Sain jo viime vuoden puolella isänpäivälahjaksi tämän kirjan. Se on siirtynyt eteenpäin yöpöydällä pienempien tieltä, mutta nyt tartuin urakkaan ja kahlasin eepoksen läpi. Tanskassahan tämä on käsite, meilläkin melko suosittu.
Tarina sijoittuu sadan vuoden ajalle Tanskaan Marstalin kaupunkiin Ærøn saarelle. Kirjassa seurataan kolmen sukupolven elämää, merenkulkua ja kuolemaa. !800-luvun puolivälissä purjelaivat kyntivät maailman meriä, kaupunki oli Kööpenhaminan jälkeen toinen mastojen määrässä ja elettiin vielä osittain löytöretkien aikaa syrjäisillä vesillä. Sitten höyrylaivat valtasivat reitit ja purjelaivat tulivat auttamatta vanhanaikaisiksi. Meri vei miehet pitkille purjehduksille maailman toiselle puolelle saakka ja osa ei koskaan palannut. Laivoja hävisi ankarissa olosuhteissa, miehiä huuhtoutui mereen, katosi eikä Marstalin hautausmaalla ollut juurikaan muita kuin naisia. Naiset saivat odottaa miehiään ja pelätä heidän hukkumistaan. Kotisaarella elettiin parhaan taidon mukaan, vaikka aina ei voitu olla varmoja minkäänlaisesta tulevaisuudesta.
Tarina alkaa vuonna 1848 käydystä Slesvigin sodasta Tanskan ja Saksan välillä. Laurids Mades on ensimmäisen sukupolven päähenkilö. Hänen altaan ammutaan sodassa laiva ja mies lentää ylös taivaalle aina Pietarin istuimen luo saakka. Hän putoaa kuitenkin takaisin kannelle merimiessaappaisaan ja hänestä tulee legenda. Laurids ei kuitenkaan tyydy tähän, hän tympääntyy maaelämään ja pakenee merille jättäen perheensä, vaimon ja neljä lasta ja perustaa uuden perheen Tyynenmeren saarelle Samoaan.
Toinen osa kertoo Lauridsin nuorimmasta pojasta Albertista. Tämä matkaa etsimään isäänsä ja löytää hänet. Laurids vaikuttaa onnelliselta Samoalla, mutta on omituinen eikä Albert saa häntä lähtemään mukaansa. Hän tuo matkaltaan James Cookin kutistetun pään, josta riittää sitten monta tarinaa kerrottavaksi pienemmille. Purjehdittuaan maailman kaikilla merillä hän palaa Marstaliin ja ottaa hoitaakseen perustamansa kauppahuoneen johtamisen. Hän tutustuu merimiehen leskeen Klara Friisiin ja tämän pieneen Knud Erik poikaan. Albert pitää heistä huolta ja testamenttaa koko valtavan omaisuutensa Klaralle, kun hän itse ei enää jaksa elää.
Kolmas osa kertoo sitten Knud Erikin elämästä viimeisillä purjelaivoilla ja ensimmäisillä höyrylaivoilla. Klara ottaa tehtäväkseen hävittää laivaston Marstalista, koska laivat vievät miehet pois hukkumaan. Knud Erik haluaa kuitenkin merille niin kuin muutkin pojat ja menee myös. Tämä rikkoo äidin ja pojan suhteet. Ne palaavat ennalleen vasta paljon myöhemmin monien seikkailujen jälkeen kun toinen maailmansota loppuu ja Knud Erik palaa takaisin Marstaliin.
Kirja on oikeastaan kunnianosoitus ihmisen sinnikkyydelle, julmuudelle, elämänhalulle ja peräänantamattomuudelle. Kertojana kirjassa toimii koko kaupunki koko yhteisö me-muodossa. Tämä kollektiivinen kertoja on sukua antiikin draamoille, mutta se sopii tähänkin yllättävän hyvin. Aina löytyy kommentoija näiden sankareiden teoille ja elämälle. Kirja on täynnä erikoisia persoonia. Klara Friis on sydämistynyt merelle ja aikoo voittaa sen, mutta joutuu lopussa tunnustamaan meren voimakkaammaksi. Albert ei uskalla mennä Klaran kanssa naimisiin, koska on jo vanha mies, mutta jättää kuitenkin omaisuutensa tälle. Knud Erik kohtaa nuorena rakastettunsa ja pelastaa tämän monta vuotta myöhemmin kuin sirpaletarinassa, mutta on sisältä niin rikki kuoleman ja väkivallan vuoksi, ettei uskalla ajatelle elämää yhdessä. Herman on sisukkuuden ruumiillistuma. Murhaaja ja väkivallantekijä tunnustaa tekonsa, mutta siitä huolimatta on merimiesten lemmikki, vaikka hänellä on jäljellä raajoista vain yksi käsi. Laurids jättää kaiken ja pakenee itsekyyttään, seikkailuaan, mitä lienee.
Kirja on puuduttava kokemus, mutta kun sen on lukenut läpi, on löytänyt jotain. Se oli Tanskassa pari vuotta sitten suuri tapaus ja sitä myytiin hetkessä toistasataatuhatta kappaletta. Jos ei ole kiinnostunut merenkulusta tai purjelaivoista, niin kirja on pitkästyttävä ja sitä olisi voinut reilusti lyhentää. Nyt siinä on niin paljon juuri noihin liittyvää tietoa, että se tuntuu pursuavan korvistakin. Seikkailuhan se on, mutta lopun ’sattumat’ Hermannin löytyminen Venäjältä ja Sophien pelastauminen räjätävältä laivalta tuntuvat liian suurilta sattumilta ja huonontavat tarinaa. Tarinassa on myös monia vanhoja legendoja uudelleen kerrottuna ja kirjailija nivoo ne omaan juttuunsa vähän päälleliimaten. Tuntuu kuin loppua kohti kirjailija olisi väsähtänyt tarinaansa ja runnonut sinne sitten sodan kautta mukaan kaiken väkivallan, kaikki mahdolliset merimiestarinat ja ihmepelastukset.
Hyvää kirjassa oli filosofinen ja ennakoiva me-kerronnallinen aines, jossa kuljettiin ja katseltiin tapahtumia kauempaa, mutta kuitenkin tarpeeksi läheltä ajasta riippumatta. Huonoa tässä kirjassa oli kerronnan hajanaisuus, liiat henkilöt, tapahtumat, tarinat ja legendat. Kirjasta tuli mieleen tarinakokoelma, joka pysyi koossa kaupungin me-kertojien voimin.
Suuren tarinan ystäville, mutta varautukaa myös pettymyksiin.
Carsten Jensen: Me hukkuneet (Vi, de druknede). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen ja Jelena Vallenius. WSOY. 754 s.