Aihearkisto: Viikon kasvi

52: joulukuusi

Julkaistu , kirjoittanut
2

joulu1’Varmaankin vuoden viimeisen viikon kasvin tulee olla meille kaikille tutun joulupuun, joka vuodesta toiseen koristaa juhlaamme kunniapaikalla. Viime helmikuussa esittelin viikon kasvina metsäkuusen. Se useimmin perinteisesti valitaan joulukuuseksi. Yhä yleisemmäksi on tullut myös muovinen kuusi. Isäni kehui muovikuustaan jo 80-luvulla, kuinka helppo ja halpa se oli vuodesta toiseen. Yleinen on myös tuontikuusi, joka useimmiten kuuluu jalokuusten sukuun (Abies). Näitä kuusia viljellään kuusitarhoilla etenkin Tanskassa ja Keski-Euroopassa.

Joulukuusi joulun koristeena juontaa juurensa 1500-luvulta, jolloin se alkoi yleistyä saksalaisissa kodeissa tuomassa kesän tuntua joulujuhlaan. Usein se yhdistetään uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin, mutta tiettävästi hän ei joulupuuta kotiinsa koskaan hankkinut. Joulu on kristillinen juhla ja joulukuusi sen tunnetuimpia koristeita, jolla on vahva symbolinen arvo. Sen sanotaan kuvaavan jo Vanhassa Testamentissa ennustettua Uutta versoa tai Vesaa, eli Messiasta. Kuusen oksille ripustettavat kynttilät symbolisoivat maailman valoa, tähti latvassa joulun tähteä, joka johdatti Itämaan tietäjiä vastasyntyneen Vapahtajan seimen äärelle ja koristeet ovat heidän tuomiaan lahjoja kaukaisilta mailta. Lahjojen antaminen juontaa myös alkunsa samasta perinteestä.

Kuun alussa kohtasin joulukuusen ulkomailla monenkin hotellin aulassa ja kaupan ikkunassa. Kuusi oli perinteinen pohjoismainen kuusi, vaikkakin muovinen, koristeltu amerikkalaisittain suurin koristein ja valaistu vilkkuvin valoin. Myös katolisissa maissa arvostetaan joulun koristeena luterilaiseksi miellettyä joulukuusta. Erikoista oli kohdata sama näky muutama vuosi sitten omanilaisessa hotellissa. Muslimimaan jokaisessa huoneessa oli tarkkaan nuolella merkitty huoneen seinään rukoussuunta, mutta mitä siellä teki kristillinen joulun symboli. Kuinka joulukuusi liittyy islamiin, se jäi minulle arvoitukseksi. Suomalaisessa kodissa kokoonnutaan tänäkin jouluna kuusen ympärille oli uskonnollinen vakaumus mikä tahansa, tavat seuraavat meitä lapsuudesta ja sen perinteistä. Taitaa olla, että vain Jehovan todistajat eivät juhli joulua eivätkä mukaudu sen perinteisiin.

Tänäkin vuonna hain kuusen omasta metsästä. Jo kesällä katsoin muutaman sopivan ehdokkaan, mutta hakureissulla ei saa päästä liian vähällä. Niinpä vasta pitkän kierroksen jälkeen kaadoin auton vieressä olleen tiheäoksaisen parimetrisen puun, jonka jo kesällä olin valinnut. Lapsuudesta muistan, että kuusen hakuun kului puolet aattopäivästä ja kuusen piti olla mahdollisimman tiheäoksainen ja tasapuolinen. Nykyään laatuvaatimukset ovat helpottuneet. Joka tapauksessa, oli kuusi millainen tahansa, jouluna se on kaunein puu, kaunein kasvi, mitä maa päällään kantaa!

Vuoden ajan olen viikottain kertonut jostain kotimaisesta kasvista. Näihin kaikkiin 52 lajiin voi tutustua kategoriassa Viikon kasvi. Niiden myötä toivotan kaikille lukijoille

Rauhaisaa Joulun aikaa!

51: kanerva

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Immola’Syksyn mittaan olen katsellut kukkalaatikoihin istutettuja kanervia ja ihaillut niiden punaista väriä. Toki tiedän, etteivät nämä koristekanervat ole meidän omaa kanervaamme vaan erilaisia jalosteita ulkomaalsisista lajeista (Erica-suku). Tiedän myös, että niiden kasvattaminen ja tuottaminen on suurta bisnestä ja että ne yleensä menehtyvät ensimmäisiin pakkasiin, jääden kuitenkin kuolleinakin koristamaan pihapiiriä. Kaikesta tästä huolimatta ne luovat harmaaseen syksyyn iloa ja miksei myös tällaiseen harmaaseen talveen. Viikon kasviksi otin kuitenkin kotoisen lajin, joka sekin on lumettomassa metsässä usein hyvinkin kaunis näky, vaikka usein sen kukat ovat jo vaalenneet ja koko kanervatupas näyttää kuin lumen kuoruttamalta.’

