Avainsana-arkisto: proosa

Akvarelleja Engelin kaupungista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

akvarelleja_engelin_kaupungista’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.’

Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.

Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.

Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.

Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.

Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.

Palatkaa perhoset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Palatkaaperhoset’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’

Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.

Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.

Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?

Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.

Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.

Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.

Alkemistit, maallinen rakkaus

Julkaistu , kirjoittanut
1

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.

Ventovieras

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ventovieras’Kirjailija Paul Turday on minulle aivan outo tuttavuus, mutta ei ehkä jatkossa, sillä hänen kirjoittamansa kirja, Ventovieras, oli hyvä ja lukemisen arvoinen. Kirjailija on tehnyt elämäntyönsä liike-elämässä ja aloittanut kirjoittamisen vasta myöhäisellä iällä. Menestyskirjoja on ilmestynyt jo useita ja niitä on myös filmattu. En yleensä välitä utopistisista kirjoista enkä verisistä dekkareistakaan, mutta tässä on mukana niin paljon kaikkea, ettei oikein tiedä, mitä se kaikki oikeastaan on. Ihan siis kelpo juttu.’

Niin, mihinkähän genreen tämä kirja pitäisi sijoittaa. Ensin kirjan alkua lukiessani luulin sitä tavalliseksi englantilaiseksi ihmissuhdedraamaksi, aika kliseiseksi, mutta sitten se muuttui enemmän rakkausromaaniksi ja sairaskertomukseksi, lopulta lähes dekkariksi, fantasiaksi, kauhuklassikoksi, vampyyritarinaksi ja rikosromaaniksi. Jossain vaiheessa se taisi olla lääkärirommaanikin. Aika paljon lähestymissuuntia noin pieneksi kirjaksi. Mielenkiintoiseksi kirjan teki myös sen kerrontatyyli, sillä tarinaa vie eteenpäin kaksi minä-kertojaa, kirjan päähenkilöt Elisabeth ja Michael.

Kirja alkaa hitaasti jopa pitkäveteisesti, mutta pääsee vähitellen vauhtiin ja vie mennessään. Sen teemat, mielisairaus, rasismi ja rikos, nousevat kirjan edetessä vähitellen esiin. Elisabeth on lehden toimittaja ja menee naimisiin Michaelin kanssa, koska tämä kosii ja koska hän kuvittelee avioliittoon kuuluvan sellaisia asioita, joita heidän elämässään on. Hän ei osaa odottaa enempää ja tyytyy siihen. Michael taas tietää, että Elisabeth on hänen ainoa toivonsa.

Lomamatkalla Michael näkee pienessä taulussa vihreäpukuisen naisen, joka seisoo jonkinlaisella tasanteella, sisäparvekkeella. Se muuttaa hänen elämänsä, sillä tuo nainen alkaa ilmestyä hänelle yhä uudelleen ja tuntuu tietävän hänen elämästään kaiken niin menneet kuin tulevatkin. Elisabeth huomaa miehensä käytöksen muuttuvan, mutta koska se tuo heidän kymmenvuotiseen avioliittoonsa lisää tunnetta ja rakkautta, pitää hän muutosta vain hyvänä asiana. Sitten alkaa ilmetä muutakin, jota hän ei enää voi hyväksyä sellaisenaan.

MIchael käy aikansa kuluksi töissä klubillaan, jossa perienglantilaiseen tapaan on hyvin vanhoillinen tunnelma. Yksi jäsenistä ehdottaa intialaissyntyistä ystäväänsä jäseneksi, jolloin rasismi nostaa päätään ja klubi jakautuu kahteen leiriin. Michael ottaa asiaan voimakkaasti kantaa ja silloin hänen menneisyytensä nousee esiin ja alkaa paljastua. Lopulta ihmisiä alkaa kadota ja Elisabeth ei tunne olevansa enää turvassa. Tapahtumat tiivistyvät kuin parhaassakin kauhukertomuksessa perheen Skotlannissa olevalle metsästysmajalle, jossa Michael näyttäytyy viimeisen kerran Elisabethille. Totuus paljastuu, aviomies on ventovieras, mutta samalla paljastuu myös osia tulevaisuudesta.

