Uhanalaiset Luopioisissa (jäkälät)

kalliokeuhkojäkälä

Uhanalaispäivityksessä on arvioitu reilut 20 000 eliölajia eli noin puolet maamme lajeista. Yksi suurimmista ryhmistä on sieniin kuuluvat jäkälät. Se on myös yksi vaikeimmista ryhmistä, ainakin harrastajan taholta. Itse olen merkinnyt retkeillessäni muistiin tai kerännyt näytteeksi erikoisia jäkäläkasvustoja ja yrittänyt sitten kirjojen avulla saada niille myös nimiä. Harrastajien riesana jäkälien kohdalla on niiden pienuus ja lajien samannäköisyys. Lisäksi ne tulisi määrittää myös kemiallisten reagenssien avulla. Näitä aineita harrastajan on vaikea saada käyttöönsä. Tästä syystä olen selvästi vähentänyt mielenkiintoani tähän ryhmään, varsinkin rupijäkälien kohdalla.

Koska sivustollani esittelen yli 200 jäkälälajia, niin on syytä mainita jotain niiden uhanlaisuudesta. Luokiteltuja jäkäliä on Suomessa hieman yli 2000 lajia. Näistä 24,5 % on merkitty uhanalaisiksi (CR, EN, VU) eli 477 lajia. Yleisin syy lajin joutumisesta tälle listalle on metsätalous (41 %). Etenkin vanhojen metsien hakkuut ja lahopuuston häviäminen sekä metsien puuston yksipuolistuminen ovat muuttaneet jäkälälajien esiintymismääriä. Muita syitä ovat kaivannaistoiminta (15 %) ja kemialliset saasteet (11 %). Samat syyt ovat uhkana myös tulevaisuudessa.

Luopioisista määritetyistä 220 jäkälästä uhanalaisia ja silmälläpidettäviä ovat seuraavat lajit:

CR- ja EN-luokkiin kuuluvia jäkäliä en ole löytänyt Luopioisista.

VU-luokka eli vaarantuneet lajit:

NT-luokka eli silmälläpidettävät lajit:

Mitään suurempia muutoksia ei Luopioisten jäkälien uhanalaisuudessa ole havaittu. Uusia ovat vaarantunut takkuhankajäkälä ja pari silmälläpidettävää nahkajäkälälajia. Varmaan täällä on muitakin, mutta niitä en tunne. Luopioisissa uhanalaisuutta jäkälien keskuudessa lisää sama kuin muuallakin eli metsien voimakas käsittely. Viime kesän löytö, takkuhankajäkälä, kasvoi niukkana vanhassa korpimetsässä Puutikkalassa. Sen säilyminen vaatisi metsän rauhoittamisen eikä säilyminen sittenkään olisi varmaa.

Paljon puhutaan kestävästä metsänhoidosta. Jäkälien kohdalla se ei sitä ole. Kun metsät nuorentuvat ja yksipuolistuvat, häviävät monet lajit. Hyvä esimerkki on palosuomujäkälä, jonka löysin Laipasta muutama vuosi sitten. Se vaatii kasvualustakseen palaneen puun nimensä mukaan. Näitä metsäpalon jälkeisiä rosokantoja ei vaan enää ole, niinpä ei jäkälääkään ole kohta enää. Pitäisikö vaatia kulotusta vai millä lailla tämä laji saataisiin säilymään?

Erikoinen tapaus

Illosporiosis christiansenii

’Aina ei aamulla tiedä, mitä illalla löytää. Olin ystäväni kanssa keskisuomalaisilla koskilla kuvaamassa, kun hän huomautti, että seuraavaksi mennään hautausmaalle. – No, mennään, mutta miksi? – Siellä on jotain värikästä, josta oli puhe FB:ssä. Yläkuvassa näkyy tätä värikästä, mutta mitä se on.

