’Joskus tuntuu, että Nobel-kirjailijat ovat yliarvostettuja, varsinkin jos komitea päättää antaa palkinnon sellaiselle, josta ei niin kovin paljon ole kuullut tai ei ole välittänyt. Luin aikoinaan 80-luvulla Le Clézion Autiomaan ja pidin siitä. Niinpä oli helpompi tarttua hänen muihin kirjoihinsa palkinnon myöntämisen jälkeen. Tosin onhan siitäkin jo kulunut pari vuotta, mutta kuitenkin. Harhaileva tähti oli herkkä ja mieleenjäävä teos, Kaupunki nimeltä Onitsha upea pienoisromaani.’
Tarina alkaa matkalla Afrikkaan. Surabaya kyntää Atlanttia, poikkeaa satamissa ja saapuu lopulta Nigeriaan. Fintan-poika saa nähdä Afrikan, jossa hänen isänsä elää. Maou-äiti löytää kauan sitten matkalle lähteneen puolisonsa Onitshan kaupungista United Africa-kappahuoneen virkailijana. Fintan kokee maan aivan eri lailla kuin äitinsä. Kirja seuraa pojan sopeutumista pienen kylän elämään, tutustumista sen asukkaisiin, uskomuksiin ja tarinoihin. Äiti ei sopeudu, hänellä on ollut aivan erilaisia käsityksiä Afrikasta eikä hän tahdo hyväksyä sitä pikkuporvarillisuutta, mikä kaupungissa vallitsee. Hän kaihtaa ja epäilee kaikkia valkoisia ja pelkää mustia. Kymmenvuotias Fintan tutustuu kalastajan poikaan Bonyyn ja alkaa kulkea tämän kanssa viidakossa ja savanneilla, ilman kenkiä, ilman sukkia, ilman vaatteitakin ukkosen riehuessa sademetsän päällä. Hän puhuu pidgimenglantia asukkaiden kanssa ja oppii koko ajan uusia asioita avoimella mielellä. Niinpä hän ei haluaisi lähteä pois, kun sen aika tulee.
Isä Geoffroy hoitaa virkaansa, mutta tutkii samalla seudun menneisyyttä, rituaalimerkkejä asukkaiden kasvoissa, muinaisen egyptiläisen kuningattaren matkaa halki aavikon ja oraakkelin ennustuksia. Hän yrittää löytää kuningattaren jälkeläisten piirteitä paikallisista asukkaista, mutta ei saa tutkimuksiaan valmiiksi ennen lähtöä. Mystinen ja salaperäinen Oya lumoaa hänet, samoin nuori Okawho. Yön selkään nämä pakenevat Oyan synnytettyä lapsensa, jota Geoffroy pitää muinaisen tarun ruumiillistumana. Taru ja tosi sekoittuvat ja saavat sadunomaisen mutta traagisen sävyn.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fintan opiskelee Englannissa lakia ja opettaa latinaa entisessä koulussaan kuullessaan Biafran väkivaltaisesta itsenäisyyskamppailusta ja siitä kuinka Onitshan kaupunkia pommitetaan. Hän muistaa kaiken ja ajattelee Oyan ja Okawhon pojan olevan jo kaksikymmenvuotias, ehkä kapinallinen. Hän suree Onitshaa matkatessaan isänsä kuolinvuoteen ääreen.
Kaunis ja mukaansatempaava tarina Afrikasta, missä kirjailija vietti osan lapsuuttaan. Niinpä tarina onkin osittain kerrottu niistä kokemuksista, joita hän silloin koki. Le Clézio on kirjoittanut ennenkin Afrikasta. Luin Autiomaan uudelleen sen jälkeen kun hänelle myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 2008. Kirjailija osaa asettua alkuperäisen ihmisen paikalle ja kuvata sitä, mitä tämän maailmassa tapahtuu. Niinpä tässäkin kirjassa oikein kirkkaana kulkee se salaperäisyys, joka tulee Geoffroyn tutkimusten kautta Arsinoesta muinaisesta kuningattaresta ja Meruen valtakunnasta. Se on kuin kaunis satu, jolla on kokonaan oma maailmansa ja joka hyvin istuu pienen pojan maalilmaan. Isä varmaankin haluaisi tulla pieneksi jälleen ja uskoa siihen tarinaan. Autiomaassa nuori Lalla taistelee olemassaolostaan samalla tavalla ja päätyy eurooppalaisten hyväksikäyttämäksi, paeten lopulta synnyttämään lapsensa viikunapuun alle Afrikkaan. Tässä Fintan eurooppalainen haluaa elää kuin afrikkalainen, mutta päätyy lopulta hänkin takaisin omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.
Le Clézio kuvaa aivan upeasti ihmisten pyrkimyksiä, vaikka niiden todellinen päämäärä ei aina tulekaan selville. Se on kuin etenemistä pimeässä ja se otetaan, mikä vastaan tulee. Sellaistahan monen alkuperäiskansan vaellus on ollut: Autiomaan siniset miehet katoavat kangastukseen, Onitshassa itsi-merkit uurretaan esikoisten kasvoihin suojaamaan pahalta ja muistuttamaan menneestä. Elämää suuremmat voimat vievät kuitenkin mennessään. Shell ja kumppanit eivät todellakaan tiedä, mitä kaikkea he tuhoavat saadakseen öljyn esiin suomudasta, globaalisuus ei ole onni, se ei ole ratkaisu, pikemminkin se on tuho, ainakin kaupungille nimeltä Onitsha.
Le Clézio, J. M. G.: Kaupunki nimeltä Onitsha. Otava, 2008. 191 s.