Kalevanpoikien kronikka

’Kesälukemiseksi valitsin kirjastoautolta JP Koskisen viime vuonna kirjoittaman historiallisen fantasiaromaanin. Olipa osuva valinta. Tällaista ilotulitusta saa harvoin kokea. Kun ollaan maamme historian ehkä tärkeimmässä käännekohdassa ja mietitään, mitä pitäisi tehdä, niin tarinoita syntyy ja silloin on hyvä olla mukana edes joku, jolla on tolkku päässä ja hyvä muisti. Vaikka Väntti eli Antti saa kirjassa muilta vähäpätöisen roolin, niin tarinassa hän on päähenkilö. Kirjaan kannattaa tutustua.’

Kuinka Kalevala on syntynyt? Tämä kirja antaa uuden tulkinnan siihen. Neljä miestä lähtee matkalle Miklegårdiin kaukaiseen Bysanttiin hakemaan apua keisari Manuelilta, kun Sverker uhkaa maan hallitsijaa Kaukoa ja heimojen yhtenäisyyttä. Miehet ovat Väinö, Seppo ja Ahti sekä kronikan kirjoittaja Väntti. Viimemainittua lukuunottamatta miehet ovat tuttuja Kalevalasta.

Jokainen matkustaa Konstantinopoliin omien tarpeidensa ajamana. Väinö Kalevanpojalla on tavoitteena saada jälkeläinen, jotta hänen sukunsa säilyisi maan hallitsijana. Annikin pojat ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet ja vain uusi uskonto ja sen pyhät esineet voivat tässä asiassa Väinön mielestä auttaa. Niinpä Väinö lähtee hakemaan Ristuksen nauloja. Seppo Ilmarista matkalle ajaa kosto ja Ahti Lemminkäistä keisarin armeijan seikkailut ja Bysantin kauniit naiset. Vain Väntti on matkalla ilman tarkoitusta.

Väntti pääsee kuitenkin miehistä pisimmälle. Hän on runonlaulaja ja tarinankertoja. Hän päätyy oppipojaksi keisarin yliteknikon Stauriakosin pajaan ja ihastuu tämän nuoreen apulaiseen Ireneen. Hän kuulee tarinan toisensa jälkeen niin Väinämöisestä kuin Ilmarisestakin, puhumattakaan Lemminkäisestä, joka tuntuu juoksevan kukasta kukkaan. Myös Kullervo, Louhi ja muut Kalevalan sankarit ilmaantuvat mukaan kertomuksiin. Vanhoilla päivillään Väntti sitten laulaa tarinat auki, niin kuulemansa kuin itse sepittämänsäkin, ja niin syntyy kalevalainen tarusto.

Kirja on nerokas ja kaikessa hupaisuudessaan ja sadunomaisuudessaan jopa uskottava. Monet kohdat on kirjoitettu jo valmiiksi kalevalaiseen mittaan ja siksi sitä on helppo seurata. Toki se edellyttää edes jonkinlaista Kalevalan tuntemusta. Bysantin keisarin luona käyminen tuntuu ensin epäuskottavalta, mutta vikingit ovat tehneet sen jo aikaisemminkin ja koska tarina on sijoitettu maamme kannalta tärkeään aikaan eli 1100-luvulle, niin tuntuu jopa luonnolliselta, että haetaan apua idästä, kun lännestä hyökätään.

Historia sitten kertoo, kuinka asiassa lopulta kävi. Sverker kuolee, mutta hänen seuraajansa Erik kokoaa sotajoukon ja valloittaa eripuraisen maan ja sen kansan. Samalla meidät liitetään länteen. Väntti ottaa kasteen monen muun ohella ja kulkee jo Bysantissa tapaamansa hyvän piispa Henrin matkassa maata ristiin rastiin. Hän on kirjan mukaan myös piispa Henrikin surmaruonon laulaja ja on mukana myös kahakassa, jossa Erik voittaa heimot. 

