’Ulkona lumi tuiskuaa, kaamos pimentää maiseman ja Lapin hiljaisuus täyttää mielen. Voisi olla kuin erämaassa. Sinällään olotila on kuin Oz:n kirjassa, jossa aavikon laidan kaupunki elää hiekan, pimeyden ja erämaan hiljaisuuden keskellä. Upea kirjallinen kokemus kontrastina paikalliset olosuhteet!’
Kirjan tarina on sijoitettu pieneen kaupunkiin Tel Kedariin Negevin autiomaan laidalle Israelissa. Kaupunki elää ilmaston ehdoilla, kuumuudessa, hiekassa, äänissä, hiljaisuudessa. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kaupungin elämää, tarkasti ja moneen kertaa, kerroksittain. Tarinan keskiöön nousevat liki kuusikymppinen arkkitehti Theo ja hänen naisystävänsä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuudenopettaja Noa. Heidän kertomanaan vuoroin hän- vuoroin minä-muodossa tarina etenee. Mukana kulkevat kaupungin muut asukkaat, paikat ja tavat: nuori kiinteistövälittäjä Muki Peleg ja Linda, sokea puhelinvälittäjä, kampaajat, kenkäkauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa pommi-iskussa, pormestari ja hänen dementoitunut äitinsä, koulunuoret, siirtolaiset monelta suunnalta maailmaa ja kanta-asukkaat, tulijat ja menijät, kadut, kahvilat ja toimistot.
Nuori Immanuel Orvieto kuolee huumeisiin tai tapaturmaisesti, mutta se käynnistää tapahtumat, jotka saavat koko kaupungin liikkeelle. Pojan isä haluaa perustaa kaupunkiin narkomaaneille tarkoitetun hoitolaitoksen ja Noa astetaan sen komitean johtoon, joka tätä alkaa suunnitella. Theo on ensin asiaa vastaan, mutta kirjan loppua kohti huomataan, että se onkin hän, joka sitä eniten kannattaa. Kirja kuvaa Theon ja Noan suhdetta, tapoja, tottumuksia myös takaumien avulla valottaen heidän elämänsä kulkua ensin Israelissa, sitten Etelä-Amerikassa ja lopulta vihdoin taas Israelissa, Tel Kedarissa. Kummallakin on oma taustansa, oma mennyt elämänsä eikä niitä ole helppo sulattaa yhteen. Kun klinikkaa ei lopulta tule, on heillä hallussaan tyhjä suuri raunioasumus, josta voisi rakentaa uuden elämän, yhteisen, mutta onko heillä siihen halua, voimaa, ajatuksia, siitä tarina ei enää kerro.
Ja kaiken takana puhaltaa loppumaton autiomaan tuuli, kiiluvat syvän avaruuden tähdet ja hiipii hieno aavikon hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.
Kirja on kaunis kuvaus siitä, kuinka erilaiset ihmiset hakevat tukea toisistaan ja kuinka he eroistaan huolimatta saattavat löytää yhteisen sävelen vaikkakin vaikeuksien kautta. Kirjassa on valtava määrä erilaisia henkilöitä, yksilöitä, joilla jokaisella on omat taustansa, tarpeensa, toiveensa ja kuinka he kuitenkin muodostavat yhteisen kudelman, kaupungin, joka puutteistaan huolimatta elää ja nousee autiomaan hiekasta. Kirjan lopussa on luettelo näistä elämän sankareista ja kun sen lukee vasta tarinan jälkeen, huomaa kuinka osuvia nämä henkilöt tarinaan ovat ja kuinka kauniisti Oz on heidät siihen sitonut. Sieltä löytyy pormestarin dementoitunut äiti, joka on ainutlaatuinen omassa pienessä roolissaan yhden keskustelun aikana. Sielä löytyy poliisi, joka antoi suustasuuhun tekohengitystä auto-onnettomuudessa ja johti sen jälkeen taas liikennettä, mutta teki suuren vaikutuksen Noaan. Oikeastaan kirja on täynnä pieniä tarinoita, jotka kumpuavat itse suuresta tarinasta ja eivät ensin tunnu edes kuuluvan siihen, mutta muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden.
Oz on aikamme suuria kertojia ja en ollenkaan ihmettelisi, ellei hän jossakin vaiheessa vielä pokkaisi Nobelin palkintoa itselleen. Ainakin hänellä on hyvät edellytykset siihen.
Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt hyvää työtä. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin kuin pyörre erämaassa. Ainoa ongelma siinä on se, ettei kirjaa ole käännetty suoraan alkuperäiskielestä. Se näkyy kirjan nimessäkin. Suomalainen nimi ei oikeastaan kuvaa mitään. Englantilainen nimi kertoo osan yhtä pientä tarinaa, mutta mitä se olisi hebreaksi. En tiedä.
Amos Oz: Älä kysy yöltä (2010/ 1994). Suom. (englannista) Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. 282 s.