’Kirjavuoden yksi kiinnekohta on uusi Tuuri. Tuottelias kirjailija ei ole pettänyt tänäkään vuonna. Hän palaa äitinsä tarinaan, josta ilmestyi muutamia vuosia sitten useampiakin historiallisia romaaneita. Nyt eletään 1960-lukua ja suomalaisia muuttaa työn perässä Ruotsiin. Sillä heistä suuri osa on edelleen, ruotsalaistuneina, edelleen työssä tai paremminkin eläkkeellä. Osa on palannut kotimaahansa, haikeina, paratiisia etsien. Onko se siellä vai onko se täällä – aavan meren tuolla puolen?’
Sauli etsii itseään, elämäänsä ja Elinaa ensin Kauhavalla ja Pohjanmaalla, lopulta Ruotsissa. Hän soittaa haitaria Kamppilan Hurma-orkesterissa Pohjanmaan lavoilla ja toimii samalla apumiehenä Huhtalan puutavarakuljetuksissa. Kun Elina lähtee ruotsalaisen mukaan Tukholmaan, saa Sauli tarpeekseen ja lähtee perään. Nuorten välit ovat rikki ja niitä on paikattava. Volvon tehtailta löytyy työpaikka kokoomalinjalta kampiakselin hiojana ja Göteborgista Liikalan Tangopojat-tanssiorkesterissa on hanuristille paikka vapaana, mutta Elina on edelleen kateissa.
Elämä vuorotyössä ei ole helpoa vieraassa maassa, sen huomaa moni suomalainen ja niinpä he lyöttäytyvät yhteen ja perustvat Suomi-Seuroja tehdaspaikkakunnille. Näissä he tapaavat toisiaan ja usein yhteydenpitoon liittyy tanssi, juopottelu ja suunsoitto. Sauli ei näihin osallistu, sillä hänen on perustettava perhe ja saatava elämänsä sitä kautta järjestykseen.
Kirja on taattua Tuuria. Liki 30 Tuurin kirjaa lukeneena, alkaa tuntua, että kerronta polkee paikallaan, tunnelma on sama, passiivinen tekeminen alkaa tuntua teennäiseltä ja huumori ei enää tunnu tuoreelta. Kuitenkin kirja on lukemisen arvoinen, ehkä enimmin ajankuvauksena siirtolaisuuden vuoksi. Suomesta siirtyi 1960-luvulla Ruotsin tehtaille töihin satoja tuhansia nuoria ihmisiä, kun täällä ei ollut töitä tarjolla kaikille. He olivat sota-ajan lapsia, ns. suuria ikäluokkia. Näin Suomi menetti parasta työntekijäainesta naapurimaahan, joka otti heidät suopeasti vastaan ja pisti töihin, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Voisi verrata nykyaikaan, kun pakolaisia vyöryy yli rajojen, mutta tilanne on tyystin toinen. Elintasoa lähdettiin kyllä kohentamaan ja kesällä palattiin näyttämään Volvoa sukulaisille, mutta Ruotsissa ei eletty sosiaaliturvan varassa. Siellä oli töitä ja työstä maksettiin palkkaa, jonka turvin pakolaissiirtolainen saattoi elää ilman yhteiskunnan avustusta. Tuurin kuvauksesta rivien välistä löytää juuri nämä kuviot. Hän osaa kaivaa esiin ne kipukohdat, jotka varmaankin silloin olivat akuutteja.
Kirjailija kuvaa kauniisti Saulin ja Elinan suhdetta, sen särmiä, väärinkäsityksiä, elämää yleensäkin. Elinan tytär Kaija osaltaan toimii erottajana mutta myös yhdistäjänä. Kuvaavaa kerronnalle on Saulin peräänantamattomuus, pohjalaisuus. Hän hakee Elinan itselleen vaikka kaikki olosuhteet ja järkiperäiset syyt ovat sitä vastaan. Tässä kerronnassa Tuuri on onnistunut hyvin. Muut kirjan päähenkilöt jäävät melko pieneen rooliin. Harju soittaa trumpettia ja suutaan. Kamppila on sitkeä järjestelijä, joka yrittää saada mahdottoman mahdolliseksi. Kaitsu, Saulin velipuoli, takkuilee isäpuolen kanssa ja suunnittelee myrkytöntä viljelyä. Yhteistä kaikille nykypäivään verrattuna on yhteys ja huolenpito, ketään ei jätetä, vaan autetaan vaikka väkisin.
Uutta kerronnassa on siirtolaisten seksistiset puheet. Niitä toiki silloin varmaan on ollut, mutta aikaisemmissa kirjoissaan Tuuri ei ole näin avoimesti niitä kertonut. Huumori on piilossa lauseissa ja sen löytää naljailuna ja suunsoittona, jossa esiintyy alapään huumoria enemmänkin. Toisaalta se tapahtuu hyväntahtoisesti vihjailemalla ja kannustamalla. Nykyään sellainen tulkittaisiin helposti ihan eri tavalla.
Mainoksissa mainitaan, että tämä kirja liittyy Tuurin äidin tarinaan. Kiinnekohtia ei kirjasta pääse bongaamaan. Tarinan henkilöt olisivat tällä hetkellä kirjailijan itsensä ikäisiä. Kirjassa päähenkilöinä ovat nuoret eikä siellä juurikaan ole ketään edellisen sukupolven edustajaa. Kuka heistä kukin sitten on?
Antti Tuuri: Tangopojat. Otava, 2016. 317 s.