Kirja avaa kokonaan uudenlaisen genren, historiallisen fantasian. Mielenkiintoista tässä on se, että luin juuri edellisellä viikolla Mikko Kamulan kirjan Ikimetsien sydänmailla, jossa oli käytetty tätä samaa genreä hyväksi. Tässä Koskisen tarinassa tutut henkilöt tuovat oman lisänsä ja saavat lukijan jopa lähes uskomaan, että näihän kaiken on täytynyt tapahtua. Loistava ja suositeltava kirja.

Koskinen, Juha-Pekka: Kalevanpoikien kronikka. WSOY, 2018, 418 s.

Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

1793

’En pidä pohjoismaisista dekkareista niiden väkivallan vuoksi. Usein kohteena ovat vielä vähäosaiset ja se tuntuu pahalta. Raaka murha ja väkivalta ei voi koskaan olla viihdyttävää. Tämän vuoksi tartuin tähänkin kirjaan epäillen ja jopa vastahakoisesti. Kirja sijoittuu kuitenkin historiaan parin sadan vuoden päähän, joten ajattelin sen lukemisen olevan vähemmän kuohuttavaa. Onko näin? Voiko väkivalta olla hyväksyttävämpää, kun se tapahtuu kaukana menneisyydessä? En tiedä, en osaa antaa neuvoa. Minulle kaikki elämä on arvokasta, vaatimatonkin, rujo ja sairaskin. Siksi tämä kirja kosketti erityisesti, monella tapaa. Lukekaa se!’

1700-luvun loppu oli Euroopan historian verisimpiä aikoja. Ranskan vallankumous muutti ajatusmaailmaa, mutta karkasi lopulta käsistä ja samalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo haihtuivat hetkeksi unholaan. Myös muualla sodittiin, elettiin köyhyydessä ja raakuudessa, ainakin nykymittapuun mukaan. Ruotsissa Kustaa III oli murhattu ja paroni Reuterholm hallitsi tiukasti valtakuntaa, joka oli täynnä sodissa vaurioituneita ihmisiä. Tähän kohtaan vanhan aatelissuvun jälkeläinen sijoittaa dekkarmaisen tarinansa. Esikoiskirjastaan hän sai Ruotsin dekkariakatemian palkinnon.

Mickel Cardell on raakki eli Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt siveyspoliisi ja Cecil Winge on keuhkotautia poteva lainoppinut. Yhdessä he alkavat tutkia vedestä löydetyn raajattoman, kielettömän ja silmättömän ruumiin alkuperää. 

Kirjan tarina jakautuu neljään osaan. Ensin kuvataan tutkimuksen alkuvaihetta, ruumiin löytymistä, tutkimusten alkua ja tutkijoiden taustoja. Toinen osa kertoo Kristofer Blixin tarinan, kuinka hän jotuu tekemään sellaista mitä ei halua. Kolmannessa osassa tutustutaan nuoren palvelustytön Anna Stina Knappin elämään. Hän joutuu tahtomattaan Kehruutaloon, jonne raakit kokoavat kaikki siveettömät pakkotyöhön ja valvojien mielivallan alle. Tämän jakson lopussa Anna Stina pakenee ja tutustuu Blixiin. Näin nämä tarinat limittyvät toisiinsa. Viimeisessä osassa astuvat kuvaan taas Cardell ja Winge. Asiat saavat selvyyden ja oikeudenmukaisen tuomion. Onko se myös vallitsevien lakien mukainen, se jää lukijan päätettäväksi.

Niklas Natt och Dag on kirjailijan oikea nimi. Hänen kirjastaan tulee mieleen brittikirjailija C. J. Sansomin historialliset dekkarit Cromvellin ajalta. Niissä on samaa kuin tässä, vammautunut lakimies, Matthew Shardlake, ratkoo hallinnon väärinkäytöksiä ja murhia. Siinä missä nämä kirjat kuvaavat raakuutta ja köyhyyttä, menee ruotsalainen dekkari pitkän harppauksen syvemmälle kuvailussaan. Lukijalle tulee vastenmielinen olo ja tekee mieli laskea kirja kädestä ja vetää puhdasta ilmaa sisäänsä. Toki tuo aika varmaankin oli raakaa, täynnä sairautta, tuskaa, hätää ja väkivaltaa, mutta sen kuvaaminen näin realistisesti ei tuntunut hyvältä. Kirja sinällään on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, kun paadutti mielensä. 