Jyväskylän vanhalla hautausmaalla 1800-luvulta olevilla jäkälöityneillä hautakivillä näkyi aniliininpunaista roisketta. Ensin tosiaan luulin, että ystäväni vetää nyt huulesta, sillä niin kovin tuo näytti maalilta, jota kiveen olisi roiskittu tai sitten marjalintujen ruokailujäämiltä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei tästä ole kyse. Väri on kovin harvinainen suomalaisessa luonnossa. Oikeastaan vastaavaa olen nähnyt vain limasieniin kuuluvalla sudenmaidolla, joita en kuitenkaan ole koskaan tavannut talvella enkä kivipinnalta. Muodoltaankin nämä täplät ovat erikokoisia ja -näköisiä kuin sudenmaidolla. Jotakin muuta oli kiinnittynyt kiven jäkäliin.

Yläkuvan alle olen kirjoittanut lajin tieteellisen nimen, sillä ei ole suomalaista nimeä. Kyseessä on jäkälillä loisiva jäkälä. Enpä ole moista ennen nähnyt enkä kuullut. Lajimääritykseen tuli FB:n kautta vinkki ja hakukoneella netistä löytyi sitten laji ja siitä otettuja kuvia. Samannäköisyys ei vielä varmista lajinmääritystä, mutta kun kirjallisuudesta löytyvät isäntäkasvit täsmäävät, niin kuvan jäkälälajia voi pitää melko varmana. Illosporiopsis christiansenii loisii pääasiassa laakajäkälillä (Physcia) ja keltajäkälillä (Xanthoria). Molempia löytyi hautakiviltä ja kuvassa oleva verkkomainen harmaa jäkälä on juuri hentolaakajäkälä (Physcia tenella).

Tämä jäkälä on todella outo olento. Se siis loisii eli kiinnittyy toisen jäkälän pintaan ja imee ravinnon tästä. Se on jäkälälajin suvuton muoto. Suvullista muotoa ei tunneta. Laji kasvattaa 1-1,5 mm äkämämäisiä, pinkkejä muodostumia isäntäjäkälän sekovarren päälle. Laji suosii typellistä ympäristöä. Suomesta se on tavattu seuraavista eliömaakunnista: V, U, EH, PH, PeP, InL. Ei siis ole kovin yleinen, mutta toisaalta se on vaikea huomata ja tunteakin.

Kun tuota jäkälää katselee tarkemmin, sijoittaisi sen paljon mieluummin sienten ryhmään. Toisaalta luetaanhan jäkälätkin nykyään sieniin. Kun sitten selasin nettiä, niin osa lukeekin tämänkaltaiset lajit sieniin, mm. Lajitietokeskuksen sivuilla se on sienten lahkossa (Hypocreales). Ehkäpä sen oikea paikka onkin siellä, jolloin se ei enää olekaan kovin suuri kummajainen. Toisaalta uusimmassa jäkäläkirjassa (Suomen rupijäkälät, 2015) se on mukana jäkälälajien luettelossa.’

Pitkään odotettu jäkäläopas

rupijkl’Kun Suomen jäkäläopas muutama vuosi sitten ilmestyi, oli haaveena, että siihen saataisiin joskus jatkoa. Tuo kirjahan käsittelee vain meillä tavattavat lehtimäiset- ja pensasmaiset jäkälät. Rupijäkälien runsas lajisto siitä pääasiassa puuttuu joitakin esimerkkilajeja lukuunottamatta. Kun sitten kirja sai Tieto-finlandian, lupailtiin kirjalle jatkoa. Tämä lupaus on nyt täytetty. Kesän puhjetessa kukkaan saatiin Suomen rupijäkälät-kirja painosta.

Sain kirjan käsiini tänään, enkä ole ehtinyt sitä vielä lukea, korkeintaan hieman selailla ja silmäillä. Tämäkin osoittaa jo sen, että taas on tehty työtä kunnolla. Kirja on yhtä upea kuin edeltäjänsäkin, yhtä antaumuksella tehty ja yhtä loisteliaasti kuvitettu. Vaikka kirjan nimi lupaa enemmän kuin kirja sisältää, ei se haittaa. Kirja ei tosiaankaan esittele kaikkia maamme rupijäkäliä vaan ainoastaan noin neljäsosan, 300 lajia. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska monet rupijäkälälajit ovat äärimmäisen vaikeasti toisistaan erotettavissa, huonosti tunnettuja ja pienikokoisia. Nyt esitellyt lajit ovat sieltä helpommasta päästä ja siksi myös me harrastajat pääsemme kirjan antia hyödyntämään. Kirjahan on tarkoitettu paitsi ammattilaisille myös harrastajille ja suurelle yleisölle. Jos lajit pitää aina tutkia reagenssiaineiden avulla tai mikroskoopilla, ei se palvele muita kuin ammattilaisia. Näitä reagenssejahan ei tavallinen harrastaja saakaan mistään. Tosin oikean lajimäärityksen saa vain näillä konsteilla.