Kirjassa luodaan tunnelmaa hitaasti nousevassa kaaressa kahden minä-kertojan avulla. Se luo toistoa, mutta se kuvaa hyvin sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat nähdä samatkin asiat. Tulee mieleen, kumpi minä valehtelee, vaikka molemmat puhuisivatkin totta. Aivojen alue on edelleen pitkäti tuntematonta aluetta ihmisen tietämyksessä. Mitä on tietoisuus ja mikä saa meidät tuntemaan esim. kiintymystä tai rakkautta. Ihmisen mieli toimii arvaamattomasti. Voidaanko sitä muuttaa kemiallisesti eli lääkkeiden avulla? Kun mies elää kymmenen vuotta lääketokkurassa ja jättää sitten lääkkeen pois, hän on ventovieras läheisilleen, jopa vaarallinen. Tässä on kirjan ydinsanoma, kaikki muu on selitystä. Rasismi jäi kovin köykäiseksi asiaksi tässä kirjassa, sen olisi jopa voinut jättää pois, sillä se ei minusta edes johda tapahtumien saamaan käänteeseen. Rasismi englantilaisessa klubielämässä on oman tarinansa arvoinen. Nyt se jäi suurempien asioiden jalkoihin. Ehkä yhtenä ajatuskuviona olisi voinut olla myös ihmisen hyväuskoisuus. Onneksi kirjailija ei tehnyt kirjaan sen mukaista loppua.

Tämä kirja jää todennäköisesti pitkäksi aikaa mietityttämään. Skitsofrenia ei ole leikin asia, sen tästä ainakin oppii. Toisaalta myös meidän ihmisten puhumattomuus luo kuvioita, jotka eivät aina johda hyvään lopputulokseen. Olisiko tässä lopultakaan ollut muuta ratkaisua, se jää pohdittavaksi ja mikä on se tulevaisuus, johon viitataan aivan kirjan lopussa. Monta avointa asiaa ja monta pelottavaa asiaa.

Siis kaikin tavoin luettava kirja ja mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus.

Torday, Paul: Ventovieras (The Girl on the Landing). Atena 2013, suom. Jukka Jääskeläinen. 315 s.

Tähtikirkas, lumivalkea

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Haahtela’Pari päivää sitten jukistettiin tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat. Pidin itsestään selvänä, että niiden joukossa on myös tämä teos: Joel Haahtelan Tähtikirkas ja lumivalkea, mutta eipä ollut, valitettavasti. Kirjailija on jo pitkään ollut suosikkini, aina Elena-teoksesta saakka. Tämä pienimuotoinen romaani räjäytti silloin minussa jotain. Kuuntelin sen äänikirjana ja tein samalla remonttia. Kuuntelu keskeytti työn ja istuin parkettikasalle, pistin kädet poskille ja tunsin, ettei itku ollut kaukana. Kieli, tunnelma, sanoma, teksti oli niin täydellistä, kaunista. Saman voi sanoa tästä kirjasta. Jos et vielä ole löytänyt Haahtelaa, tee se nyt!’

Haahtela jatkaa tässä kirjassa mielen luotaamista, sielun kartoittamista. Nyt mennään niin syvälle ihmismieleen, ettei liene mahdollista mennä enää syvemmälle. Kirja rakentuu neljään jaksoon, kuvaelmaan itsensä vähitellen kadottavan miehen elämästä.

Nuori mies sysätään suurkaupunkiin, Pariisiin, 1800-luvun lopulla. Hänen ensimmäinen rakkauskokeilunsa kotimaassa päättyy kaikin puolin onnettomasti. Klaaraansa hän ei unohda koskaan, tämä kulkee hänen kotimaan identiteettinään läpi elämän päiväkirjojen. Pariisissa mies saa paikan lehden sähköttäjänä ja lopulta toimittajana. Hän kohtaa elämän suurkaupungin vilinässä, maalaa, tutkii impressionisteja, kiertää maailmannäyttelyä ja museoita.

