’Adventtiaika oli lapsuudessa sitä jännittävää odotuksen aikaa, jolloin kaikki hauska oli vielä edessäpäin. Odotettiin, niin kuin adventtiaikaan kuuluukin, mutta odotuksen kohde oli silloinkin jo jokin muu kuin se alkuperäinen. Löysin ensipakkasten jälkeen ottamani kuvan pihan viimeisistä värikkäistä lehdistä, jotka vielä uhmaavat syksyn ruskeaa ja kuolemaa. Juhannusruusun punaiset lehdet komeilevat nurmikolla kilpaa vuorijalavan keltaisten lehtien kanssa. Kun aamulla avaa oven ja ensimmäisenä hämäryydestä sumuisen ja kostean ilman läpi siintävät värikkäät lehdet, tulee aamuun iloa kuin ystävän nähtyään. Joskus maalla tällainenkin ystävä on arvokas, kun naapurit ovat kaukana eikä ketään näe päiväkausiin. Koira ei näistä perustanut. Se nuuskaisi kerran ilmaa ja suuntasi sitten sumuun omille reiteilleen. Värisokea olento elää hajujen maailmassa ja niitä riittää syksyisessäkin maisemassa. Pihassa on yön aikana viivähtänyt ainakin kontiainen, sillä taas on noussut uusi keko nurmikolle. Rusakko on loikkinut talon nurkalla ja supikoira viivähtänyt puutarhan laidassa. Koira kiertää reittinsä ja palaa sitten takaisin asettuen värikkäiden lehtien päälle pitkälleen. Kyllä sekin niitä arvostaa, vaikka aivan eri tavalla kuin ihminen.’