’Nyt tein jotain, mitä en ennen ole tehnyt: luin ensimmäisen e-kirjani. Tämä Haruki Murakamin varhainen teos oli jotenkin päätynyt puhelimeni kirjahyllyyn ja aina odottaessani jotain tapahtuvaksi luin sitä pätkän kerrallaan. Aloitin joskus kesällä lämmön hivellessä kasvoja ja lopetin kylmään tuulen riepotellessa vaatteita marraskuun koleudessa. Kokemus sinällään, en vielä tiedä, tuliko minusta e-kirja fani vai ei. Tässä muutama kommentti suosikkikirjailijani tuotannosta ja vähän lukukokemuksestakin.’

Kirja alkaa siitä, kun Toru Watanabe laskeutuu Hampurin lentokentälle ja Beatles-sävelmä Norwegian Wood soi kaiuttimista lohduttomasti ja nostaa kaikki muistot ja tunteet Naokosta pintaan parin kymmenen vuoden takaa. Silloin hänen päässään alkaa muotoutua teksti, joka kertoo tämän surullisen rakkaustarinan, tarinan hänestä itsestään ja Naokosta.

Kirjassa palataan takaumana opiskeluaikoihin, siihen hetkeen, kun Watanaben paras ystävä ja Naokon poikaystävä Kizuki tekee itsemurhan. Kumpikaan ei pääse siitä yli. Watanabe antautuu opiskelijaelämään, tutustuu uusiin ihmisiin ja pitää näiden kanssa hulvatonta hauskaa. Naoko vaipuu masennukseen. Yhdessä he purkavat suruaan loputtomilla kävelyretkillä pitkin Tokion katuja puhumatta, tekemättä mitään muuta. Lopulta Naoko joutuu hoitolaan syvän masennuksen vuoksi. Siellä hän tapaa Reikon, joka on asunut samassa paikassa jo vuosia. Reiko soittaa kitaraa ja yhdessä he laulavat vanhoja hittejä nuoruudestaan. Watanabe puolestaan tutustuu Midoriin, omalaatuiseen tyttöön, joka haluaa hänet ystäväkseen, mutta ei rakastajakseen. Suhde kuitenkin kehittyy juuri siihen suuntaan.

Watanabe käy säännöllisesti hoitokodissa tapaamassa Naokoa. He tekevät retkiä ympäristöön ja lopulta hän huomaa rakastavansa myös Naokoa. Hänen on tehtävä ratkaisunsa. Lääkärit eivät lupaa paranemista eikä hoito voi jatkua loputtomiin. Kun Watanabe tekee ratkaisunsa, Naoko ei kestä sitä. Tragedia johtaa vuorostaan Watanaben luhistumiseen. Hän matkaa ympäri Japanin ja vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle itsetuhoisiin ajatuksiin. Sieltä hänet nostaa lopulta ylös elämään Reiko. He pitävät yhteiset muistohautajaiset, muistellen, soittaen ja laulaen, juoden ja rakastellen. Elämä ehkä kääntyy sittenkin oikeaan suuntaan, kun Watanabe soittaa lopulta Midorille.

Luin siis kirjan e-kirjana puhelimelta pieninä paloina odottessani milloin kaupassakävijää, milloin odotusaulassa lääkärille menoa tai jotakuta junalta. Siksi tarina ei oikein hyvin pysynyt mielessä. Kirjasta jäi muistiin hyvin kaunis tarina, tarina rakkaudesta ja sen vaikeudesta sekä elämän valinnoista. Päähenkilö on nuori opiskelija, joka joutuu kokemaan pienellä ajalla kahden ystävänsä itsemurhan. Muistellessaan Naokoa Hampurissa hän yrittää palauttaa mieleensä tämän kasvot ja löydettyään ne hän elää uudelleen hetket Naokon kanssa, niillä loputtomilla kävelyretkillä Tokiossa ja hoitokodissa.

Elokuva, jota en ole nähnyt, näyttää kuvien mukaan keskittyvän juuri näihin kahden nuoren retkiin. Kirjailija osaa pienillä ihan tavallisilla sanoilla ja asioilla tuoda esiin sen tunnelman, joka heidän välillään vallitsee. Vastapainona sille on joskus hyvinkin hulvaton ja jopa räävitön suunsoitto juovuksissa olevien kavereiden kanssa. Myöskään Midori ei ole kovin hiemotunteinen, vaan kohoaa kirjassa hillityn Naokon vastapainoksi. Kirjan tunnelma on hidas ja odottava. Lukija aavistaa jotain tapahtuvan, mutta kuitenkin se lopulta tulee yllätyksenä. Kuvaus on yksityiskohtaista ja realistista kuvaten hyvinkin pitkään aivan tavallisia tapahtumia. Seksi saa ehkä kohtuuttoman suuren osuuden, mutta kuvaus on kuitenkin hienotunteista eikä mitenkään rivoa.

Ehkä joskus luen kirjan uudelleen paperilta, nyt se meni jotenkin ohi. Kuitenkin se on pitänyt minua otteessaan koko syksyn ajan, mitä ei usein tapahdu. Ehkä on hyvä silloin tällöin lukea jotain hitaasti pitkiäkin taukoja pitäen.

Murakami, Haruki: Norwegian Wood. Tammi, 2012 (1987), suom. Aleksi Milonoff (eng.). 426 s.