30 vuotta – eikä suotta

lilja

’Joskus 1980-luvulla istutin syksyllä puutarhaan sipulin toiveikkaana, että seuraavana keväänä siitä nousee pakkauksen kannessa oleva komea liljakasvi kaikessa loistossaan. Jotain maasta nousi, muttei se kukkinut. En ole mikään puutarhan viherpeukalo ja niinpä ajattelin, että olen taas kerran epäonnistunut: maa on liian köyhää, valaistus on epäedullinen, olen kastellut väärään aikaan, sipuli oli viallinen. Syitä löytyy siis itsestä ja muista.

Sitten annoin sipulin olla ja huilata. Se kasvatti parinkymmenen sentin lehtiruusukeen lähes joka kevät, mutta ei kukkinut. Pari kertaa mylläsin kukkapenkkiä oikein kunnolla ja epäilin sipulin jo kadonneen, kun parina vuonna ei noussut lehtiäkään pintaan. Kunnes … niin kunnes tänä keväänä vihdoin ja viimein … se kukkii. Katsoin kukkaa sananmukaisesti monttu auki, sitten hain kameran ikuistaakseni ihmeen ja lopuksi aloin miettiä: Mikäs tämä kasvi taas olikaan? Aikojen saatossa kasvin nimi oli jo unohtunut, niin kuin kaikki muutkin tiedot siitä. Mutta eipä tullut turhaan istutettua aikoinaan eli vanhan sanonnan mukaan: parempi myöhään kuin ei silloinkaan.’

Aave

aave2

’Kasvi tarvitsee lehtivihreää valmistaakseen ravintoa ja kasvaakseen. Kukkimiseenkin tarvitaan energiaa. Jos valoa ei ole tarjolla, on ravinto ja kasvun voima saatava jostain muualta. Loiskasvit, joilla ei ole lehtivihreää ravinnon valmistamiseen, imevät sen muilta kasveilta. Väriltään ne ovatkin aavemaisen kelmeitä. Siksipä yllätykseni olikin suuri, kun kellarin pimeydessä kasvoi kuvan kasvi ja valmistautui kukkimaan. Mikä aave tuo on?

Arvoitus ratkesi nopeasti, kun nostin kasvin paremmin näkyviin. Puolimetrinen kalpean keltainen varsi alkoi nahistuneesta lantusta. Kyseessä siis on ristikukkainen kaalikasvi ja sen jalostettu muoto lanttu. Alunperinhän lanttu on kaalin ja nauriin risteymä, mutta harvoin pääsee kukkaan saakka, koska se syksyllä nyhdetään maasta kellariin. Kukkaan se puhkeaa juuri näin seuraavana vuonna, mutta harvemmin kellarissa. En ainakaan ennen ole tällaista havainnut. Onko kyse sattumasta, talven lämmöstä, kellarin huonoudesta, vai – mistä?

Tämä aaveen arvoitus sai minut menemään uudestaan kellariin ja katsomaan ihmettä tarkemmin. Aivan oikein, lajinmääritys olikin pielessä, kyseessä ei olekaan lanttu vaan juureslavan pohjalle jäänyt kyssäkaali. Nahistunut kaali oli viimeisillä voimillaan työntänyt pitkän verson turvatakseen lajinsa säilymisen. Enpä tällaistakaan ole ennen nähnyt eikä se tuota pähkäilyä kummemmaksi muuttanut. Uskomatonta, sitä sitkeyttä ja sitä voimaa. Nyt nostin tuon aaveen ikkunalaudalle ja seuraan, kuinka nopeasti se valossa saa vihreää väriä vai saako ollenkaan?’ 

aave1

Puron katteet

puro1

’Viime päivät ovat olleet ihanteellisia jääkuvaukseen. Pienet purot ovat saaneet uudelleen jääkatteen, lätäköt ovat kuivuneet jättäen koristeellisen kannen jäljelle ja vesistöjen jäät ovat vahvistuneet. Niinpä ikuistin pienen metsäojan jäätaidetta aamutuimaan ennen kuin aurinko ehti tehdä niille tuhojaan.

puro2

Kuvista voi etsiä hahmoja ja tunnistettavia esineitä. Vaaniiko tuossa kettu kanapaistia, onko metsän urut viritetty oikein, saako linnunpoika ruokaa? puro4Etsikää omat tulkintanne. Oma suosikkini on tuossa vieressä juttelevat peikot. Mitä lienee hemmoilla asiaa, kun yhden suu on mutrullaan, toisen leveässä virneessä ja komas lienee nukahtanut. Siinäpä tarinan alku ja juoni, lopun keksiköön jokainen itse.

