’Olen lukenut viime aikoina kaksi rotuja ja rasismia käsittelevää kirjaa. Sven Lindquistin jo 20 vuotta sitten ilmestyneen Tappakaa ne saatanat, josta nyt on otettu uusintapainos ja afrikkalaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanin Kotiinpalaajat. Molemmat käsittelevät omalla tavallaan rasismia. Kun se on pinnalla tänäkin päivänä ja päivän lehdet siitä jatkuvasti kirjoittavat, voi asiaa miettiä myös näiden kirjojen kautta.’
Tappakaa ne saatanat on jo vanha kirja, mutta se on tänään aivan yhtä ajankohtainen kuin ensi kertaa ilmestyessäänkin. Rasismi ei ole hävinnyt maailmasta, mutta sen alkuperä ja juuret näyttävät hämärtyneen. Tämä kirja valottaa eurooppalaista rasismia Euroopan valtioiden siirtomaapolitiikassa. Jos tänä päivänä jokin valtio käyttäisi rasistista valtaa samalla tavalla kuin vuosisata sitten, se tuomittaisiin yleisesti ja valtio asetettaisiin boikottiin, syrjään, tuomittavaksi ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuitenkin silloin niin Englanti, Ranska, Espanja, Belgia kuin Saksakin käyttäytyivät siirtomaidensa kansalaisia kohtaan rikollisesti ja täysin luvallisesti. Vielä 60-luvulla ihannoitiin sen ajan sankareina niin Henry Stanleyä kuin muitakin löytöretkeilijöitä ja lähetyssaarnaajia. Kuitenkin heidän toimensa eivät tämän päivän ajattelun mukaan kestä päivänvaloa.
Lindquist siteeraa sen ajan toisinajattelijoita, jotka kirjallisin keinoin yrittivät avata ihmisten silmiä huomaamaan väkivallan ja terrorin. Joseph Conrad kirjoitti kirjan Pimeyden sydän, jonka ydinlause on päässyt Lindquistin kirjan nimeksi. Tuona aikana rotuoppi rehotti ja tummat luokiteltiin paitsi villeiksi niin myös vähä-älyisiksi, raaoiksi ja vaarallisiksi. Siksi heitä sai surmata ilman rangaistusta ja heidän omaisuutensa ryöstää ilmaan seuraamuksia. Pahimmilleen väkivalta meni Belgian Kongossa, jonka väestön elämällä ja varoilla on kustannettu Brysselin katukuvaa vieläkin hallitsevat monumentit kuningas Leopold II aikaan.
Kirja valottaa monipuolisesti eurooppalaista siirtomaa-ajan rasismia ja sen siirtymistä 1900-luvulle. Kun Hitlerin julmuudet tuomitaan, usein unohdetaan, etteivät muutkaan maat mitään pulmusia olleet. Juutalaisvainot juontavat juurensa ja tarkoitusperänsä siirtomaavallan linnakkeista, joissa Saksa ei suinkaan ollut se pahin toimija. Silloin hävitettiin surutta heimoja jopa kansoja sukupuuttoon pelkästä ahneudesta ja vallanhalusta joko orjuuttamalla tai peräti metsästämällä. Musta ihminen ei ollut ihminen eikä häntä tullut kohdella ihmisenä. Tästä on kulunut vain sata vuotta.
Kun tänä päivänä puhutaan rasismista, se on pientä siihen verrattuna, mitä se oli sata vuotta sitten. Erona on tänään se, että silloin sitä ei pidetty mitenkään vääränä, nyt pidetään. Sen verran ihmiskunta on kehittynyt. Vanhoja tapoja ei poiskytketä nappia painamalla. Hitlerin aikaan Stalin toimi Venäjällä samalla tavalla, se ei vain tullut samalla tavalla julkisuuteen, koska hän hävitti oman maansa rajojen sisäpuolella olevia kansoja. Samaa teki Mao Kiinassa hieman myöhemmin. Kulttuurivallankumouksessa tuhottiin paljon suurempi määrä oman maan kansalaisia kuin Hitlerin aikaan Euroopassa.
Nykyisen rotuvihan ja rasismin juuret ovat siirtomaavallassa, sen ajan hallitsijoiden ’luvallisessa’ toiminnassa. Ihmisessä asuu rasismi kovassa ja kovasti on tehtävä töitä sen poiskitkemisessä. Kun Jugoslavian raunioilla taisteltiin uusien valtioiden synnytyspaineessa 1990-luvulla, syyllistyttiin etnisiin puhdistuksiin samalla tavalla vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Samaa tekee Isis tänä päivänä Syyriassa ja Pohjois-Afrikan maissa. Sama voi nousta esiin eri puolilta maailmaa tulevaisuudessakin. Siksi on tiedettävä menneisyys, jotta voi tajuta nykyisyyttä ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Lindquistin kirja on hyvä lukea, siitä saa pohjaa ymmärtämiselle.
Adichien kirja on kaunokirjallinen romaani, mutta se tuo kiinnostavalla tavalla esiin nigerialaisen ihmisen ajatuksia, elämää ja toimintaa nykymaailmassa, jossa ei enää pitäisi olla rasismia. Hyvä ja luettava romaani sekin, niin kuin hänen edellinenkin teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä palaan Kotiinpalaajiin blogissa myöhemmin uudelleen, kunhan saan sen kokonaan luettua.
Lindquist, Sven: Tappakaa ne saatanat. Into, 2015 (1992), suom. Antero Tiusanen. 250 s.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat. Otava, 2014, suom. Hanna Tarkka. 523 s.