’Saniaisissakin on ikivihreitä kasveja. Kuvan saniainen on helppo löytää metsästä. Se sinnittelee vihreänä koko talven ja sen lehdet pilkistävät hyvin usein lumen alta jonkin kiven kupeesta tai kallionraosta. Monesti olen ravistellut lumet sen päältä hiihtoretkellä ja ihaillut sen säännönmukaista muotoa. Kuva on pari viikkoa sitten otettu syksyisessä hämärässä. Kiiltävä pinta heijastaa vielä valoa, pakkasella se vetää mattamaiseksi ja saattaa käpristyä samalla tavalla kuin kuivalla kelillä kesällä. Alimmassa kuvassa lehdet on juuri tällaisesta kasvustosta kuvattu.’

Kyseessähän on kallioimarre (Polypodium vulgare). Luopioisten levinneisyyskarttaa katsoessa huomaa, että se on Etelä-Hämeessä hyvin yleinen vaikka ei olekaan aina kovin runsas. Näin se on lähes koko maassa, vain Enontekiöllä se on harvinainen. Metsäretkillä siihen törmää kivikkoisilla ja kallioisilla paikoilla. Usein suuren siirtolohkareen sivuseinät ja päälynen on imarretta kertavanaan.

Viikon kasvi on helppo erottaa muista saniaisista, sillä sen lehti on vain kertaalleen pariliuskainen ja lehdykät ovat ehytlaitaisia. Tällaista lehteä ei ole muilla maamme sanikkaisilla. Ruskeat ja pyöreät itiöpesäkkeet sijaitsevat lehden alapinnalla ja niiden päällä ei ole katesuomua. Joskus koko alapinta on niiden peitossa, kuten alakuvasta näkyy. Lehdet nousevat ryhminä vaakasuorasta juurakosta, joka luikertaa kiven pinnalla.

Pikkupoikana etsittiin kallioimarretta karkin toivossa. Joku oli opettanut, että kasvin juuri maistuu lakritsilta ja niinpä sitä piti kokeilla. Juuri on vaakasuora, melko paksu ja ruskea. Kun sen kuorii, paljastuu alta vaalea sisäkerros, joka todellakin maistuu lakritsilta tai ainakin erilaiselle kuin minkään muun kasvin juuri. Se sisältää runsaasti sokeria. Menneinä aikoina sitä on kerätty jopa apteekkeihin rohdokseksi. Juuren mallon sisältämien aineosien sanottiin irrottivat limaa ja auttavan hengitystiesairauksissa. Siksi sitä käytettiin yskänlääkkeissä. Nykyään sillä ei enää ole merkitystä lääketeollisuudessa.