Niin paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan heikompien sorrosta, naisten hyväksikäytöstä ja lasten hädästä. Jotenkin sen lukeminen näin pelkistettynä raakuutena saa ajattelemaan, että me elämme hyviä aikoja ja ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Kuinka ne raukat ovat pystyneet edes elämään noina kirjan kuvaamina aikoina. En silti pitäisi kirjaa epäuskottavana. Siinä on tuore ote dekkarimaiseen kerrontaan. Vaikka tutkijat ovat raajarikko ja henkihieverissä oleva, niin he pystyvät toimimaan järkevästi ja selviytyvät urakastaan kunnialla, vaikka toinen julistetaan jo kuolleeksi ja toinen ryntää happokylvynkin läpi pelastamaan kurkkuaan viiltävää lasta. Sellaisia on varmaan ennen elänyt, eivät he ole mankuneet pienen haavan vuoksi eivätkä jättäneet hommaa kesken mitättömästä vastoinkäymisestä.

Kirjalla on vankka historiallinen taustansa niin kuin nykykirjoilla tuleekin olla. Täytyy kaikesta huolimatta nostaa hattua esikoiskirjailijalle hänen saavutuksestaan pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena viimeiselle sivulle saakka.

Niklas Natt och Dag: 1793. Jonny Kniga, 2018, suom. Kari Koski. 402 s.

Komtuurin surma

’En lakkaa ihmettelemästä Murakamin mielikuvitusta ja taitoa loihtia pienestäkin aiheesta suuri teos. Tämä yli 800-sivuinen järkäle ei ollut missään vaiheessa pitkästyttävä eikä tehnyt mieli hypätä yhdenkään rivin yli lukiessaan sitä. Harvoin käy näin. Vaikka aihe on vieras ja tavat oudot eikä tapahtumiakaan ole kovin paljon, kerronnan yksityiskohtaisuus ja kuvauksen kauneus otti omakseen alkulehdiltä saakka. Kirjasta on vaikea kertoa juonta tai kommentoida sitä, se pitäisi jokaisen itse kokea. Tietenkään kaikki eivät pidä tämäntyyppisestä kerronnasta, mutta miljoonat pitävät. Muuten kirjailija ei olisi niin suosittu kuin on.’

Komtuurin surma on kuuluisan japanilaisen taiteilijan Amada Tomohikon maalaus, joka on saanut aiheensa Mozartin oopperasta Don Giovanni. Tässä päähenkilö surmaa komtuurin eli hengellisen ritarikunnan komentajan. Tauluun liittyy kyllä muutakin ja sitä kirjan päähenkilö, muotokuvamaalari, yrittää selvittää. Hän asettuu asumaan vanhan kuolevan taiteilijan kotiin ja yllättäen löytää taulun ullakolta. Maalari on juuri eronnut vaimostaan Yuzusta ja etsii itselleen paikkaa, missä voi surra ja miettiä tulevaisuuttaan rauhassa. Hän tutustuu vähitellen naapuriinsa, erikoiseen yksineläjä Menshikiin, joka pyytää häntä maalaamaan muotokuvansa.

Yöllä taiteilija kuulee helistimen äänen läheisestä metsiköstä ja yhdessä Menshikin kanssa hän paljastaa vanhan temppelin takaa kuopan, jossa on puinen helistin. Samalla miehet vapauttavat idean, joka on ottanut maalauksessa kuvatun komtuurin hahmon. Menshiki kertoo oudon tarinan laakson toisella puolella elävästä 13-vuotiaasta tytöstä, jota hän epäilee omaksi tyttärekseen ja pyytää muotokuvamaalaria maalaamaan myös tämän muotokuvan. Näin hän pääsisi tyttöä lähemmäksi.

Suunnitelma toteutuu ja niin Akikawa Marien muotokuva alkaa muotoutua, ensin taiteilijan päässä sitten kankaalla. Samalla taiteilijan ja tytön välille kehittyy lämmin ystävyys ja he keskustelevat luottamuksellisesti monista elämän asioista. Kirjan loppupuolella Marie katoaa ja saadakseen hänet takaisin taitelija joutuu komtuurin neuvomana kulkemaan mystisen reitin maan alla.

