’On lunta tulvillaan… ja pakkanen paukkaa… luo loistettaan… taas iltaan pimeään. On taas aika toivottaa lukijoille Rauhaisaa Joulua vanhan Joulutarinan myötä!’

Hän katsoi kissanluukusta. Hän katsoi nurkalta. Hän katsoi liiterin harjan yli. Missään ei sitä näkynyt. Lumi oli vastasatanut, puhdas ja pumpulinen. Illan sininen hämärä laskeutui juuri porraspuulta metsään ja se vaelsi pesämaillaan viitsimättä nousta laskemaan kesäisiä lapsiaan. Hän kapusi kaihoten korkeammalle ja yritti nähdä sen, mutta ei voinut.

Joulukirkkoon hän halusi mennä, sinne menivät muutkin, vaikka se olikin sitä uutta. Hän istuisi reen jalaksille ja nauraisi kovassa kyydissä. Ei sitä kukaan huomaisi. Hän menisi mukana juuri niin kovaa kuin Polle jaksaisi juosta, ylämäet ja alamäet kirkolle asti. Sitten hän hyppäisi hankeen ja katsoisi sieltä. Olisiko se siellä? Hän halusi nähdä sen pesässään.

Vaan uskaltaisiko hän, kun sanottiin, että se ei ole heille kotitontuille hyväksi, se hävittää, sanottiin ja puhuttiin pienellä suulla. Uskaltaisiko hän sittenkään mennä? Jos se ei vaikka olekaan siellä. Kyllä se on, jouluna se on, siihen hän uskoo. Joulukirkosta, sieltä hän sen löytää, sen auringon. Hän uskaltaa, onhan hänellä tarpeeksi ikää. Ei tässä enää pelätä.

Hän kurkisti kissankolosta, hyppäsi jalaksille. Hän matkasi tuulispäänä, syöksyi hankeen. Eikä kukaan huomannut. Mutta hän näki, että kaikkialla oli kilinää ja vilskettä, helinää ja helskettä. Hän veti harmaan hiippansa tiukemmalle päähänsä ja kiersi suurten kivien reunaa lähemmäksi joulukirkon ovea. Siitä kaikki menivät sisään löytääkseen paikkansa, siitä hänkin.

Jakojen välistä hän ryömi aina vain eteenpäin, sinne hän ryömi mihin kaikkien katseet olivat kääntyneet. Siellä sen täytyi olla, sen auringon pesän. Mutta kuinka se näin pimeässä, eihän se kesälläkään? Vaan sittenkin, edessä hohti valo ja sen hän halusi nähdä, vaikka henki menisi. Sanoivat muut mitä tahansa.

Se oli siellä, se oli. Hän näki sen pienessä seimessä, samanlaisessa kuin Pollella kotona. Seimi oli nostettu korokkeelle kaikkien eteen, sitä he katsoivat ja kumarsivat, sille hymisivät kauniita laulujaan. Seimestä nousi lämmin hehku ylös kohti joulukirkon kivistä kattoa ja kuuranpeittämiä kiviseiniä. Sieltä paistoi valo suoraan hänen sydämeensä. Hän tunsi, hän tiesi, hän riemuitsi. Se oli auringon pesä.

Nyt hän voisi julistaa kaikille, missä aurinko asui talvella ja hän tuli tästä niin onnelliseksi, että livisti leveästi virnistäen, vaarasta välittämättä pitkin joulukirkon keskikäytävää aina ulko-ovelle asti ja katosi iloisesti helisten aamun hämärälle kirkkotielle.

Ja seimen aurinko värjäsi hehkullaan vanhan kiiruhtavan kotitontun harmaan hiipan kauniin punaiseksi.

– Joulutonttu, kantoi kirkkokansan huokaus tontun perään ja – sadun onnellinen hymy.

Tämä tarina muistui mieleen, kun aurinko talvipäivänä pilkisti puiden läpi kesän ruohoihin ja kun näin rantametsässä kymmenen punatulkkua. Sadun valo – pienen tarinan aihe.

Poika tallusti mietteissään metsänlaitaa takki tiukasti napitettuna. Pyrytti sakeasti lunta. Olallaan hän kantoi lintulautaa. Oli vuoden pimein aika, jouluaatto.

Poika vei tervehdystä ystävilleen. Hän uskoi, että tontut ja linnut tulisivat yöllä ja pitäisivät yhdessä karkelot pellon laidassa. Hän uskoi, että ne nauttisivat hänen tuomisistaan ja aamulla hän voisi nähdä niiden jäljet lumessa.

Poikaa hymyilytti.

Metsän laidassa värähti kuusen oksa. Pyry lennähti oksiston sekaan piiloon. Se oli kuin värikäs lumihiutale. Heikko valonsäde valaisi sen punaista rintaa ja sai sen hehkumaan. Pieni oksan raapaisema punainen untuva leijaili hitaasti puoleen ja toiseen, saavutti luminietoksen ja jäi sen harjalle keinumaan. Pyry ei sen menettämistä surrut, tuskin huomasikaan. Se piiloutui kuusen oksien sekaan ja jäi odottamaan.