Seuraava kohtaus on Berliinistä juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Pariisilaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtajan mieli alkaa hajota. Hän on hoidoissa, mutta jatkaa sinnikkäästi mustakantisen päiväkirjansa kirjoittamista. Rakastettu laulajatar Margaretha on hänen tukenaan sodan syttymiseen saakka. Kun Sarajevon laukaukset ammutaan, ranskalaisena pidetty toimittaja joutuu pakenemaan Saksasta.

Kolmas kuvaelma on sodanjälkeinen merimatka Kauko-Itään, Siamiin. Reportteri kokee tyhjän paperin kammon. Matkan tuomasta vaihtelusta ja kohtaamisista huolimatta hän ei pääse itseään pakoon eikä menneisyyttään. Klaaralle hän kirjoittaa edelleen, nyt kuin matkakertomusta.

Viimeinen kohtaus eletään taas Saksassa, Bernburgissa. Nyt toimittaja on mielisairaalassa ja hänen identiteettinsä hajoaa vähitellen ensin yksittäisiksi lauseiksi, sitten sanoiksi ja kirjaimiksi, lopulta… alkaa toinen maailmansota ja sen seuraukset. Jälkikirjoitus kertoo sitten lopun. Itsensä hukannut mies nousee näkyviin sen kautta, mitä kaukainen sukulainen kokee itsessään ja hänessä.

Ei päässyt Haahtelan yhdeksäs kirja siis Finlandia-ehdokkaksi ja se lienee taas yksi kulttuuriskandaali tämän kisan historiassa. Tämä kirja on vuosisadan teos, jonka arvo tulee nousemaan tulevaisuudessa. Tosin on muistettava, että palkinto on kaupallinen eikä tämä kirja ole sitä. Kirjan äärimmilleen hiottu teksti, saumaton kerronta ja särkymätön tunnelma luovat lukunautinnon, jollaisen harvoin kokee.

Kun Haahtelalta kysyttiin YLE:n Aamun kirja ohjelmassa 31.10. mitä kirjan nimi tarkoittaa, kirjailija hymyili hieman myhäillen ja otti esiin sen kohdan Bernburg-jaksosta, jossa toimittaja joutuu eräänlaiseen katatoniseen tilaan ja kokee olonsa tähtikirkkaaksi ja lumivalkeaksi. Se on siis sielun tila, jonka jokainen lukija voi kuvitella omanlaisekseen.

Kirjan lopussa kuvataan myös hyvin voimakkaasti Natsisaksan eutanasiaohjelmaa. Kirjailija rinnastaa sen nykyaikaan ja tämän hetken nationalismin nousuun ja markkinatalouteen. Tyyli oli eri, mutta onko tavoite sama? Psykiatrina hän itse on joutunut pohtimaan näitä asioita perusteellisesti. Kirjassa toimittajan identiteetti selviää vasta jälkisanoissa. Kirjan edetessä hänen identiteettinsä hajoaa vähä vähältä eikä sitä pysty pelastamaan oman maan kielellä kirjoitetut päiväkirjat eikä maailman ääriin matkustaminen. Ihmisen mieli ja ihmisen sielu ovat tieteen suuria mustia aukkoja, joiden rakennetta ja toimintaa ei tunneta. Kirja kuvaa tätä loistavasti. Voidaanko enää syvemmälle mennä?

Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava, 2013. 270 s.

Paikka vapaana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

09VR_paikka_vap_kansi.indd’Maaseudun kirjastoauto on hyvä keksintö. Tämä kirja taitaa edelleen olle yksi varatuimmista teoksista suurissa kirjastoissa, nyt sain sen tilaamalla viikon varoitusajalla. Sensaatiokirjallisuus saa yleensä olla minulta rauhassa, en viihdy sen parissa. Nyt tein poikkeuksen. Toinen asia onkin sitten se, onko Rowlingin kirja Paikka vapaana sensaatiokirjallisuutta?’