Taulu ei koskaan valmistu, eikä Menshiki pääse varmuuteen Mariesta. Myöskään taiteilija ei löydä rauhaa ennen kuin hän ottaa yhteyttä Yuzuun, eroa hakeneeseen vaimoonsa. Yllättäen Yuzu odottaa lasta, mutta hän ei tiedä, kenen se on.

Kirjan juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, mutta täynnä vertauskuvallisia sivujuonia, joiden tarkoitus ja sanoma jäävät hämärään. Siis tyypillistä Murakamia. Kokonaisuutena teos on hyvinkin selväpiirteinen juonellisesti etenevä tarina, mutta nämä sivujuonteet tekevät siitä mystisen ja salaperäisen, ajatuksia herättävän kudelman. Kuka on mitäkin ja mikä on kutakin, jää lukijan ratkottavaksi ja niin kirjasta on ajatuksen poikasta pitkäksi ajaksi.

Kirjan loppuosan maagiset kulkureitit ja siellä tavatut oudot hahmot, kasvoton mies, Pitkänaama, Donna Anna, taiteilijan kuollut sisar,  jäävät vaille selitystä ja tuntuvat jopa juonen kannalta aivan turhilta. Jokin tarkoitus niillä on, mutta sitä on vielä pohdittava rauhassa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilija pohti mestarin maalausta Komtuurin surma, samalla tavalla lukija joutuu miettimään kirjan tapahtumia. Selvyyttä ei välttämättä tule.

Kaikesta huolimatta tämä yli 800-sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen ja sen luonnonkuvaukset, henkilöiden persoonat ja tapahtumat on niin kauniisti kerrottu, että niistä tulee selkeä kuva japanilaisesta maisemasta ja ihmisten elämästä. Lisäksi kirjassa on paljon musiikkia, kun taiteilija soittaa vanhan taiteilijan levyjä pohtiessaan Komtuurin surmaa. Mikä on sitten se idea, joka tulee komtuurina näkyväksi ja mikä on metafora, jonka vangiksi taiteilija on vaarassa jäädä maan alla? Ne ovat Murakamin luomia muita todellisuuksia, sellaisia kuin on muissakin hänen teoksissaan. Mielikuvitusta siis ei puutu tästäkään kirjasta. Kannattaa tutustua.

Haruki Murakami: Komtuurin surma. Tammi, 2018, suom. Juha Mylläri. 825 s.

Viiden meren kansa

’Talven sydän on lukuaikaa. Olen kahlaillut suuren määrän erilaisia kirjoja läpi. Niistä osa on ollut vanhoja romaaneita, joita latailin lukulaitteelle, osa on viime syksyn uutuuksia ja osa tietopuolisia tutkielmia. Mieleenpainuvin taisi olla otsikossa mainittu kirja, joka ilmestyi viime vuonna aivan minulta pimennossa. Törmäsin kirjaan sattumalta. Risto Isomäki on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän ei vain kerro tarinaa, hän myös pitää sen todentuntuisena eli taustat ovat kunnossa. Ekologia, ympäristö ja historia puhuvat hänen kirjojensa kautta, niin tässäkin teoksessa. Liitän muutamia huomioita kirjasta tähän mukaan.’

Kirja koostuu seitsemästä fiktiivisestä novellista maamme historiasta. Tarinoissa on tämän hetken tietämykseen perustuva pohja, jonka päälle kirjailija on luonut kertomuksensa muinaisista kulttuureista ja niiden asukkaista. Tarinat poikkeavat melko paljonkin kouluissa opetettavasta historiankirjoituksesta ja ovat monesti kirjailijan päättelyn ja syy-seuraussuhteiden aikaansaamaa kudelmaa. 

