’Edellinen arviointini oli kirjoitettu kirjasta, joka kertoi kuohuvasta Intiasta. Siinä ei kovin paljon ollut väkivaltaa, vaikka elämän vaikeuksia olikin. Tämä nyt esillä oleva romaani on sitten aivan eri maata. Iranin vallankumous ja sota Irakia vastaan 1980-luvulla on ollut yksi lähihistorian julmimpia aikoja ja tapahtumien seuraukset tempovat maata edelleen. Aivan viime päivinäkin lehdistä on saanut lukea pidätyksistä, kielloista, rajoituksista ja saria-laeista, jotka alistavat toisinajattelijat ja etenkin naiset lähes olemattoman asemaan Iranissa. Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat aikoinaan syntyneet näillä alueilla, tämä kirja lisää tarinoiden määrää, mutta tässä vain on yksi suuri ero, nämä ovat totta.’
Kirja on tavallaan tarinakokoelma sotivasta Iranista 1980-luvulta nykyaikaan. Se kertoo nuorista, jotka olisivat halunneet toisenlaisen maan ja joiden ajatukset tukahdutettiin. Heidät suljettiin vankiloihin ja he synnyttivät lapsensa siellä ja joutuivat sitten luopumaan niistä. Kirja kertoo näistä lapsista, jotka kasvoivat lapsuutensa isovanhempien huostassa jakarandapuun varjossa suurperheinä ja jotka menettivät äitinsä, isänsä tai molemmat puhdistuksissa, joissa suuri joukko toisinajattelijoita hirtettiin.
Osa vangeista vapautui aikoinaan, hakivat lapsensa, jotka eivät heitä enää tunteneet, asettuivat elämään suljetussa yhteiskunnassa tai pakenivat ulkomaille. Kirjan lopussa lapset palaavat isoäidin luo, joka tekee kuolemaa. He ovat särkyneitä lapsia, elämän kolhimia, vanhempansa kadottaneita, joille isoäiti oli elämän kiinnekohta ja arvo. Islamilainen vallankumous vei heiltä lapsuuden ja se vei myös tulevaisuuden, sillä he eivät ikinä pääse eroon niistä traumoista, jotka ovat lapsuudessaan saaneet.
Kirja on voimakas kritiikki totalitääristä yhteiskuntaa vastaan. Se tuomitsee tyrannian, naisen alistamisen ja mielipiteen vapauden rajoittamisen. Kirja ottaa vahvasti kantaa poliittiseen valtaan ja hallintoon. Kirjailija on itse kokenut osan kirjan tapahtumista. Hän on syntynyt Teheranilaiseen vankilaan, elänyt Amerikassa ja Italiassa. Kirjan tarinat ovat osaltaan omaelämäkerrallisia. Ne vaikuttavat ensin hyvinkin irrallisislta: on synnytyskohtaus vankilassa, on isä joka tekee korua lapselleen, on rakastumisia ja eroja. Lopussa ne kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden, jos vain jaksaa pitää kaikki kymmenet henkilöt mielessään ja osaa sijoittaa heidät oikeisiin lokeroihin suvussa. Vai onko se sitten niin kovin tärkeää. Kun kirjan alussa vankilassa syntynyt lapsi kirjan lopussa juo onnellisen surullisena olutta poikaystävänsä kanssa Torinon katukahvilassa, nauraa ja itkee samaan aikaan, saa kirja kauniin ja ylevän kaaren.
En tiedä, onko tämä maailmankirjallisuutta, onko tärkeää tietää näistä asioista tai onko tämä edes hyvin kirjoitettu, mutta tarina sinällään on paitsi järkyttävä niin myös tosi, sillä tällaistahan siellä on lehtitietojen mukaan tänäkin päivänä, valitettavasti. Siksi ehkä on syytä tietää ja kuulla omakohtaista kerrontaa tuosta ajasta, vaikka itse ei siihen voikaan vaikuttaa eikä edes ymmärtää muuta kuin vain pienen osan ihmisten kärsimyksestä ja tuskasta.
Delijani, Sahar: Jakarandapuun lapset. WSOY, 2014 (suom. Laura Jänisniemi). 283 s.