Rowlingista tulee tietenkin mieleen Harry Potter ja maailmanmaine. Tämä hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu kirjansa herätti ilmestyessään suuria odotuksia ja suuria tunteita. Kirja kertoo pienestä englantilaisesta kaupungista, joka kamppailee olemassaolostaan suuremman ja paisuvan kaupungin puristuksessa. Konservatiivisuus henkii kaupungin kaduilta, suvaitsemattomuus sen asukkaista. Niinpä kaupungin elämä menee sekaisin, kun monessa mukana oleva toimija Barry Fairbrother lyhistyy golfkentän parkkipaikalle aivoinfarktin saaneena. Nyt on paikka vapaana toisille toimijoille ja voimasuteet on luotava uudelleen. Kompastuskivenä on Fieldsin kaupunginosa, jossa asuu köyhää, työtöntä ja toisen puolen mielestä tarpeetonta väkeä. Barry, joka oli sieltä kotoisin, halusi kehittää aluetta ja nostaa sen asukkaita elämään, poistaa huumeiden aiheuttamaa riippuvuutta klinikan avulla ja saada alueen kiinteämmin kaupungin yhteyteen. Toiset halusivat sysätä koko paikan naapurikaupungin niskoille. Jo ennen hautajaisia oli peli paikan täyttämisestä meneillään ja tässä pelissä ei kaihdettu mitään, jopa Barryn haamu nousi huutamaan syytöksiään netin välityksellä. Tarinaan kietoutuu suuri joukko ihmisiä niin Fieldsin vähäosaisista kuin kantakaupungin paremmista piireistä. Kavalkadi voisi olla Englanti pienoiskoossa. Vasta lopun hätkähdyttävät ja traagiset tapahtumat herättävät ihmisiä huomaamaan missä mennään.

Kirja sai ristiriitaisen vastaanoton. Toiset odottivat siltä harrypottermaista menestystä ja sensaatiota, toiset pitivät sitä floppina, jotkut mestariteoksena. Itse en ole lukenut kuin yhden Potterin ja se varmaankin riitti sitä laatua, joten ennakkoluuloja minulla ei ollut. Niinpä tämä kirja ei saavuttanut mitään suurta merkitystä ajatuksissani. Kirjassa on hyvä rakenne ja sen tarina on kerrottu koukuttavasti ja konstailematta. Ensin siinä häiritsi henkilöiden epämääräisyys. Ne menivät sekaisin ja sai jatkuvasti miettiä, kummalla puolella tämä tässä sopassa on tai kenen isä tai äiti nyt kertoo. Sukupolvien välinen viha tuli ehkä liiankin korostetusti esiin kirjan sivuilta. Lapset haukkuivat vanhempiaan aivan kuin nämä eivät olisi ihmisiä ollenkaan ja tasapuolisesti vanhemmat hakkasivat ja solvasivat lapsiaan. Onko näin nykyään Englannissa, onko Suomessa? Edes jonkinlaista normaalia elämää sai etsiä pahoinvoinnin keskeltä. Miten tähän on ajauduttu, vai kärjistääkö kirjailija tahallaan? Muutamassa kohdassa pahoinvointi ja henkinen väkivalta löi mielestäni yli. Ei näin voi olla. Takakannessa luvataan, että kirja on hauska. Sitä siitä saa hakea, jos vähänkin ajattelee ja jos henkilöistä voisi kuvauksen mukaan tunnistaa naapurinsa, niin voi meitä. Toisaalta ainahan pitää korostaa ja tuoda esiin erikoisuutta, eihän tekstiä muuten kukaan viitsi lukea. Kirja ei ole huono, mutta ei hyväkään, se ei ole neutraali eikä sensaatiohakuinen. Rowling on ladannut siihen kaiken sen ilkeyden ja vihan, mitä on löytänyt ja luonut sillä lailla yhteiskunnan, jossa en ainakaan minä haluaisi elää. Kautta aikojen naapurit ovat kadehtineet ja jopa vihanneet toisiaan, mutta sehän ei liene tavoite. Kun sitten saadaan pari ruumista ja ihmiset hätkähtämään, vasta sitten havahdutaan huomaamaan, että naapurissa saattaakin asua ihan kelpo porukkaa ja omat lapset tai vanhemmat ansaitsisivat paremman kohtelun. Eikö aikaisemmin?