Kirja alkaa jään sulaessa 11 000 vuotta sitten pohjoiseen nahkakanooteilla matkaavien ihmisten asettumisesta merestä paljastuvalle rannikolle. He ovat kaukaa tulleita hylkeenpyytäjiä. Pohjana on meidän geeniperimässämme oleva viite Espanjan alueen baskeihin. Seuraavana siirrytään metsästäjäkulttuurin tuloon. Hylkeenpyytäjä lähtee hakemaan itselleen puolisoa markkinoilta ja tutustuu uudenlaiseen kulttuuriin. Vielä sen aika ei ole hylkeenpyytäjien yhteisöön tullut, sillä valtava tsunamiaalto pyykii meren pohjoisosia ja suuri osa hylkeenpyytäjistä saa surmansa. Seuraavana siirrytäänkin jo Kalevalan aikaan. Tarinan henkiöt tulevat sieltä, matkaavat lohikäärmeen, auringon pojan, perässä meren yli Saarenmaalle ja löytävät Kaalin kraaterin ympäriltä raudan, josta tulee tärkeä kauppatavara, koska taivaasta tullut rauta on vanhaa järvimalmia parempaa, nykyaikaisen teräksen luokkaa. Tarinan muodon saavat myös kaukaa skyyttien maasta saapuvat muinaiset kansanosat, jotka joutuvat lähtemään persialaisten tai roomalaisten ajamina pohjoiseen. Selvitäkseen hengissä talvesta heidän on sulauduttava paikalliseen väestöön, joka elää vielä keräilykulttuurissa. Tulokkaat tuovat kuitenkin mukanaa maanviljelyn ja karjankasvatuksen. Meidän perimässämme nämä tulokkaat näkyvät selvemmin kuin muissa sukulaisissamme. Sen vuoksi olisimme kauempana saamelaisista kuin esim. unkarilaiset. Kirjan viimeiset kertomukset sijoittuvat sitten maamme tunnetun historian alkuaikoihin, ristiretkiin, jossa vanha kulttuuri raa’asti tuhottiin uuden tieltä. Muinaiset rakennelmat purettiin, karsikkopuut kaadettiin ja ihmiset pakotettiin vieraan vallan alle. Viimeisessä luvussa kerrotaan Liivinmaan kronikka uudelleen mukana olleen silmin. Tässä ristiretkessä tuhottiin Saarenmaan Kaalin kraaterin luomiin uskomuksiin perustuva kulttuuri häpeällisellä tavalla. Taustaa tähän kirjailija on saanut Runebergin Sotilaspoika runosta. 

Kirjan viimeiset sivut ovat sitten taustojen selvitystä. Kirjailija kertoo mihin tutkimuksiin hänen ajatuksensa kertomuksissa liittyvät ja vaikka kertomusten henkilöt ovat täysin keksittyjä, niin olosuhteet ja tapahtumat ovat tutkimusten valossa mahdollisia. Tietenkään kaikkea ei tiedetä, koko ajan tulee uutta tietoa ja uusia tutkimusmahdollisuuksia. Jokin saattaa romuttaa kokonaan kertomuksen taustan tai tuoda esiin uusia vahvistuksia siihen. Se mitä tänään opetetaan, on huomenna historiaa. Ainakin minulle näissä kertomuksissa ja niiden taustoissa oli paljon uutta tietoa ja uutta ajateltavaa. Esimerkiksi skyyttien tarina oli aivan outo ja kuitenkin se saattaa olla täysin mahdollinen. Monet tutkimusseikat puoltavat tätä ajatelmaa. Tämä tarina viehätti erityisesti, koska kirjailija ei kertonut sitä puhki. Ristiretkiin liittyvät tarinat olivatkin jo enemmän tunnettuja muista yhteyksistä eikä niissä ollut sellaista viehätystä kuin näissä varhaisemmissa kertomuksissa. 

Kirja on hyvä luku- ja tietokirja historiasta kiinnostuneille ja miksei muillekin.

Isomäki, Risto: Viiden meren kansa. Into, 2018. 333 s.