Pakkanen oli paukutellut puita jo monta valoisaa aikaa. Pyry pörhisteli höyheniään pitääkseen itsensä lämpimänä. Sen jalat palelivat ja yöksi sen oli kaivauduttava syvälle lumeen, jotta se pysyisi hengissä. Monena edellisenä talvena se oli löytänyt ruokaa riihen seinustalta, mutta tänä talvena lumi oli peittänyt jo varhain kaikki siemenet valkoisen vaipan alle. Lintu oli vanha, mutta se toivoi, että se vielä saisi nähdä sen ihmeellisen valon, josta emo oli sille pienenä kertonut.

Poika oli tuonut pellon laitaan pienen talon katkaistun heinäseipään nenään. Sitä Pyry nyt katseli kiinnostuneena. Se ei uskaltanut kuitenkaan lentää lähemmäksi. Se näki, kuinka poika kaatoi jotain talon kultaisia jyviä. Pian harmaatakkiset lensivät pojan luo ja kiersivät kehää hänen ympärillään. Keltarintaiset olivat niin ollakseen, että pörhistyivät vaikka ei ollut kylmäkään, mutta Pyry seurasi niiden touhuja riihen luota oksien välistä eikä uskaltanut mennä mukaan.

Valo kaartoi alas seudun ylle. Pyry kurkisteli edelleen riihen ovipielestä. Harmaatakit ja keltarintaiset tirskuttivat ja se kuuli niiden juttelevan. Pyry tirskutti takaisin ja tähyili ympärilleen, mutta ei uskaltanut lentää talolle. Pellolla ei ollut mitään suojaa, jos vaikka taivaan suuri viipottaja iskisi yläilmoista niin kuin kesällä.

– Mene, mene, huusivat keltarinnat lentäessään yöpuulle.

– Makiaa, makiaa, kailottivat harmaatakit riihen räystään alta.

– En uskalla, valitti Pyry ja veti päätään höyhenten sisään.

Metsässä laskeutui hämärä puiden alle nukkumaan. Sen takinliepeet peittivät alleen nietokset ja mättäät. Taivaalle syttyivät tuhannet valopisteet. Pieni talo nökötti edelleen heinäseipään päässä. Pyry katseli sitä ja epäröi. Harmaat ja keltaiset olivat käyneet yöpuulle. Pyry yksin valvoi. Sen sisällä kurni nälkä, sen jäseniä poltti pakkanen. Se odotti.

Silloin taivaan kannelle nousi kirkas valo. Se peitti pienen talon kuin tähtisateeseen. Pyry nosti päänsä siiven suojasta ja kirskahti hiljaa. Sen sisälle syttyi onnellinen tunne, aivan kuin joku olisi kutsunut sitä. Lintu siirteli kohmeisia jalkojaan oksalla, se levitti harmaat siipensä. Sen tunsi pelon haihtuvan. Vaivoin se ehti vilkaista varjojen tanssia puiden alla ja sitten se meni. Pyry tunsi nuortuvansa, se tunsi elämän nesteiden virtaavan taas suonissaan, se tunsi ihmeen ihanan ruoan tuoksun ja sen nokkaa kutkutti jyvien lämmin hehku. Pienen talon päällä loisti jouluyön kirkas valo, joka lähti suuresta tähdestä taivaan korkeudessa.

Muutamalla siiveniskulla Pyry oli talon porraspuulla. Sen nokka aukeni, sen silmät kiiluivat, se kurkisti sisään. Jyvät välkkyivät keltaisina, tali kuorrutti talon seinustoja, mutta keskellä kaikkea tätä onnea hehkui jotain vielä suurempaa. Se oli kuin kipinä tulenliekistä, se lämmitti kuin kesäinen päivä, se loi onnen tunteen kuin poikasten kirskunta kylläisen aterian jälkeen. Pyry tuijotti hiljaa näkyä ja vaikka se ei siitä mitään ymmärtänyt, se aavisti, että siinä sen edessä oli jotain aivan muuta kuin, mitä se oli koskaan eläessään nähnyt. Se tajusi, että nyt se oli nähnyt sen, josta emo oli kertonut, jota jokainen lintu maailmassa toivoo, se oli nähnyt tulevaisuuden ja saanut kokea sen synnyn. Pyry unohti nälän, unohti kylmyyden, unohti itsensä. Se eli uudelleen lyhyessä hetkessä koko elämänsä. Sitten se kääntyi ja kokosi voimansa lentääkseen takaisin riihen kuusikkoon.

Aamulla pieni poika toi lintulaudalle lisää syötävää. Hän oli pukeutunut raidalliseen kaulaliinaan ja harmaaseen takkiin. Iloiset silmät tuikkivat punaisen pipon alta. Linnut olivat syöneet lähes kaiken. Lintulaudan nurkassa oli vielä vähän talia ja keskellä muutama auringonkukan siemen. Poika katseli lintutalon ovesta sisään ja näki, kuinka siemen hehkui hetken ja hiipui sitten hämärään. Palatessaan kotiin poika huomasi lumella kuolleen punatulkun. Sen siivet olivat kangistuneet lentoonlähtöön ja pienet varpaat puristivat kynsissään kultaista jyvää. Poika nosti punatulkun varovasti käteensä ja näki, kuinka kuolleen linnun silmät hehkuivat vielä kirkasta valoa.