’Ylläoleva kuva on otettu äitienpäivänä hakkuuaukealta, jossa aikaisemmin on kasvanut mäntyjä. Niinpä kuvan kantokin on männynkanto. Tulipuita kootessa etsitään tervasta, jotta nuotio saataisiin helposti palamaan. Keloontuneen männyn ydinpuu yleensä on tervasta. Se on kovaa, pihkantuoksuista ja poltettaessa siitä tihkuu paitsi pihkaa niin myös tummaa tervaa. Vanhoista lahokannoista huomaa, että männyn ydinpuu lahoaa huonosti ja jää pystyyn viimeiseksi. Pihka suojaa puuta lahottajasieniltä. Kun männyn kylkeen ilmestyy kolhu tai lohkeama, kerääntyy siihen pihkaa voiteeksi ja suojaksi. Tällaisia koroja ja kylestymiä sitten löytyy vanhojen puiden kyljestä, tosin nykyajan talousmetsistä yhä harvemmin. Kuori saattaa lopulta peittää pienimmät kolhut, mutta joskus se nostaa vain reunukset komealle harjanteelle.

Jäkälä on myös sieni, sillä sen symbioottisessa versossa levän lisäksi on sykkyrällään sienirihmaa, jonka mukaan se luetaan sienten ryhmään. Yläkuvasta näkyy, ettei myöskään jäkälä pysty pureutumaan männyn ydinpuuhun. Tällaisia sahauspinnan reunoilta jäkälöityneitä kantoja löytyy helposti hakkuuaukeilta. Jäkälät kasvavat suoraan kannon sahatusta pinnasta ja ainakin hieman lahottavat sitä, vaikka eivät ne mitään varsinaisia lahottajasieniä olekaan. Keräsin kuvan kannolta puukolla vuollen jäkälämattoa mukaani ja ryhdyin määrittämään lajeja. Oikeastaan kannon pintajäkälät olivat pelkästään Cladonia-suvun lajeja. Suurin osa jäkälistä oli äimätorvijäkälää (C. coniocraea), mutta mukana oli myös sauva– (C. bacilliformis) ja nappitorvijäkälää (C. botrytes) sekä hieman kantotorvijäkälää (C. digitata) varsinkin kannon pystysuorilla kyljillä. Kaikki nämä torvijäkälät ovat hyvin toistensa kaltaisia ja hankalia määrittää lajilleen. Lisäksi ne kasvavat usein juuri kantojen päällä sekaisin. Tässä on nyt hyvä paikka katsella niiden eroja. Kasvisivujen jäkäläosiossa olen yrittänyt kertoa näistä pienistä eroista enemmän.’