Maantieteen vangit

’Tämän vuoden ehkä mielenkiintoisin kirja ei kauan vanhene käsissä. Sen ahmii ja sitten sen lukee uudelleen huolella. Tim Marshall osaa vangita lukijansa, hän tekee vaikeastakin asiasta helpontuntuisen. Kuitenkin tämänkin kirjan jälkeen pohdittavia asioita maailmanpolitiikkaan jää. Maapallolla monet maat ovat kautta historiansa olleet maantieteensä vankeja. Suomestakin sanotaan, ettemme voi maantieteellemme mitään, naapurimme ovat ne, jotka ovat. Myös vuoret, joet, tasangot, autiomaat, meret luovat rajoja ja aitoja valtioiden välille. Ne vangitsevat taakseen, mutta myös suojaavat valloittajilta, estävät aatteita, luovat uusia kulttuureja. Maantiede on mielenkiintoista.’

Kirjan alaotsikko on Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Voisi ajatella, että maailmanpolitiikasta on jo kaikki oleellinen kerrottu, mennyt on mennyttä, nyt on nyt ja tulevaa voimme vain aavistella. Tämä kirja kääntää kaiken ymmärrettäväksi ja lukija alkaa oivaltaa, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Harvoin tietokirja roikkuu myydyimpien listan kärkipaikoilla, varsinkaan tästä aiheesta kirjoitettu, mutta tämä tekee sen. Puoli miljoonaa myytyä kirjaa briteissä ja käännösoikeudet yli kahteenkymmeneen maahan kertovat, että kirja on jotain muuta kuin tavallista. 

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen kymmentä maapallon aluetta menneisyydestä nykyisyyteen ja kauas tulevaisuuteen. Saamme tietää, miksi jokin alue on ollut helppo asuttaa ja miksi jotain aluetta ei saa alistettua millään, vaikka monet ovat yrittäneet. Geopolitiikka vaikuttaa. Edelleen vuoret, suuret autiomaat, meret ja luonnonolosuhteet määrittelevät valtioiden alueita ja turvallisuutta. Napoleon, Kaarle XII ja Hitler eivät tunteneet tätä kirjaa ja he löivät päänsä Venäjän puolustukseen, geopolitiikkaan. Kun huoltoreitit venyvät satojen jopa tuhansien kilometrien pituisiksi, alkaa isokin armeija nikotella. Eurooppa kuljetti tavaraa ja sivistystä hyviä jokia pitkin sisämaahan, kun taas Afrikan mutaiset joet jättivät asutuksen rannikolle. Amerikka on suojassa joka taholta, Kiina vartioi tarkasti ulospääsyreittejään. Venäjälle Krim on tärkeämpi kuin luullaankaan. Monet tämän hetken pulmakysymykset saavat uutta ajateltavaa tämän kirjan kautta. 

Kirjoittaja käsittelee aihettaan leppoisasti ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea. Monet vaikeatkin aiheet tulevat helppotajuisiksi ja ajatus alkaa luistaa. Muistettava on kuitenkin, että ei tämäkään ole sellaisenaan nieltävissä, itsekin pitää ajatella. Kuitenkin on muistettava, että englantilainen kirjoittaja on kansainvälisen politiikan asiantuntija ja toimittaja, joka on työskennellyt mm. BBC:ssä ja kirjoittanut aiheesta artikkeleita The Timesiin ja Guardianiin. Maailmalla kirja on saanut hyvän vastaanoton.

Helposti ajattelee, että geopolitiikka on menneen talven lumia. Nythän voidaan vuoret ylittää lentokoneilla, mantereet saavuttaa ohjuksin ja raketein tai sotkea jonkin maan preisdentinvaalit tietoliikennekeinoin. Näin on, mutta niillä ei valloiteta maailmaa, tarvitaan edelleen massoja ja nämä liikkuvat edelleen maita myöten. Silloin geologia astuu kuvaan. Kiina ja Intia ovat toistensa kovia kilpailijoita ja luulisi heillä olevan tai olleen rajujakin yhteenottoja kilpailussaan, mutta geopolitiikka tulee rajusti väliin kilometrien korkuisen Himalajan muodossa. Luulisi Venäjän olevan turvassa suuruudessaan, mutta alanko, joka jatkuu Länsi-Euroovasta Saksan ja Puolan kautta tasaisena aina Moskovaan asti luo väylän, jota sotilaiden on helppo kulkea. Se on uhka. Tosin juuri tämä väylä koitui niin Napoleonin kuin Hitlerinkin kohtaloksi. Huolto ei toiminut, kun matkat ovat pitkät. 

