Digitalisointi

Hiirensammal2

’Sanomalehdessä (KSML 18.3.2013) oli laaja artikkeli museoiden siirtymisestä digiaikaan. Siinä olivat erityisenä kohteena luonnontieteelliset kokoelmat. Sinänsä hyvä kirjoitus herätti myös kysymyksiä, kuten varmaan tuleekin herättää. Artikkelissa kerrottiin siitä valtavasta urakasta, mikä museoilla on, kun kymmenet miljoonat näytteet skannataan ja tiedostot siirretään tietokantoihin. Työn tarpeellisuudesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta sen käyttö onkin sitten eri asia.’

kanervisaraViereisessä kuvassa on skannattuna kanervisara. Sen tunnistaa kuvasta, jos on lajin nähnyt joskus näytteenä tai maastossa. Itse olen nähnyt sen siksi monta kertaa, että tunnistan sen seisaaltaankin. Siitä huolimatta digitaalisesta kuvasta ei näe pullakoiden muotoa eikä karvaisuutta, ei tukilehden rakennetta eikä tähkäsuomujen värieroja. Siis määritykseen tuosta skannatusta kuvasta ei ole. Tässä onkin minusta asian ongelma. Määritystä varten tarvitaan aina näyte. Kyseinen artikkeli kertoo digitalisoinnin yhtenä tavoitteena olevan sen, ettei enää tarvitse lähetellä hauraita näytteitä tutkijoille ympäri maailman. Tämähän on tarpeen ainakin siinä tapauksessa, ettei näytteellä ole vielä nimeä. Yllä on skannattu kuva sammalnäytteestä, jonka keräsin viikonvaihteessa auringon sulattamasta tienpenkasta. Sammal on siis määrittämättä. Kun katsoo 400 diopterin tarkkuudella skannattua kuvaa, voi päätellä, että sammal kuuluu hiirensammaliin (Bryum sp.), mutta eipä juuri muuta. Tai ainakaan minä en pysty sitä kuvasta määrittämään. Sammalen verso on vietävä mikroskoopin alle, sitä on kasteltava, pyöriteltävä, rikottava lehtiä erilleen ja tutkittava solukoita. Sittenkin voi olla, ettei laji selviä, kun näytteessä ei ole itiöpesäkkeitä.

Digitaalinen kuva, olkoon kuinka tarkka tahansa, ei korvaa näytettä eikä tutkijoiden pöytää mikroskooppeineen. Niinpä digitalisointi ei saa vaarantaa näytteiden keruuta eikä tallentamista, nitäkin tarvitaan edelleen. Se ei myöskään saa poistaa alkuperäisnäytteiden tutkimista, sillä vain niistä näkee ne tuntomerkit, millä lajit erotetaan toisistaan. Olen vuosikymmenet katsellut yliopistonäytteitä, hyvinkin vanhoja, ja hyvin usein sieltä löytyy virheitä. Määritystä ei ole aikoinaan tehty oikein, eikä kukaan ole huomannut sitä myöhemminkään korjata. Tuttujakin lajeja on käytävä uudelleen läpi.

Kokonaan toinen asia on sitten digitalisoinnin varmuus. Omassa pöytälaatikossani lojuu edelleen lerppuja, korppuja, cd- ja dvd-levyjä, muistitikkuja ja hylättyjä muutaman gigan kovalevyjä. Kaikkia en saa enää auki enkä niiden tiedostoja tutkittavakseni, yhteensopivat laitteet puuttuvat. Osa on rikki, tiedostorekisterit tuhoutuneina. Kuitenkaan näiden tallenteiden, vanhimpienkaan, teosta ei ole kulunut vielä täyteen kahtakymmentä vuotta.

Yksi asia on myös raha ja työmäärä. Jatkuvasti harrastaja törmää määritysoppaiden puutteeseen. Selitys kuulluu, ei ole tekijöitä, ei ole rahaa tehdä. Toimitin muutama vuosi sitten satoja sieninäytteitä yliopistolle ja kun sitten kyselin vuoden päästä, joko niiden määritykset on saatu tarkastettua, sain kuulla, ettei sellaiseen ole rahaa. Eli vasta sitten jotain tapahtuu, kun joku opiskelija haluaa tutkia juuri sitä aluetta. Silloin hänen on ensin tarkastettava lähettämäni näytteet ja vasta sen jälkeen ne saattavat siirtyä osaksi digitalisoitua museokokoelmaa. Lehtiartikkelin mukaan tämä sinänsä tärkeä digitalisointi vie aikaa tämän hetken resursseilla 20 vuotta. Siihen löytynee rahoitus, toivottavasti myös käyttö ja saatavuus työn jälkeenkin. Tuo aika on lyhyt, kun katselee museossa vanhaa kasvinäytettä vuodelta 1862, joka on aivan priima ja josta lajin pystyy määrittämään tavallisella suurennuslasilla. Toivottavasti samalla tavalla voi toimia digitalisoidun näytteen kanssa vuonna 2163 ja sen jälkeen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.