’Kun joulurauha on peruutettu Nuutinpäivänä, pitäisi joululahjakirjakin olla varmaan luettu. No, sain tämän jo reilu viikko sitten kahlattua läpi, mutta halusin tehdä siihen jotakin rakoa ennen kuin kehun tai haukun sen pystyyn. Minulle täysin tuntematon kirjailija Italiasta, jota on hehkutettu maailman lehdistössä yhtenä suuruutena. Noita suuruuksia vain tahtoo olla liikaa, pitäisikö siirtyä super-luokkaan.’
Tarina alkaa pidennetyllä viikonlopulla ja päättyy seuraavan viikon puoliväliin. Sillä aikaa tapahtuu paljon: kuolemaa, sairautta, nälkää, viinaa ja roundia. Mennään ja tullaan, mutta ei pysähdytä ottamaan yhteyttä ja harkitsemaan. Tulos on sen mukainen kaaos, josta kukaan ei selviä entiselleen.
Christiano on 13-vuotias poika, joka elää kahdestaan alkoholisti-isänsä Rinon kanssa ja tarina kerrotaan suurelta osin hänen kauttaan, vaikka muutkin kyllä pääsevät ääneen. Isällä on kaksi kaveria: Quattro Formaggi ja Danilo Aprea. He ovat työttömiä ja syrjäytyneitä. Quattro on lisäksi ollut vammainen syntymästään saakka. He saavat päähänsä älyttömyyden, ryöstää kaupungin pankkiautomaatti, mutta kuvioihin tulee matkan varrella jatkuvasti muutoksia. Christiano joutuu riitoihin koulutovereittensa takia ja kanssa. Tytöt Esmeralda ja Fabiana kiusaavat häntä ja hän kostaa rikkomalla Tekkenin moottoripyörän. Sen jälkeen traaginen tapahtuma seuraa toistaan kuin dekkarissa, ainoana poikkeuksena on se, että tässä tiedetään murhaaja ja hänen motiivinsa sekä tekotapansa hyvin tarkkaan. Tapahtumat sotkeutuvat salailuun ja toisten pelastamiseen eikä tarinan lopussa anneta selvää kuvaa siitä, kuinka hyvin siinä onnistutaan. Oikeus voittaa, mutta liian paljon kärsimystä ja turhaa väkivaltaa siihen liittyy ennen sen selviämistä. Eikä vähiten niistä joudu kärsimään Christiano, joka ottaa kaiken kantaakseen pelastaakseen isänsä.
Traaginen ihmiskuvaus vie lukijan Italian pohjoisosiin. Kirjan takakannessa tarinaa kuvataan hillittömällä huumorilla rakennetuksi yhteiskunnalliseksi freskoksi. Huumoria en kirjasta löydä, ellei huumoriksi lueta sitä ahdistunutta koheltamista, jossa päähenkilöt tempoilevat. En edes näe kirjailijan tyylissä huumoria, sillä se on enemmänkin realistista kuvausta ajautumisesta tilasta toiseen. Ehkä nykyajan kriitikot ja takaliepeitten näpertäjät näkevät sellaisen huumorina, missä ennen ei ollut mitään naurettavaa. Tosin nauretaanhan edelleenkin, jos joku toikkaroi humalassa tai tekee köyhyydessään jotain laitonta turvatakseen elämänsä. Olisiko aika päästä tällaisesta huumorista eroon, vai olenko vain tosikko?
Kirjan miljöö on suomaliselle outo, mutta on siinä tuttuakin; eivät kaikki humalaiset luuserit ole Suomessa. Talvi, pimeys ja sade luovat kuvaukseen surkeutta ja henkilöiden erilaisuus tarinaan särmää. Kun se kaikki on vielä kuvattu todellisella kielellä, kaunistelematta ja höystetty hyvillä leikkauksilla, niin tästä voisi jopa pitää. Ainakaan se ei päästä otteestaan ennen viimeistä sivua. Alkua olisi voinut nopeuttaa eli tiivistää, sillä nyt tarina hieman laahaa ennen kuin ryöpsähtää kohti kliimaksia. Monet hieman kliseiset ratkaisut kyllä harmittivat, mutta eihän aina voi keksiä uutta. Miksi kuitenkin moinen nimi, eikö tylsempää löytynyt?
En pistä tätä kirjaa parhaiden joukkoon, en huonoimpienkaan, ehkä se on keskinkertainen. Takalieve hehkuttaa, että lahjakkuus on italiaksi Ammaniti. Pidän edelleen Italo Calvinon, Umberto Econ ja jopa Alberto Moravian kirjoista enemmän, mutta he taitavat painia aivan eri sarjassa.
Kirja vei väkisin mennessään, mutta varmaan unohtuu yhtä nopeasti.
Niccolo Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Otava, 2008. 513 s.