 

Kupoli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kupoli’Pistänpä toisenkin arviojutun heti perään, vaikka kyllä luonnossakin koko ajan tapahtuu ja paljon on aiheita mielessä. Kesäflunssa on kuitenkin pitänyt rauhallisella mielellä ja niin tartuin myös uunituoreeseen historialliseen romaaniin, Pekka Matilaisen esikoisteokseen Kupoli. En paljon odottanut, niinpä yllätyin postiivisesti. Kirja on loistava kuvaus 1400-luvulta, josta tosin en tiedä mitään, mutta joka on usein mielessä pyörinyt. Keskiaikaisen ajattelun vaihtuminen vapaanpaan suuntaan ja vanhan tiedon löytymisen kautta renessanssiin on mielenkiintoista aikaa. Kirja kuvaa sitä mielestäni hyvin ja kiinnostavasti. Kannattaa tutustua historiallisen romaanin ystävät!’

Historia on täynnä kiintoisia tapahtumia ja salaperäisiä sattumuksia, on mystiikkaa ja romantiikkaa. Siitä huolimatta yllättävän harvoin törmää sieltä aiheensa ja tunnelmansa keräävään kunnolliseen kirjallisuuteen. Suomessa tietenkin on massiivinen Waltari-tuotanto ja oman maamme tarinoista kertovat kirjat Runebergin ja Topeliuksen kirjoista Utrioon ja muihin tämän ajan naiskirjailijoihin. Siksipä tämä Firenzen kaupunkivaltion elämää kuvaava dekkari 1400-luvulta tuntui heti mielenkiintoiselta ja jotain uutta antavalta.

Tarina alkaa, kun ylhäisen Albizzi-suvun perijä murhataan kadulle. Syytetyksi joutuu köyhä huonomaineinen pappi. Nuori minä-kertoja pääsee paikan päältä seuraamaan sukujen valtataistelua, vahojen käsikirjoitusten etsintää, murhia ja oikeudenkäyntejä. Samalla taustalla rekennetaan Firenzen tuomiokirkon kupolia, joka on edelleen tänä päivänä kaupungin tunnusmerkki. Salaperäinen Antonio Loschi asettuu puolustamaan pappia ja saakin aikaan vapauttavan päätöksen, mutta murhan syy ja sen tekijä säilyvät kunnon dekkarin tapaan piilossa kirjan loppuun saakka. Salaperäinen arabiankielinen käsikirjoitus vaihtaa tiheään omistajaa ja siitä muodostuu vallan symboli, kunnes sen höyryä voimanlähteenä kuvaava teksti osoittautuukin vajavaiseksi. Loschilla lienee tässäkin sormensa pelissä. Brunelleschin suunnittelema kupoli liittyy tarinaan oleellisesti, mutta myös sen salaisuus säilyy viimeisille lehdille saakka.

Kupoli on historiallinen dekkari ja väistämättä se vertautuu Umberto Econ Ruusun nimeen. Molemmissa on samaa mystistä taustavirettä. Tämä on kepeämpi ja selkeämpi, mutte ei yhtään häpeä suuren italialaisen klassikon rinnalla. Henkilöt tässä tarinassa ovat suurelta osin historiallisia henkilöitä. Kirjassa tavataan kuulu mesenaatti Cosimo de Medici, mahtisuku Albizzi, kirjaston perustaja Niccolo Niccoli ja salaperäinen Loschi. Aikansa tärkeitä henkilöitä. Heistä on ennenkin kirjoitettu, mutta varmaan tarinoita löytyisi lisääkin.

