’Luonto ja valokuvaus, siinä kaksi suosikkiani. Siksi odotin innolla tätä kirjaa. Ehkä minussakin on vähän, hitusen vain, samaa intoilijaa kuin I. K. Inhassa, valokuvauksen pioneerissa. Panu Rajala on kirjoittanut fiktiivisiä elämäkertoja muistakin suurmiehistämme, esim. Mika Waltari, Olavi Paavolainen ja Juhani Aho, joten tämä täydentää sarjaa. Sana fiktiivinen voi kalskahtaa tuomitsevalta, mutta jos tunnetusta henkilöstä tehdään kaunokirjallinen elämäkerta, on se auttamatta pitkälti fiktiivinen. Toista on tietokirja samasta aiheesta, mutta monesti sitä ei jaksa lukea muut kuin asian harrastajat ja kirja jää huomiotta. Hyvä näin, mutta tämä on muistettava kirjaa lukiessaan. Se kannattaa toki tehdä!’

I. K. Inha oli valokuvauksen uranuurtaja Suomessa 1900-luvun vaihteessa, mutta hän oli myös paljon muuta. Panu Rajalan kirjoittama kirja tästä unohdetusta suurmiehestä on siksi paikallaan. Kirjailija kuvaa Inhaa paitsi valokuvaajana, niin myös tutkimusmatkailijana, keksijänä, polkupyörien maahantuojana, kansanrunouden kerääjänä, kirjailijana, kääntäjänä, taiteilijana jne. Kuinka yksi mies onkaan voinut olla niin monessa mukana.

Inha kuului sen ajan suurmiesten joukkoon. Hän oli Sibeliuksen luokkatoveri Hämeenlinnassa, matkasi Järnefeltin kanssa Kolilla, eli taiteilijapiireissä Pariisissa Kulta-ajan taiteilijoiden mm. Edefeltin ja Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihaili suuresti ystäviään Juhani Ahoa ja Eino Leinoa ja kosi neljä kertaa Aino Krohnia, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi runoilija-kirjailija Aino Kallaksena. Kerrotaan lisäksi, että hän kulki polkupyörällään silloisen Suomen kaikissa kunnissa kuvaamassa maatamme lasilevyille suurta kirjaansa Suomen maisemia varten. Rajala kertoo siitä innosta, millä Inha, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Into Nyström, tarttui kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen kehitellen sitä eteenpäin. Niinpä hän tilasi polkupyörän, sen jossa etupyörä on suuri ja takapyörä pienen pieni, ja ajoi sillä pitkiäkin matkoja maamme sen aikaisilla surkeilla teillä. Myöhemmin tavallisennäköisellä pyörällä hän matkasi Keski-Euroopassa asti tutustuen vieraiden maiden oloihin ja lähetti matkakertomuksia Uusi Suometar-lehteen. Hän siis toimi myös lehden toimitajana ja sanomalehtimiehenä, olipa joidenkin perustajanakin.

Yhdessä asiassa Inhaa ei onnistanut, rakkaudessa. Rajala keskittyy tähän aiheeseen ehkä liiaksikin, mutta se tuntui olevan Inhalle kova paikka. Hän kosi koulutoveriaan useasti, mutta sai aina rukkaset, samoin kuin Aino Krohniltakin. Hän kadehti ystäviään, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia. Inhalle tärkeää oli kuitenkin hänen suhteensa perheeseen, veljiin ja siskoihin. Pienen Inha Lucinan kuolema kosketti häntä syvästi ja niinpä hän otti taiteilijanimensä siskon nimestä. Veljet pitivät Ihnaa pystyssä vaikeina aikoina, lainasivat rahaa, auttoivat kirjojen kustantamisessa, hoitivat sairasta veljeä, kun tämän elämä romahti ja Inha joutui pitkiksi ajoiksi mielisairaalaan. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Ihna kuoli yksinäisenä ja hyljättynä leukemiaan vuonna 1930, 65-vuotiaana.

Olen aina suhtautunut tietyllä varauksella julkisuuden henkilöstä tehtyyn kaunokirjalliseen elämäkertaan. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Mikä on totta, mikä sepitettä? Rajalaa on syytetty plagioinnista, koska hän on lähes sellaisenaan kopioinut kirjaan pitkiä katkelmia niin Inhan muistiinpanoista ja kirjoista kuin myös hänen aikalaistensa kirjeistä ja päiväkirjoista. Tämänhän pitäisi luoda totuudentuntuista pohjaa tekstille, mutta se onkin saanut syyttäjän sormen pystyyn. Samastahan on syytetty muitakin vastaavan tyylisuunnan edustajia, viimeksi Raija Orasen kohdalla. Tieteellisessä tekstissä lainaus merkitään tarkasti lainausmerkein ja kirjallisuusviitteellä, mutta kaunokirjallisessa tekstissä näin ei tehdä. Olisiko paikallaan? Toisaalta tässä kirjassa monetkin lainaukset sanasta sanaan ovat aika turhia, niitä olisi voinut karsia pois, esimerkiksi pitkiä kuvauksia tutkimusmatkalta Eurooppaan tai Kreikkaan. Itse olisin keskittynyt enemmän Inhaan persoonana ja monipuolisena uurastajana. Sehän on kuitenkin vaikeampaa kuin selostaa matkoja, varsinkin jos ne otetaan suoraan toisen tekstistä.

Intoilija oli Finlandia-ehdikkaana. Sinällään se ei yhtään hävennyt tämänkertaisessa seurassa, olisi voinut jopa voittaa, mutta itse olisin sijoittanut kirjan mieluummin Tieto-Finlandia-kastiin vaikka se fiktiivinen onkin, kun tämä ei ole oikein kaunokirjallinenkaan, vaan vähän sieltä puolivälistä.

Olen aina ihaillut Inhan ottamia kuvia ja ihmetellyt, kuinka hän sen aikaisilla välinelllä on pystynyt ne ottamaan. Kirja ei anna siihen juuri minkäänlaista selitystä ja se on puute. Ehkä siinä olisi ollut sitä tietopuolista kerrontaa paikallaan. Inhan kuvat eivät häpeä tänäkään päivänä, vaikka ne ovat mustavalkoisia ja monet rakeisia. Ne ovat maamme historiaa ja niiden avulla voimme saada siitä paljon paremman kuvan kuin pelkästään kirjojen teksteistä. Kuva on tuhat sanaa, näin ainakin Inhan kohdalla. Kirjaan kannattaa tutustua.

Panu Rajala: Intoilija, fotografin muistikuvat. WSOY, 2015, 419 s.