’Kun talo on syrjäisellä paikalla ja talven tyhjillään, löytävät metsän eläimet sen aivan eri tavalla kuin muuten. Niinpä vapuntienoo oli täällä Hämeen sydänmailla yhtä lirkutusta ja pulinaa. Kaupungissa ei osaa aina edes kuvitella sitä linnunlaulun määrää, jonka täällä kuulee. Rastaat, punarinta, teeri, joutsen ja kurki ovat innokkaimmat, perässä tulevat sitten käpytikan pärryytys, harmaapäätikan kuikuilu ja järveltä kuuluva härkälinnun mylvintä. Kaukana ovat asutuskeskusten vakioasukkaat tiaiset ja viherpeipot. Kyllä niitäkin on, mutta ne jäävät täällä selvästi muiden jalkoihin. Erikoisin vieras oli kuitenkin kettu. Se oli tottunut pitkän talven ajan kiertelemään kaikessa rauhassa pelloilla ja puutarhassa. Nyt se huomasi asukkaiden palanneen ja tuli uteliaana katsomaan. Liekö tyytyväinen näkemäänsä? Ainakin se pitkään seurasi metsänlaidassa ihmisen touhuja, meni hetkeksi pois ja palasi taas. Keskipäivän vieras oli sen verran outo, että tietenkin ihminen epäili sen olevan häiriintynyt tai jopa sairas. Muistan taannoin joutuneeni lopettamaan lähes karvattoman kapisen ketun ja niinpä tämä tapaus tuli mieleeni nytkin. Vappuvieras kuitenkin heilautti tuuheaa häntäänsä ja kääntyi metsään. Sieltä se vielä kerran kääntyi kurkistamaan ja ainakin minusta tuntui, että se nyökkäsi päätään ja sen suupielin levisi viekas hymy. Tiedä sitten!’