Tämä on kirjailijan esikoisteos. Taustat kirjassa ovat ainakin näin satunnaisen lukijan mielestä kunnossa, onhan kirjailija alan tutkija. Niinpä mitään historiallisesti arveluttavaa teoksesta ei löydy. Ensin mietin höyrykoneen kovin aikaista keksimistä, mutta kirjan lopussa oleva henkilgalleria varmentaa tämänkin asian.

Varhaisrenessanssi pursuaa kirjan sivuilta esiin tuoreena uutena ajetteluna. Usein keskiaikaista ajattelua pidetään synkkänä ja pysähtyneenä. Siksi uudenlainen ajattelu luo muutosta. Kirjan monet henkilöt löytyvätkin historiankirjoista renessanssin esiintuojina, vanhan tiedon uudelleen herättäjinä niin tieteen kuin uskonnollisen ajattelunkin alueilta. Vaikka höyry liitetäänkin teollisen heräämisen muutokseen 1800-luvulle, niin sen siemenet kylvettiin jo antiikin aikana.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja sitä voi suositella niin historiasta kiinnostuneille kuin myös dekkarien ahmijoille. Tarina on hyvä ja se on taitavasti kirjoitettu. Vaikka monet asiat saattoikin ennakkoon aavistaa, niin loppuratkaisu sai silti hymyn nousemaan suupieleen.

Matilainen, Pekka: Kupoli. Atena, 2013. 299 s.

Rauta-antura

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rauta-antura-tuuri_antti-18794894-frntl’Kun vihdoin tämän kesän sateet tulivat, jäi aikaa lueskella. Niinpä olen tutustunut joihinkin väliin jääneisiin kirjoihin, vanhempiinkin. Valitsin niistä tähän Antti Tuurin viime vuoden teoksen Rauta-antura. Kaverilta kuulin, että se on lukemisen arvoinen eikä vaadi paljon aikaa. Näin olikin. Kun siihen tarttui, ei tahtonut päästä eroon ja vaikka en sotakirjoista pidäkään, tämä jysähti ja jäi moneksi päivää mietityttämään. Kannattaa tutustua. Ihmettelen vain, etteivät mitkään kisat ole noteeranneet Tuurin kirjoja. Ne olisivat kyllä jonkin selvän tunnustuksen arvoisia.’

Tuuri jatkaa Äidin suku-sarjaa nyt Lapin sodan ajalta. Sota Neuvostoliittoa vastaan päättyy Kannaksella ja joukot siirretään joko siviliin tai pohjoisrintamalle ajamaan saksalaisia pois maasta: syttyy Lapin sota. Romaanin kertoja on Heikki Ojala, kirjailijan eno, joka yhdessä Pauli ja Arvo Ketolan, Ikitien päähenkilön poikien, kanssa etsii paikkaansa sodan keskellä. Heidät viedään joukko-osastona laivalla Oulusta Tornioon ja he osallistuvat Tornion taisteluihin. Sen jälkeen he harhailevat läpi Lapin Muonioon saaden välillä myös kosketuksen viholliseen. Suuren osan aikaa he kuitenkin etsivät osastoaan, majoitusta tai ruokaa eli kirjasta saa selkeän kuvan tavallisen sotilaan elämästä taistelujen keskellä. Saksalaiset polttavat Lappia perässään ja miinoittavat reittinsä. Suomalaiset seuraavat perässä, yrittävät motittaa vihollista ja purkavat miinoituksia.

