’On lunta tulvillaan… ja pakkanen paukkaa… luo loistettaan… taas iltaan pimeään. On taas aika toivottaa lukijoille Rauhaisaa Joulua vanhan Joulutarinan myötä!’

Hän katsoi kissanluukusta. Hän katsoi nurkalta. Hän katsoi liiterin harjan yli. Missään ei sitä näkynyt. Lumi oli vastasatanut, puhdas ja pumpulinen. Illan sininen hämärä laskeutui juuri porraspuulta metsään ja se vaelsi pesämaillaan viitsimättä nousta laskemaan kesäisiä lapsiaan. Hän kapusi kaihoten korkeammalle ja yritti nähdä sen, mutta ei voinut.

Joulukirkkoon hän halusi mennä, sinne menivät muutkin, vaikka se olikin sitä uutta. Hän istuisi reen jalaksille ja nauraisi kovassa kyydissä. Ei sitä kukaan huomaisi. Hän menisi mukana juuri niin kovaa kuin Polle jaksaisi juosta, ylämäet ja alamäet kirkolle asti. Sitten hän hyppäisi hankeen ja katsoisi sieltä. Olisiko se siellä? Hän halusi nähdä sen pesässään.

Vaan uskaltaisiko hän, kun sanottiin, että se ei ole heille kotitontuille hyväksi, se hävittää, sanottiin ja puhuttiin pienellä suulla. Uskaltaisiko hän sittenkään mennä? Jos se ei vaikka olekaan siellä. Kyllä se on, jouluna se on, siihen hän uskoo. Joulukirkosta, sieltä hän sen löytää, sen auringon. Hän uskaltaa, onhan hänellä tarpeeksi ikää. Ei tässä enää pelätä.

Hän kurkisti kissankolosta, hyppäsi jalaksille. Hän matkasi tuulispäänä, syöksyi hankeen. Eikä kukaan huomannut. Mutta hän näki, että kaikkialla oli kilinää ja vilskettä, helinää ja helskettä. Hän veti harmaan hiippansa tiukemmalle päähänsä ja kiersi suurten kivien reunaa lähemmäksi joulukirkon ovea. Siitä kaikki menivät sisään löytääkseen paikkansa, siitä hänkin.

Jakojen välistä hän ryömi aina vain eteenpäin, sinne hän ryömi mihin kaikkien katseet olivat kääntyneet. Siellä sen täytyi olla, sen auringon pesän. Mutta kuinka se näin pimeässä, eihän se kesälläkään? Vaan sittenkin, edessä hohti valo ja sen hän halusi nähdä, vaikka henki menisi. Sanoivat muut mitä tahansa.

Se oli siellä, se oli. Hän näki sen pienessä seimessä, samanlaisessa kuin Pollella kotona. Seimi oli nostettu korokkeelle kaikkien eteen, sitä he katsoivat ja kumarsivat, sille hymisivät kauniita laulujaan. Seimestä nousi lämmin hehku ylös kohti joulukirkon kivistä kattoa ja kuuranpeittämiä kiviseiniä. Sieltä paistoi valo suoraan hänen sydämeensä. Hän tunsi, hän tiesi, hän riemuitsi. Se oli auringon pesä.

Nyt hän voisi julistaa kaikille, missä aurinko asui talvella ja hän tuli tästä niin onnelliseksi, että livisti leveästi virnistäen, vaarasta välittämättä pitkin joulukirkon keskikäytävää aina ulko-ovelle asti ja katosi iloisesti helisten aamun hämärälle kirkkotielle.

Ja seimen aurinko värjäsi hehkullaan vanhan kiiruhtavan kotitontun harmaan hiipan kauniin punaiseksi.

– Joulutonttu, kantoi kirkkokansan huokaus tontun perään ja – sadun onnellinen hymy.