Joskus miettii, ettei näin talvella ole mitään kuvattavaa, mutta se on aivan väärä käsitys. Oikeastaan kuvattavaa on kaikkina aikoina ja varsinkin talvella. Se on aika, jolloin luonto antaa mitä ihmeellisimpiä näkymiä, jos vain malttaa pysähtyä katsomaan tai tarkenee pysähtyä. Kiersin pitkään ojan vartta ja etsin sattuvia muotoja, ehkä niistä joskus vielä saa aikaan jonkin mehevän tarinan.

Yritin myös kuvata lumihiutaleita, mutta ne sulivat kameran lämmöstä liian nopeasti ja niin makro kuvasi vain lässähtänyttä mössöä ja vesitippoja, kauniita nekin. Ehkä tarvittaisiin vähän kylmempää ja paljon harjoitusta.

puro3

Tässä vielä pari tarinanjuurta ojan reunasta. Liekö keijukainen menettänyt siipensä tai hämähäkki kutonut liian kylmän seitin vai olisiko lohikäärme kylpemässä, kuka senkin tietää. Olisi mukava kuulla lukijoiden omia tulkintoja joko kommentteina tänne blogiin tai kasvisivujen sähköpostin kautta.’

puro5

Mustarastaan laulu

kevät1

’Terminen kevät alkaa siitä, kun vuorokauden keskilämpötila on nollan yläpuolella. Kuluneella viikolla tämä määrite on täyttynyt monella paikkakunnalla, jopa Jyväskylän korkeudellakin. Kalenteri kertoo tänään olevan kevään ensimmäisen päivän. Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet ja talvehtineet heränneet laulamaan. Kaikki tämä kertoo kevään alkamisesta. Tosin saamme varmaankin varautua vielä takatalviinkin, mutta kuitenkin, nautitaan keväästä.

Itse havahduin kevääseen, kun eilen illansuussa palatessani hiihtolenkiltä kuulin mustarastaan laulavan. Vuodesta toiseen yhä useampi rastas jää talveksi lintulautojen ja pihlajanmarjasadon turviin talvehtimaan. Tänä talvena laskin mustarastaita lähipiiristä puolen tusinaa ja räkättirastaita useita kymmeniä. Lintutiedotuksen mukaan laulurastaskin selviytyi Jyväskylässä ainakin tähän saakka. Mustarastaan laulu on kuitenkin se odotetuin muuttolinnun laulu, varsinkin kun se kuuluu kuulaassa kevätillassa muuten täysin hiljaisessa metsässä. Se on jotenkin niin eksoottinen, ettei voi olla pysähtymättä sitä kuuntelemaan.

Vuosi vuodelta olen kuullut laulun aina vain aikaisemmin kuin ennen. Nyt siis jo helmikuun puolella. Viime vuotinen ennätys oli maaliskuun yhdeksäntenä. Onko tässä taas yksi esimerkki ilmaston lämpenemisestä? Kulunut helmikuu oli monessa suhteessa erikoinen. Vaikka talvi on ollut luminen, niin läpötila ei suinkaan ole ollut talvinen. Kulunut viikkokin, keskisuomalaisten hiihtoloman aika, oli ennätyslämmin ja loskainen. Kaukana olivat helmikuun kirpeät pakkaset. 

Kuvan harmaalokki istuskeli rantakivellä lepuuttamassa siipiään. Se on tämän kevään ensimmäinen näkemäni todellinen muuttolintu Jyväskylässä. Tourujoen suussa niitä olikin sitten jo kasapäin. Mukava taas tavata, vaikka edelliset näinkin vasta joulun aikaan samalla paikalla. Kovin on lyhyt nykyinen talvi.’

Hybridi

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Ystävänpäivä

sydän

’Olen tässä talven aikana opiskellut jäkälien salttua maailmaa. Tämä eliöryhmä on uskomattoman monimuotoinen jopa niin, että sen lajit muodostuvatkin kahdesta eli eliöstä, sienestä ja levästä. Kun niitä sopivasti hämmentää, syntyy jäkälä. Lehtimäiset jäkälät, samoin pensasmaiset ja naavamaisetkin, löytyvät kirjallisuudesta helposti, kiitos upean muutama vuosi sitten Tietofinlandialla palkitun Suomen jäkäläoppaan, mutta rupijäkälät ovat edelleen pullonkaulana ja niihin kuitenkin kuuluu valtaosa tunnetuista jäkälistä. Toivon mukaan pian saamme niiden määritykseen apua. Sitä odotellessa vietetään aikaa ystävien seurassa, nautitaan yhdessä elämästä ja syödään hyvää ruokaa – vaikkapa jäkäläleipää.

