Tänä syksynä on koettu täällä Hämeessä jo kaksi talvea, mutta kummallakin kerralla lumi on saanut väistyä ja sammaltaja on päässyt mielipuuhaansa. Marraskuun lopulla tein pari lyhyttä sammalretkeä rannoille, toisen Padankosken Kyläjärven ja toisen Luopioisten Haltianselän rannalle. Rantasammalista tuli noukittua pieniä näytteitä pussiin määritettäväksi. Kaikenlaista löytyi: saukonsammalta (Leptodictyum riparium), lettohiirensammalta (Ptychostomum pseudotriquetrum), kantohohtosammalta (Herzogiella seligeri), mutta ei mitään järisyttävää.
Kyläjärven rantatien varressa oli kuitenkin kasa vanhoja kattotiiliä. Talon katto oli uusittu ja vanhat tiilet oli kipattu tien varteen. Nehän piti katsoa. Vanhastaan muistin, että olin joskus löytänyt vanhalta tiilikatolta mielenkiintoisia lajeja. Niinpä kuorin tiilien päältä sammalia mukaani. Kotona työpöydän ääressä sitten selvittelin löytöjä mikroskoopin kanssa. Sitä tosiaan tarvittiin, sillä tiilillä kasvoi ainakin neljä erilaista paasisammalta monen muun lajin lisäksi. Tunnetusti paasisammalet eivät ole sammalsukujen helpoimmasta päästä, joten aikaa kului ja kahvia myös, että lajit sain ongittua selville kerätyistä tuppaista ja tehtyä lajeista vielä näytteetkin.
Ensimmäinen tupas oli kuitenkin aivan tavallista rauniopaasisammalta (Schistidium apocarpum), sitähän on joka paikassa, missä vain on ravinteista kalliota tai sementtiputkea. Seuraava olikin selvästi papillinen ja sai nimekseen nystypaasisammal (Schistidium papillosum), sekin melko yleinen kivipinnan sammal. Kolmas tupas mietitytti pienuutensa puolesta ja innostus nousi, kun sekin oli papillinen. Kun vielä huomasin, ettei lehdissä ollut karvakärkeä, niin ajatus löi hetken tyhjää: eihän tällaista lajia ole olemassakaan. Kirjojen avulla se kuitenkin määrittyi paahdepaasisammaleksi (Schistidium dupretii), jolla tosiaan voi olla karvakärjetönkin muoto. Hienoa, kolmas paikka Luopioisiin. Kun pengoin vielä sammalkasaani, löytyi neljäskin paasisammal. Se olikin taas vanha tuttu, mutta ei suinkaan mikään jokapaikan tai -päivän laji. Yksi tupsuista oli nimittäin pikkupaasisammalta (Schistidium submuticum). Tämähän Nationalsnyckelnin mukaan on yleinen vain Skandien vuoristossa ja meillä harvinainen. Luopioista on sitä kuitenkin löytynyt ennen tätä kolmelta muulta paikalta ja aina kattotiililtä.
Paasisammalten lisäksi unholaan jäivät niin ketopartasammal (Syntrichia ruralis), kuin kujasammal (Pylaisia polyantha) ja savikkosiipisammalkin (Fissidens viridulus). Kääpiösiipisammal (Fissidens exilis) hieman nosti taas adrenaliinia, onhan se sentään NT-laji ja löydetty ennen tätä täältä vain parilta paikalta. Muut olivatkin sitten jokapaikan sammalia, kuten kamppisammal (Sanionia uncinata) ja suikerosammalet.
Kattotiilet niin vanhat katot kuin ojaan kipatut tiilikasatkin ovat hyviä sammalpaikkoja. Ne kannattaa aina tarkistaa, kun vastaan tulee. Tiilissä on mukana sementtiä tai kalkkia. Siksi niiden pinta on emäksinen ja sitähän monet kalkinsuosijasammalet etsivät. Tällaisella karulla alueella kuin Luopioinen, ovat sementtiputket, kattotiilet, siltarummut ja vanhat kivijalat ensiarvoisen tärkeitä tarkistaa. Löydöt voivat olla mielenkiintoisia, kuten minulle kävi tällä vuoden tähän asti viimeisellä sammalretkellä.