’Viime päivät ovat olleet ihanteellisia jääkuvaukseen. Pienet purot ovat saaneet uudelleen jääkatteen, lätäköt ovat kuivuneet jättäen koristeellisen kannen jäljelle ja vesistöjen jäät ovat vahvistuneet. Niinpä ikuistin pienen metsäojan jäätaidetta aamutuimaan ennen kuin aurinko ehti tehdä niille tuhojaan.

Kuvista voi etsiä hahmoja ja tunnistettavia esineitä. Vaaniiko tuossa kettu kanapaistia, onko metsän urut viritetty oikein, saako linnunpoika ruokaa? Etsikää omat tulkintanne. Oma suosikkini on tuossa vieressä juttelevat peikot. Mitä lienee hemmoilla asiaa, kun yhden suu on mutrullaan, toisen leveässä virneessä ja komas lienee nukahtanut. Siinäpä tarinan alku ja juoni, lopun keksiköön jokainen itse.

Joskus miettii, ettei näin talvella ole mitään kuvattavaa, mutta se on aivan väärä käsitys. Oikeastaan kuvattavaa on kaikkina aikoina ja varsinkin talvella. Se on aika, jolloin luonto antaa mitä ihmeellisimpiä näkymiä, jos vain malttaa pysähtyä katsomaan tai tarkenee pysähtyä. Kiersin pitkään ojan vartta ja etsin sattuvia muotoja, ehkä niistä joskus vielä saa aikaan jonkin mehevän tarinan.

Yritin myös kuvata lumihiutaleita, mutta ne sulivat kameran lämmöstä liian nopeasti ja niin makro kuvasi vain lässähtänyttä mössöä ja vesitippoja, kauniita nekin. Ehkä tarvittaisiin vähän kylmempää ja paljon harjoitusta.

Tässä vielä pari tarinanjuurta ojan reunasta. Liekö keijukainen menettänyt siipensä tai hämähäkki kutonut liian kylmän seitin vai olisiko lohikäärme kylpemässä, kuka senkin tietää. Olisi mukava kuulla lukijoiden omia tulkintoja joko kommentteina tänne blogiin tai kasvisivujen sähköpostin kautta.’