Viimeiset

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.