Oikein miellyttävää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Kuva on otettu muutama vuosi sitten Utsjoen Paistuntureilla. Kauniit rupijäkälät kirjovat siellä kivipintoja kuviomosaiikin alle. Mitä lie lajeja tuonkin kiven pinnalla kasvaa. Sydän kuitenkin on paikallaan.’

Koski

koskia3

’Vielä viime viikonvaihteessa luonto oli komeimmillaan täällä Keski-Suomessa. Puut olivat paksussa kuurassa, hiljalleen sateli pehmeää lunta ja valo viipyili maisemassa talvisen pehmeänä. Se on parasta aikaa piipahtaa kuvausretkellä. Tällä kertaa kävimme koskikierroksella. Näitähän täältä löytyy. Kuvat ovat tällä kertaa Simunankoskelta Laukaasta.

koskia1

Talvinen päivä on lyhyt ja illan sininen hämärä laskeutuu nopeasti. Jotain saimme sentään kuvamateriaaliksi. En varmaan koskaan kyllästy kuvaamaan veden päällä kelluvia jäälauttoja, joita vesi muovaa haluamallaan tavalla. Myös pitsireunaiset jäänreunat ovat valloittavia, kaikki erinäköisiä ja veden liikkuessa jään alla värisävyt vaihtelevat lakkaamatta.

koskia4

Emme saaneet olla yksin, sillä koskikarat piipittivät rantakivillä ja kaloja saalistava saukko pulahteli jäänreunalta veteen ja ylös kuin leikkien. Totista työtä se kuitenkin oli kummaltakin, sillä ilman ruokaa ei ole lämpöä eikä ilman lämpöä elämää. Sen ne taisivat molemmat tajuta ja käyttivät valoisan ajan ruoanhakuun hyvinkin tarkaan.’

koskia2

Kiipijä

Rajalansaari’Olen koko alkuvuoden perannut viimevuotista kuvasaalista. Uskomatonta, kuinka paljon tulee otettua turhaa kuvaa: epätarkkaa, väärin valotettua ja käsittämätöntä tuherrusta. Roskakori pursuaa poisheitettyä kuvasaalista, jota joskus on tullut ihan tosissaan mietittyä: tuosta saan vuoden luontokuvan. Käsittämätöntä. No, onneksi on roskakori.

Viereinen kuva tuli vastaan kesän kansiosta. Mikä se siinä kipuaa kohti haavan latvaa. Ihan tosissaan ensin ajattelin siinä olevan jonkin eläimen. Sitten otin suurennuslasin ja karvat muuttuivat sammaleksi. En kuolemaksenikaan muistanut, mistä, milloin ja miksi olin ottanut tämän kuvan. Selasin kalenteria, muistivihkoa, päiväkirjaa, kokoelmani keruutietoja. Niistä yhdistelemällä lopulta löytyi paikka ja aika: Rajalansaari, syyskuun toinen päivä. Kävin silloin tekemässä saaressa kasvikartoituksen ja otin paljon muitakin kuvia. Sammalen väri viittaa johonkin oudompaan – olisiko karstasammal, mutta mitä se puussa tekisi, kalliollahan sen pitäisi kasvaa. Olisiko kujasammal tai jokin suikerosammal – ei täsmää. Sitten syttyi lamppu ja loppu olikin helpompaa. Siinä kapuaa puun runkoa ylöspäin vemmelvaskisammal. Se on sen verran harvoin tullut vastaan, että siitä on aina pitänyt saada jonkinlainen kuva. Hyvä näin, mutta…

Ehkä tästä opin sen, että kuvat on katsottava tuoreeltaan ja muistiinpanit tehtävä aukottomiksi. Olisiko siinä hyvä uudenvuodenlupaus? Kuva on hyvä apu, muttei siitä yksinään pysty lajia määrittämään. Jatkanpa lajittelua, kun kerran pääsin jo syyskuun puolelle. Enää neljä kuukautta ja muutama tuhat kuvaa, huh,huh!’

