisten elämään ja jotka ihmiset ottavat huomioon kohtelemalla heitä kunnioittavasti ja kutsumalla heitä apuun tarvittaessa. Ainaisena uhkana erämaissa asuvilla ovat lappalaiset, karjalaiset ja venäläiset sekä Ruotsin vallan voudit ja veronkerääjät, joilla on ahneudesta riippuen täysi valta kerätä veroja omaan pussiinsa. 

Tarina muodostuu vanhoista kalevalaisista runoista, joita kirjailija on muokannut kirjaan sopiviksi. Niinpä siinä vietetään kekrijuhlaa ja Ukon vakkoja ja viedään vainajat hiiteen, kunnioitetaan karhua ja pelätään metsän voimia. Tietäjä Yörnin ukko tekee loitsuja ja suojee siten asumuksia, hyvittelee metsän jumalia. Mallu-mummo kerää yrttejä ja parantaa sairaita. Tavalliset asukkaatkin toimivat samalla tavalla, vaikka heillä ei näitä voimia olekaan. Perheen lapsista Tenho omaa tietäjän lahjoja ja päätyy Yörnin äijän koulutukseen, vanhemmat Heiska ja Varpu katselevat ikäisiään ja valmistautuvat valitsemaan puolisoaan, isä yrittää piilotella asumustaan vihollisilta ja Mateli suree pientä lastaan, joka joutui karhun viemäksi.

Kirjan ensimmäinen osa oikeastaan vie lukijan 1400-luvun maailmaan ja niihin olosuhteisiin, joissa perhe elää. Siinä kerrotaan tavallisesta elämästä ja selviytymisestä. Toisessa osassa fantasia-aines lisääntyy. Nytkin vaarat vaanivat ja Heiska jotuu käräjille puolustaessaan perhettään. Tässä osassa hän löytää Kullan, jota alkaa mieliä itselleen puolisoksi. Iso härkä- tarina tulee suoraan Kalevalasta ja tämä jättiäinen on saatava surmattua. Nyt kuvioon astuvat voimakkaasti haltijat, maahiset, lappalaiset ja Tuonela. Härkä kukistuu, mutta tappioita tulee toisaallakin. Tenho saa surmansa taistelussa.

Kolmas osa etenee nyt vuoroon Tuonelassa ja vuoroon Jukon perheen elämässä. Keskeisenä ovat Tenhon ja Yörnin äijän kulkeminen Tuonelassa ja Päivölässä, Heiskan retki Karjalaan ja häät sekä Varpun elämä Juvalla. Varsinkin Tuonelan osuus pistää ajattelemaan mielikuvituksen rikkautta myös vanhoissa tarinoissa.

Miten tällaiseen kirjallisuuteen tulisi suhtautua. Tiivistämisen varaa kirjoissa olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta rauhallinen elämän kuvaaminen on miellyttävää luettavaa nykyajan kiireisessä elämässä. Joissain kohdin ajattelin tekstin olevan liiankin nykyaikaista. Nuoret ajattelivat monessa kohdin nykyaikaisesti niin naisen asemasta kuin moraalistakin. Näitähän on aika vaikea ammentaa muinaisruonoudesta. Myös mietitytti kristinuskon vaikutus tuohon aikaan. Juvalla oli kirkko ja osa väestöstä oli kristittyjä. Jukon perhe eli muinaisuskon varassa, näki haltioita, liikkui maahisten parissa, haki turvaa henkiolennoilta. Kuitenkin he suhtautuivat suvaitsevaisesti kirkon toimintaan. Oliko noin? Kirjasta sai sen kuvan, että aikakausi oli voimakasta muutoksen aikaa ja siinä Jukon perheen kaltainen elämänlaatu oli häviämässä. Kalevalaisen elämäntavan esiintuominen on ehkä kirjan parasta antia. Kun Kalevalasta on sanottu sen liioittelevan asioita, niin tässä ne liioittelut otettiin tosissaan ja jopa vähän lisättiinkin.

Jos tämäntyypisestä kirjallisuudesta pitää ja jaksaa lukea pitkiä kertomuksia eikä kaipaa murha- ja rikosmaailmaa dekkarien tapaan, niin suosittelen kirjasarjaa lämpimästi.

Kamula, Mikko: Ikimetsän sydänmailla. Gummerus, 2017. 680 s.
Kamula, Mikko: Iso härkä. Gummerus, 2018. 603 s.
Kamula, Mikko: Tuonela. Gummerus, 2019. 702 s.