Hienoa on myös, että kirjan lopussa on listana kaikki maamme jäkälät. Onkohan tätä listausta netissä? Sinne se olisi helppo päivittää ja näin pitää ajan tasalla, kun tahtoo olla, että lajit pilkkoutuvat DNA-määrityksissä ja vanhatkin lajit saavat uusia nimiä. Paperikirjasta tuskin otetaan tämän takia uusia painoksia, mutta netin lajilista pysyy helpommin ajan tasalla. Valtava työmäärä tuossakin kirjan osiossa on ollut. Hatun noston arvoinen asia.

Itse olen muutaman vuoden ajan yrittänyt perehtyä myös tähän ryhmään. Rupijäkälien osalta tutkiminen on pysähtynyt kirjallisuuden puutteeseen. Nyt tämäkin aukko tuli korjattua ja luultavasti seuraavat kuukaudet tulen kantamaan kiviä ja kantoja sisään etsiäkseni kirjan avulla niillä piileskeleviä rupijäkäliä. Olen lähetellyt näytteitäni asiaan perehtyneille ja saanutkin määritysapua, mutta olisihan se hyvä oppia itsekin. Valtaisa kiitos tekijöille! Toivottavasti tämäkin kirja menestyy edeltäjänsä tavoin vai olisiko parempi toivotus, että se kuluisi harrastajien käsissä ja näin saataisiin uusia jäkälistä kiinnostuneita luonnontonkijoita.’

Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä, Teuvo Ahti: Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, 2015. Norrlinia 28: 1 – 454.

Kevään aurinko

aurinko1

’Tein tänään kevään ensimmäisen sammalretken. Kävelin Laipanmaalla pienten järvien jäällä ja katselin veteen päättyvien kalliojyrkanteiden lajistoa. Näitähän ei kesällä näe kuin veneestä tai uimalla. Jään päältä ne on helppo katsastaa, kunhan varoo putoamasta jäihin. Vielä en tiedä, mitä löysin, mutta ei ainakaan silmämääräisesti pusseihin kertynyt mitään järisyttävää.

Päivä oli huikaisevan kaunis: aurinkoa, syviä sinisiä varjoja, metsän tummaa vihreää ja lumikiteiden tuiketta. Sykähdyttävin oli kuitenkin kallionkolosta säteilevä keltainen aurinko, jonka säteet sojottivat kalliohalkeamien juovittamana. Värin kallioon saa aikaan varjorikkijäkälä (Chrysothrix chlorina), pienijyväsinen rupijäkälä, joka etsiytyy juuri kaikkein varjoisimpiin onkaloihin ja ylikaltevien kalliolippojen alle. Laji ei ole mikään harvinaisuus, mutta aina se ilahduttaa kirkkaalla värillään, kun sen löytää. Kallioilla on muitakin keltaisia jäkäliä, mutta tämä on tasaisen keltainen ja muodostaa usein laajoja kasvustoja.

Kannattaa siis kurkistella koloihin, yllätykset odottavat!’

Vuoden ensimmäinen näyte

chaenotheca_chrysocephala1

’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.

Jäkäliä

Tarvaala

’Tammikuu meni kuin unessa. Blogiakin on tullut päivitettyä luvattoman heikosti. Olen muokannut kasvinäytteiden etikettitiedostoja ja se on vienyt ajan aika tarkkaan. On ajatus luopua näytekokoelmasta ja se on saatava ennen sitä ajan tasalle. Nyt kun lunta on viime vuotta enemmän, ei ole päässyt havaintojakaan tekemään, joten kerrottavaakin on kertynyt vähemmän. Jotain kuitenkin!

