’Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’
Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.
Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.
Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.
Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.
Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.
Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!
Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.