Tulevaisuuden taistelukenttä ainakin vertauskuvallisesti on Arktinen alue. Ilmastonmuutos sulattaa jäitä ja kilpailu alueen luonnonvaroista on alkanut. Kenen mannerjalustaan mikin alue kuuluu, kuka pääsee rikkauksia hyödyntämään ja suojaamaan tulevaisuuttaan? Geopolitiikan tarkkailu auttaa tässäkin.

Harvoin tavallisen tuntuinen kirja on pistänyt niin paljon ajattelemaan kuin tämä ja harvoin on saanut niin järkeviä vastauksia kuin tästä.

Suosittelen lämpimästi!

Marshall, Tim: Maantieteen vangit, suom. Jaana Iso-Markku. Atena, 2018. 335 s.

21 oppituntia maailman tilasta

’ Harari on noussut tuntemattomuudesta hurjalla vauhdilla yhdeksi tämän ajan luetuimmaksi filosofiksi ja ajan kuvaajaksi. Miksi? Hänellä on sanottavaa ja hän osaa sen sanoa. Siinä kaksi syytä. Lisäksi hänen kirjansa ovat raflaavia ja ärsyttäviä, sekin puree lukijaan. Hän myös on nykyajan ihminen, tulee keskustelua herättävästä maasta ja tuntuu ottavan kantaa kaikkeen mikä liikkuu taivaan kannen alla. Miksi siis häntä ei lukisi, kun aihekin vielä kiinnostaa? Kukapa olisi välinpitämätön menneisyydestään ja tulevaisuudestaan? Tämä kirja tosin on liian nopeasti tehty ja jää siksi valitettavan tankkaavaksi ja hajanaiseksi. Tässä muutama ajatus kirjasta.’

Kahden maailmanmaineeseen nousseen kirjansa jälkeen Harari keskittyy nykyisyyteen. Sapiens, ihmisen lyhyt historia luotasi ihmisen historiaa ja Homo Deus tulevaisuutta. Tässä kirjassa hän vastaa keskusteluihin ja kysymyksiin maailman nykytilasta ja mitä hän siitä ajattelee ja mihin se hänen mukaansa lähitulevaisuudessa johtaa. Aihe on siis hyvin ajankohtainen ja haastava. Jokaisella ajattelijalla ja filosofilla olisi tähän oma sanottavansa. Koska keskustelu jää pois, jää kirjakin vain yhden ihmisen mileipiteeksi. Tapansa mukaan Harari kuitenkin perustelee näkemyksiään muiden tekemillä tutkimuksilla ja mielipiteillä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tällä tavalla käsiteltynä kirjasta tulee helposti itseään toistava ja hajanainen. Tältä ei tässäkään kirjassa vältytä. 

Hararille tuntuu olevan uskonto jonkinlainen ongelma, Hän palaa siihen lähes jokaisessa oppitunnissa eikä saa sitä mielestään koko kirjan aikana. Vaikka hän julistautuu ateistiksi ja yrittää vakuuttaa tasapuolisuudellaan ja avarakatseisuudellaan, niin tässä kirjassa näkyy jotain muuta, mitä edellisissä ei näkynyt. Hänen asenteensa on epäilevä, ivallinen jopa hyökkäävä maailmanuskontoja kohtaan. Hän ei niitä tuomitse, mutta hänen asenteensa on toisin ajoin halventava ja erityisesti hänen oman kansansa, juutalaisten, uskoa kohtaan. Muslimimaissa hänet olisi jo tuomittu.

Hän ennustaa liberaalin ja globaalin politiikan häviötä informaatioteknilogian puristuksessa ja bioteknologian haasteiden edessä. Niinpä hänen mukaansa ollaan palaamassa nationalismiin ja yksilöllisyyteen nykymenon vastapainoksi. Ne uhkaavat hänen mukaansa tämän hetken moderneja arvoja, kuten tasa-arvoa ja vapautta. Nationalismin rinnalle uhkaavaksi hän nostaa uskonnon ja kulttuuriarvot, joiden tonnalla on tehty ja tehdään hirmutekoja vihamielisten leirien ottaessa yhteen ja yhteistyön tekeminen globaalisti vaikeutuu. Ei siis mitään uutta. Tämän torjuminen vaatisi nykyiseltä ihmiskunnalta enemmän nöyryyttä ja pelkojen suitsimista eli eri näkemysten pitäisi tulla toisiaan vastaan ja uskontojen puhua yhteistä kieltä. Näistä on puhuttu iät ajat ja turhaan. Pessimismille näissä asioissa ei taida voida mitään.