Käännekohta on Muoniossa. Saksalaisten annetaan peräytyä kohti Käsivartta ja osa sotilaista kotiutetaan. Heikki Ojalan kuvaama joukkue saa tehtäväkseen kuljettaa saksalaisten hylkäämät suomalaismorsiammet Ouluun tuomittaviksi. Alkaa loputon marssi etelään. Sotilaat saavat kokea saman kohtelun kuin saatettavansakin: halveksuntaa, huorittelua, syrjintää jopa vihaa. He joutuvat syksyn koleudessa ja pakkasessa kävelemään pitkät matkat, nukkumaan lämmittämättömissä parakeissa tai taivasalla, syömään teetä ja näkkileipää. Harvassa on ymmärtäjiä vielä harvemmassa auttajia. Oulussa naiset toimitetaan viranomaisten huostaan ja sotilaat alkavat odottaa kotiutusta. Viimein Heikkikin saapuu kotiin ja lämmittää saunan Kauhavalla.

Hämmentävä Suomen sotien historiassa on se kohta kun yhdessä hetkessä vihollisesta tulee aseveli ja aseveljestä vihollinen. Saksalaisia ylistettiin ja heidän apuunsa luotettiin, mutta seuraavassa hetkessä aseet käänettiin heitä vastaan ja monet saivat surmansa niin saksalaisten puolelta kuin omienkin. Katkeruus aseveljiä kohtaan lisääntyi saksalaisten mukaan lähteneiden naisten myötä ja edelleen Lapin polttamisen vuoksi. Ymmärtäjiä ei enää löytynyt puolin eikä toisin.

Kirjan sanoma löytyy tuurimaisesta kerronnasta: sotamiehet ajelehtivat paikasta toiseen etsien milloin mitäkin, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään, tuskin omista joukoistakaan. Koko ajan he ovat kuitenkin sodassa, vaarassa tulla ammutuiksi. Useat saavat surmansa eivätkä enää palaa monen mielestä neuvostoliittolaisten vuoksi käydystä turhasta sodasta.

Ihmisen raadollisuus kuvataan kirjassa hyvin. Naiset eivät saa sivileiltä minkäänlaista inhimillistä kohtelua, eivät ruokaa, suojaa eikä kyytiä. He kävelevät loppumatkan Torniosta Ouluun. Ensin saattajatkin ovat tylyjä ja pyrkivät hyötymään naisista sotilaan tavalla, mutta loppua kohti he huomaavat inhimillisyyden ja saattajien suhde saatettaviin muuttuu, he auttavat ja puolustavat näitä ympäristön vihamielisyydestä huolimatta. He olisivat jopa päästäneet naiset vapaaksi ennen Oulua.

Erikoinen henkilö kirjassa on kenttäpappi, joka kulkee joukon mukana. Hänen vaimonsa on lähtenyt saksalaisten mukaan ja on nyt saatettavien joukossa. Pappi on kuin suojelusenkeli niin sotilaille kuin naisillekin. Hän ei tee paljon, mutta jo pelkkä mukanaolo pelastaa monta tilannetta. Tällaisia epämääräisiä tyyppejä esiintyy muissakin Tuurin kirjoissa. Tässä se toimii hyvin.

Muutenkin kirja on hyvä lukea. Sen taustatiedot on tarkkaan tutkittu, vaikka itse tarina olisikin fiktiota. Itse olen lukenut hyvin vähän Lapin sodasta ja tämä antoi siitäkin selkeän kuvan. Sota on sotaa sanotaan, mutta tällaisena se on pirullista ja sen tekee ihminen, joka on toiselle peto. Inhimillisyys ei kanna katkeruuden yli.

Tuuri, Antti: Rauta-antura. Otava, 2012. 336. s.

Rikosroomaani

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

Rikosromaani ’Petri Tamminen on maamme johtavia nykykirjailijoita. Olen lukenut häneltä liki koko hänen tuotantonsa ja pitänyt lukemastani. Varsinkin hänen varhaiset novellikokoelmansa olivat mahtavia. Kaikkiin liittyy ajattelu ja pikkutarkka viimeistely. Näin kevätvalon ja kauneuden keskellä on turvallista lukea tällaista kirjaa, jonka kansikuvakin lupaa räntäsadetta ja loskaa. Pienimuotoisena kirja on nopeasti luettu, mutta antaa pitkäksi aikaa pohdittavaa. Toinen asia onkin sitten, viitsiikö näitä asioita paljon pohtia.’

