’Tässä päivänä muutamana sammalia tähytessäni huomasin toisenkin uteliaan kallion kupeella. Mantukimalainenhan siinä touhusi oikein tosissaan; pörräsi puolukanvarpujen keskellä, inisi kuin keväällä ainakin, surisi taas uuteen paikkaan ja inisi uudelleen. Ei voi olla totta, sehän imi mettä puolukankukista ja kuitenkin samaan aikaan puolukka kypsytti marjojaan. Lämmin aurinkoinen päivä oli houkutellut kimalaisen töihin ja kun ei muutakaan mesipaikkaa ollut, niin se kävi tonkimassa puolukan myöhäiskukkia.

Kimalaisen touhuja katsellessa jäin miettimään, mikä merkitys tuolla kaikella on. Puolukalle ei varmaankaan ole mitään iloa siitä, että kimalainen pölyttää sen myöhäiskukkia. Niistä tuskin ehtii tulla enää marjoja ennen talvea, liekö niissä paljon mettäkään. Olen usein ihmetellyt näitä syys-lokakuun kukkia. Onko kyseessä kasvin elinkierrossa tapahtunut häiriö vai onko noilla kukilla jokin muu kuin lisääntymismerkitys? Luonnossa kun mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta. Joka syksy näitä ’turhia’ kukkia kuitenkin esiintyy.

Toisaalta, mitä hyötyä kimalaiselle on käydä kukissa mettä hakemassa lokakuun alussa? Kesäpesä on jo tuhoutunut, työläiskimalaiset kuolleet, samoin kuhnurit ja vanha kuningatar. Uudet emot, jollainen tämä pörisijä varmaankin on, ovat ravinneet itsensä ja niiden pitäisi nyt vain etsiä talvehtimispaikka jostakin karikkeen alta tai syvemmältäkin. Kovin on kaverin ravinnonkeruu jäänyt myöhään, jos se vasta nyt valmistautuu talveen. Toinen vaihtoehto on, että joku työläiskimalainen yrittää pitää itsensä hengissä mahdollisimman kauan ja sinnittelee pakkasiin saakka. Tiedä häntä, mutta kovin epätoivoiselta tuo näyttää.

Kaikesta pohdinnasta huolimatta kimalainen pörräsi aikansa puolukankukissa ja katosi sitten kallion tyvelle. Ilmeisesti se huomasi, että sitä seurailtiin ja päätti toteuttaa sen, mitä siltä odotettiin eli käydä talvilepoon.’