Oppitunneissaan hän ottaa esiin myös totuuden. Kuka tietää totuuden ja kuka sen omii itselleen? Perinteisesti uskonnot ovat julistaneet omaa totuuttaan globaalina, mutta nykytietämys helposti hämmentää tai jopa lannistaa totuuden etsijää. Näin pitääkin olla hänen mukaansa, sillä niin päästään eteenpäin ja vältetään joutumasta propagandan ja virheellisen tiedon ansaan. Totuuden julistaminen ohi muiden totuuksien on ihmiselle niin helppoa, mutta sehän niitä riitoja saa juuri aikaan.

Kirjan lopussa hän pohtii pitkälti omia valintojaan ja omaa ajattelutapaansa. Visusti hän varoo julistautumasta oman totuutensa profeetaksi, mutta lukija ei voi silti tyystin välttyä siltä, että näin pitkän pohdinnan lopuksi esimerkit ja neuvot tarkoittavat parempaa elämää ja suositeltavaa käyttäytymistä, juuri niin kuin hän on tehnyt ja opettanut. Elämme hämmennyksen aikaa, vanhat tarinat ovat väljähtyneet, osin romahtaneet eikä niiden korvaajiksi ole vielä ilmaantunut mitään maailmanlaajuista uutta tarinaa. Onko hänen mallinsa, meditaatio, tarkoitettu uudeksi tarinaksi? Tuskin, vaikka sellainen tunne jäi, kun kirjan sulki.

On hyvä, että vanhoja tarinoita ja uskomuksia tuuletetaan. Jokainen maailmankatsomus on tehnyt virheensä. Jokainen on kokenut nousun ja laskun aikoja. Totuutta niistä lienee turha hakea, sillä totuus on niissä sissäänrakennettu. Jokainen uusi tarina tarvitsisi myös totuuden, tai se kuolee kapaloihinsa. Tämä on nähty monissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Länsimaista maailmaa ovat hallinneet kristinusko, kommunismi ja liberalismi. Mitä jää, jos nämä häviävät? Idässä näitä ei kumarreta, heillä on omat tapansa, jotka meistä länsimaalaisista tuntuvat erilaislta jopa paheksuttavilta. Missä on heidän tasa-arvonsa, vapautensa ja demokratiansa? Kuitenkin Kiina porskuttaa maailman taloudellisen kasvun kärjessä ja heidän yhteiskuntansa ohittaa kohta amerikkalaisen bruttokansantuotteessa. Onko siis länsimaisilla arvoilla ja totuuksilla pohjaa, kun ne ovat vain pieni osa maailman mittakaavassa 7 miljardin ihmisen joukossa.

Kirja antaa ajattelun aihetta, kuten edellisestä näkyy. Tuo kappale ei ollut Hararin kirjasta, vaan ajauksista, jotka siitä nousu mieleen. Jotenkin tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin menestys ja maailmanlaajuinen huomio olisivat nousseet kirjoittajan edelle. Monet esimerkit ovat tuttuja edellisistä kirjoista, monet ovat kliseisiä eivätkä mitenkään uusia. Onko vauhtisokeus iskenyt kirjoittajaan, kun tuo meni läpi, menee tämäkin. Tätä kirjaa olisi kannattanut valmistella huolellisemmin ja antaa aikaa sen asioiden kypsymiselle. Nyt se on raakile. Kannattaa tähän kuitenkin tutustua, muttei pidä pitää tätäkään kirjaa totuutena. Sen etsiminen on kuitenkin tämän luettuaan entistä mielenkiintoisempaa ja haastavampaa. 

Harari, Yuval Noah: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar, 2018. 355 s.

H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.