Päivitin kasvisivuille 15 jäkälälajia. Nämä ovat sellaisia lähinnä lehtijäkäliä, joita en vielä ole löytänyt tutkimusalueeltani Luopioisista. Muutamat kasvavat Lapin perukoilla, eikä niitä voi täältä löytääkään, mutta monet saattavat tulla vastaan EH-alueellakin, kun tarkkaan etsii. Ainakin niin toivon. Vieläkään en ole päässyt paneutumaan rupijäkälien maailmaan lähinnä määristysvaikeuksien vuoksi. Luvassa oleva rupijäkäläkirja ei ole vielä ilmestynyt. Sitä odotellessa kerätään kuvia ja tarkkoja paikkatietomerkintöjä, jotta sitten myöhemmin voi tutkia, mitä on tullut löydetyksi. Nytkin näitä tiedostoja taitaa olla jo useita kymmeniä.’

Yläkuvassa metsänahkajäkälä ja alhaalla kaarrekarve.

Lankamaa

Ydinpuu

jäkälää1

’Ylläoleva kuva on otettu äitienpäivänä hakkuuaukealta, jossa aikaisemmin on kasvanut mäntyjä. Niinpä kuvan kantokin on männynkanto. Tulipuita kootessa etsitään tervasta, jotta nuotio saataisiin helposti palamaan. Keloontuneen männyn ydinpuu yleensä on tervasta. Se on kovaa, pihkantuoksuista ja poltettaessa siitä tihkuu paitsi pihkaa niin myös tummaa tervaa. Vanhoista lahokannoista huomaa, että männyn ydinpuu lahoaa huonosti ja jää pystyyn viimeiseksi. Pihka suojaa puuta lahottajasieniltä. Kun männyn kylkeen ilmestyy kolhu tai lohkeama, kerääntyy siihen pihkaa voiteeksi ja suojaksi. Tällaisia koroja ja kylestymiä sitten löytyy vanhojen puiden kyljestä, tosin nykyajan talousmetsistä yhä harvemmin. Kuori saattaa lopulta peittää pienimmät kolhut, mutta joskus se nostaa vain reunukset komealle harjanteelle.

Jäkälä on myös sieni, sillä sen symbioottisessa versossa levän lisäksi on sykkyrällään sienirihmaa, jonka mukaan se luetaan sienten ryhmään. Yläkuvasta näkyy, ettei myöskään jäkälä pysty pureutumaan männyn ydinpuuhun. Tällaisia sahauspinnan reunoilta jäkälöityneitä kantoja löytyy helposti hakkuuaukeilta. Jäkälät kasvavat suoraan kannon sahatusta pinnasta ja ainakin hieman lahottavat sitä, vaikka eivät ne mitään varsinaisia lahottajasieniä olekaan. Keräsin kuvan kannolta puukolla vuollen jäkälämattoa mukaani ja ryhdyin määrittämään lajeja. Oikeastaan kannon pintajäkälät olivat pelkästään Cladonia-suvun lajeja. Suurin osa jäkälistä oli äimätorvijäkälää (C. coniocraea), mutta mukana oli myös sauva (C. bacilliformis) ja nappitorvijäkälää (C. botrytes) sekä hieman kantotorvijäkälää (C. digitata) varsinkin kannon pystysuorilla kyljillä. Kaikki nämä torvijäkälät ovat hyvin toistensa kaltaisia ja hankalia määrittää lajilleen. Lisäksi ne kasvavat usein juuri kantojen päällä sekaisin. Tässä on nyt hyvä paikka katsella niiden eroja. Kasvisivujen jäkäläosiossa olen yrittänyt kertoa näistä pienistä eroista enemmän.’