Komisario Vehmas Helsingin rikospoliisista on hiljattain menettänyt vaimonsa Marjan. Töissä hän jahtaa kolleegansa Immosen kanssa sitkeää rikollista Hermann Ångströmiä, joka vie elämänhalun, ilon ja onnen, saattaa uhrinsa masennukseen, tahdottomuuteen, jopa itsemurhan partaalle tekeytymällä auttajaksi erilaisiin vaivoihin. Mappi toisensa jälkeen täyttyy rikollisen tihutöistä, mutta itse rötöstelijä ei jätä mitään tuntomerkkejä itsestään. Poliisi on ymmällään. Hän saa jopa virka-apua Ruotsista, jossa on samantyyppinen ongelma, mutta päinvastainen, joku tekee ihmiset onnellisiksi. Jokin havainto Ångströmistä tulee sattumalta, mutta aina rikollinen pääsee kuin pääseekin onnen kaupalla pakoon. Vehmas hakee apua omiin- ja työongelmiinsa lisäämällä työtä ja lopuksi juopottelusta, mutta sairastuukin itse turhautuessaan ja jää sairauslomalle. Hän pohtii, onko rikollinen todellinen vai ei? Bussissa Ångström kuitenkin istuu ja pakenee poliiseilta puistoon, mutta taaskaan ei jää mitään konkreettia jäljelle, ellei sellaiseksi lasketa romuttuneita poliisiautoja ja katkenneita lyhtypylväitä.

Tamminen on novellisti tai aforisti, lyhyen proosan taitaja. Tässä kirjassaan hän on kurkottanut proosan suuntaan, mutta edelleen tekstin sisältä löytyy pieniä helmiä, ajatelmia, novellinalkuja. Onko se hyvä? Pitäisikö suutarin pysyä lestissään? Novellistina hän pääsee paremmin oikeuksiinsa, mutta kuka tänä päivänä lukee novelleja, puhumattakaan aforimeista. Ehkä näin on paras. Tammisen teksti on karua ja runollista. Hän kuvaa elämää, usein keski-ikäisen miehen elämää, ajattelun kautta. Vehmas saattaa kesken kaiken pohtia jotain aivan muuhun aihepiiriin kuuluvaa ongelmaa kappalekaupalla ja päätyä johonkin tai sitten ei. Tarinaan se ajattelu ei välttämättä kuulu ollenkaan. Kirjailija myös kuvaa asioita, tapahtumia vertauskuvallisesti, kauniisti, ajatuksella. Tekstistä näkee, että se on huolella punnittu, mietitty viimeistä pilkkua myöten ja siksi lukijan on turvallista sitä maistella. Toinen asia on sitten se, ymmärtääkö lukija sitä kuvakielta, jota kirjailija kantaa esiin.

’Kaikkein suurimmista synneistään Vehmas ei saanut otetta. Ne olivat siihen liian suuria. Hän vaistosi ne. Tekoja ne eivät olleet, ne olivat tätä elämää, kerran kallistumaan lähtenyttä, työntekoa, ainaista poissaoloa ja seinään päin kääntymistä, toisen nyyhkytyksen kuuntelemista yön pimeydessä ja mielen kylmettämistä, nukahtamista.’

’Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä.’

Persoonallinen kirja on tunnelmaltaan kuin kuva maastamme loskakaudella. Se luo kuvan apeudesta, jossa jokin kummallinen ankeuttaja vielä riehuu kuin murhaaja Stephen Kingin tarinoissa, mutta ei paljastu kaikista ponnisteluista huolimatta. Vehmas on kaiken tämän esiinnostaja, kertoja ja sellaisenaan hyvin luotu tyyppi.

Tamminen, Petri: Rikosromaani. Otava 2012. 173 s.

Jää

Julkaistu , kirjoittanut
2

jaa-lundberg_ulla-lena-18953224-frnt‘Taidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’

Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.

Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.

Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.

Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.

Upea asetelma, upea kerronta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.