Kaamos

syksy

’Pimeys hiipii hitaasti kohti etelää. Tänään ilmoitettiin kaamoksen saavuttaneen Halti-tunturin tasan. Joulun aikaan ollaan Napapiirillä. Sitten taas helpottaa. Työssäollessa tämä aika oli joskus hyvinkin masentavaa, kun ei aamulla nähnyt mitään töihin mennessä eikä iltapäivällä sieltä palatessa. Näin eläkkeellä voi sentään nauttia hetken valosta keskipäivän aikaan.

Yllä oleva kuva on otettu viikko sitten. Korjailin sitä työpöydän ääressä valotuksen automatiikalla ja totesin, ettei se silloin vastaa todellisuutta. Ninpä peruutin korjailut. Nytkin se on vielä aavistuksen verran liian valoisa. Vastasatanut lumi heijastaa enemmän valoa kuin sitä todellisuudessa on. Vaikka kuva on otettu puolenpäivän aikaan, on ero kesäaikaan valtava. Ei yhtään ihme, että me suomalaiset hullaannumme silloin valon määrästä. Matkaan nyt pariksi viikoksi etelän valoon ja lämpöön, joten blogi päivittyy, jos tekniikka toimii, vain etukäteen tehdyillä jutuilla. Jouluksi palaan takaisin ehkä uusin kuvin ja uusin ajatuksin.’

Perhostoukka

leppäyökkönen2’Koirankävelytyksellä tapaa kaikenlaista. Tänä aamuna törmäsin kuvan toukkaan. Tai en minä siihen törmännyt, kun onnistuin väistämään, etten pudottaisi sitä haavanlehdeltä maahan. Koira oli siitä innoissaan ja halusi tietenkin ahmattina pistää sen poskeensa. Kovan komennuksen jälkeen se jäi istumaan haavanvesan viereen ja tuijottamaan silmä kovana, kun asettelin kameraa kuvausvalmiiksi.

Enpä ollut koskaan nähnyt tuollaista toukkaa. Yleensä ne ovat joko kaljuja tai sitten karvaisia, mutta tämä kun ei ollut kumpaakaan. Sen jokaisesta jaokkeesta pisti esiin yksi melamainen karva kumpaankin suuntaan, niin että se muistutti enemmänkin kirkkovenettä kuin toukkaa. Mustassa ruumiissa sillä oli päällä jokaisessa jaokkeessa keltainen kyhmymäinen juova ja alapuolella pienet känsäjalat niin kuin perhostoukalla pitääkin olla. Ensin luulin toukan olevan aterialla, kun lehti sen edestä oli kaluttu liki puhki suoniaan myöten, mutta sitten totesin sen vain lepäilevän kaikessa rauhassa aamun puuhistaan.

Mutta mikä se sitten on? Jostain syystä en osaa ajatella, että se nyt on vain perhostoukka. Minun on saatava tietää, mikä on sen nimi ja millaista elämää se viettää. Kotona googlasin sanoilla haapa ja toukka. Kone luki varmaan väärin, koska kuvat olivat toukkaisista haavoista ja olin inhoten lyödä koko Kuukkelin kiinni, kun jostain alalaidasta pilkisti esiin tutunnäköinen kuva. Sen jälkeen asia olikin selvä. Olin löytänyt iltayökkösiin kuuluvan leppäyökkösen (Acronicta alni) toukan.

Toukka on komean näköinen, mutta itse alle neljä senttiä leveä perhonen on aika vaatimaton harmaine etusiipineen ja vaaleine takasiipineen. Se lentelee iltahämärissä ja yöllä lehtometsissä ja pensaikoissa ja on melkoisen harvinainen Suomessa. Sitä tavataan kyllä laajalla alueella Euroopasta aina Japaniin saakka, mutta se puuttuu pohjoisilta alueilta kokonaan. Missään se ei ole yleinen ja usein sitä tapaa vain yhden yksilön kerrallaan. Perhosharrastejien valorysille ja syöteille se ilmaantuu kyllä helposti. Perhosen erikoisuutena on, että nuorena sen toukka muistuttaa linnunulostetta ja se jää ehkä sen vuoksi henkiin. Vasta viimeisen nahanluonnin myötä se saa kuvan kaltaisen ulkonäön.

Hieno tuttavuus – nythän senkin sitten tuntee, kun se seuraavan kerran istuu haavanlehdellä koirapolun vieressä.’