Kummallinen löytö

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Keuhkojäkälä

keuhkojkl’Kävin tänään syysretkellä ystäväni kanssa Pälkäneen Hausalossa. Se sijaitsee Roineen ja Mallasveden välissä ja on tunnetusti hyvän kasvisaaren maineessa. Ajankohta ei tietenkään ollut kovin otollinen hienojen havaintojen tekoon putkilokasvien osalta (pesäjuuri kuitenkin löytyi). Siitä huolimatta tuo saaren länsiosan luonnonsuojelualueen hienous yllätti. Maan peitti paksu kerros syksyn karistamia lehtiä, joista näki, että pääosa lehtipuista on haapoja, lehmuksia ja raitoja. Joukossa kasvoi myös jokunen vaahtera ja hieskoivukin. Kiersimme alueen ympäri ihaillen luonnontilaisen lehdon syksyistä kauneutta. Erityisen komeita olivat muutamalla raidalla kasvavat raidankeuhkojäkälät, joista tässä on pari kuvaa. Enpä muista missään muualla nähneeni noin reheviä kasvustoja ja hyväkuntoisia. Tämä silmälläpidettävä jäkälä tahtoo kadota talousmetsistä ja roskapuun viha hävittää sen myös talojen lähimetsistä. Kuitenkin tuota komeampaa jäkälää saa hakea. Suurimmat kasvustot kattoivat puun koko rungon monen metrin matkalta ja näkyivät jo kauas puiden välistä. Keuhkojäkälä on harvinaistunut juuri metsien siivouksen vuoksi. keuhkojkl (1)Katselin pari vuotta sitten Jyväskylässä, kun paikallinen puistotoimi sahasi komeaa raitaa poikki kahdesta metristä usean metrin päässä pururadasta ja kun asiaa kysyin, niin vastaus oli tyly, melkein siihen malliin, että mitäs se sinulle kuuluu. Siellä se torso seisoo edelleen kaiken kansan ihailtavana hyödyttömänä lahoavana tappina ja aivan turhaan. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tällainen tarpeeton tappaminen on typerää? Metsänomistajat edelleen kaatavat surutta maahan haapaa ja tappelevat sen jälkeen yhä kasvavien juurivesaikoiden kanssa. Samalla kun antaisi suurten haapojen olla, saisi metsäänsä tikkojen ja muiden lintujen armeijan hävittämään kaarnakuoriaisia ja muita tuholaisia luonnollisesti. Nyt saa sitten ihmetellä, miksi puut kuolevat pystyyn ja ötökät sen kun surraavat. Toisaalta ihmettelen myös tämänhetkistä ötökkävihaakin. Muistan lapsena käyneeni katsomassa mäntypistiäismetsää, jossa toukat söivät kaikki neulaset männyistä ja nostivat päätään aina kun sormella niitä osoitti. Silloin oli niiden joukkoesiintymisen aika. Nyt on kirjanpainajan. Aika tasaa molemmat.’

Nahkaa

nahkajkl1

’Syksyn tullen alkaa olla aikaa myös jäkälille. Nyt ne ovatkin kosteassa metsässä helposti huomattavissa. Joskus joku kysyy, miten ne jäkälät ja sammalet erottaa toisistaan. Pääsääntö voisi olla väri: sammalet vihreitä tai ruskeita, jäkälät harmaita. Mutta eihän tämä kaikkea kerro, koska on paljon ruskeita ja mustia jäkäliä, on vihreitäkin. Toisaalta on monenvärisiä sammaliakin. Kuvan nahkamaiset jäkälät (Peltigera) on kuitenkin ryhmänä helppo huomata jäkäliksi, vaikka ne lajilleen ovatkin hyvin vaikeita määrittää. Näitä maassa kasvavia jäkäliä on Suomesta löydetty 28 lajia. Yläkuvassa on helposti huomattava polkunahkajäkälä (P. degenii), joka muodostaa kauniita rengasmaisia kasvustoja metsäteille ja poluille. Se on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Sen harmaiden lehtiliuskojen reunat kääntyvät ylöspäin, josta se on helppo erottaa hyvin yleisestä jokapaikanlajista huopanahkajäkälästä (P. canina), jonka lehtiliuskojen kärjet ovat paitsi huopaiset niin myös kääntyneet kärjestä alaspäin. Metsissä sammalten päällä kasvaa yleisimpänä vihreä pilkkunahkajäkälä (P. aphthosa). Se on myös helppo tunnistaa, koska se on ainoa yleinen vihreä nahkajäkälä. Pistänpä tähän lopuksi vielä sen kuvan. Tarkemmat esittelyt Luopioisista löydetyistä nahkajäkälistä löytyvät kasvisivuilta.

nahkajkl2