Kanerva (Calluna vulgaris) on antanut suomalaisen nimen koko Ericaceae-heimolle. Se on meillä sukunsa ainoa laji ja kasvaa yleisenä koko maassa kuivilla kankailla, kalliolla, rannoilla ja soilla. Jotenkin kanervalla on samantyyppiset kasvupaikkavaatimukset kuin männyllä, jonka seurassa se hyvin usein viihtyy. Metsäluokittelussa kanerva on kuivan kangasmetsän nimikkolaji yhdessä männyn kanssa, puhutaan Calluna-tyypin metsistä. Kokonaislevinnäisyydeltään kanerva on alkuperältään eurooppalainen laji, joka kasvaa erityisen runsaana Keski-Euroopan nummilla yhdessä Erica-sukuisten kellokanervien kanssa.

AsmalampiKanerva on ehkä selkein kalkinkarttaja maassamme. Se ei menesty emäksisellä maaperällä ja sen tuottama karike on hyvin hapanta (pH n. 3,5). Niinpä kanervaa saa turhaan etsiä kalkkimailta ja runsasravinteisista lehdoista. Ravinteensa se ottaa maaperästä sienijuurensa avulla. Kasvien välisessä kilpailussa se ei menesty, vaan tuhoutuu voimakkaassa varjossa ja runsasruohostoisilla alueilla.

Usein ajatellaan kasvin olevan sitä tärkeämpi mitä hyödyllisempi se on ihmiselle. Tällöin kanerva voidaan asettaa hyötykasvien joukkoon. Vanhastaan on tiedetty sen kukista keitetyllä teellä olevan rauhoittavan ja unettavan vaikutuksen. Itsekin olen aikoinaan kerännyt kanervankukkia teeaineeksi talven varalle. Calluna-nimi viittaa kreikankieliseen sanaan, joka tarkoittaa lakaisemista. Kanervanvarvuista onkin Etelä-Euroopassa ja pula-aikana meilläkin tehty luutia ja harjoja. Itse olen maaseudulla nähnyt kanervanoksista punottuja kynnysmattoja. Mehiläisten hoitajat suosivat kanervaa, koska se jatkaa kesän hunajasatoa syksyn puolelle, koska kanerva kukkii vasta elo-syyskuussa. Kanervahunaja on väriltään tummaa ja kirpeää. Kankaanvärjääjät aikoinaan keittivät villalankoja kanervan kanssa ja saivat aikaan kauniita värisävyja: ruskeaa, keltaista ja punaista. Saksan nummilla kanerva on karjaeläinten ehkä tärkein ravintokasvi. Hyödyllinen siis, vaikka sen hyödyt taitavat nykyään olla unohtuneet.

Nyt kanerva on jo syyskosteuden ja -pakkasten vioittamaa, kukat kuihtuneet ja versot asettuneet talvilepoon. Toivottavasti ne pien saavat lumipeitteen päälleen, sillä pakkanen tuhoaa laajalti kasvustoja lumettomilla alueilla samalla tavalla kuin kuivuus kesähelteillä. Onneksi kanerva tuottaa runsaasti pieniä siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana avoimille paikoille kasvattaakseen uutta kasvustoa tuhoutuneen tilalle. Viime talven erikoislaatuisuus rusketti laajoja kanervakasvustoja metsissämme, mutta syksyllä oli jo huomattavissa niiden elpyneen kasvullisesti. Sitkeä kasvi!Padankoski

50: nuokkutalvikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

nuokkutalvikki1

’Muutama viikko sitten viikon kasvina täällä oli isotalvikki. Kaikki talvikit eivät kuitenkaan kuulu Pyrola-sukuun. Kuten tämän viikon kasvi, joka kuitenkin viihtyy muiden talvikkien tapaan vihreässä asussa läpi talven. Lisäksi se on hyvin yleinen ja pienestä koostaan huolimatta helposti löydettävissä. Kesäaikaan olen yrittänyt kuvata sen kukassa, mutta toistaiseksi olen aina myöhästynyt. Joko se kukkii kovin lyhyen ajan tai sitten se vain jää huomaamatta, mutta kukkakuvaa minulla ei tästä kasvista ole tähän laittaa.’

nuokkutalvikki2Nuokkutalvikki (Orthilia secunda) on koko maassa esiintyvä varpumainen rönsyilevä kasvi, jonka varsi kohoaa kymmenisen senttiä maanpinnasta ylös ja lehdet kiinnittyvät varrelle kierteisesti. Lehdet ovat vahamaiset, muiden talvikkien tapaan ikivihreät, soikeat ja teräväkärkiset. Kasvin kukkaterttu on muista talvikeista poikkeavasti toispuoleisesti nuokkuva terttu, jossa on kymmenkunta vihertävää kukkaa. Hedelmystö on ensin hyvin kukkien kaltainen, mutta nousee lopulta pystyyn, jotta siemenet leviäisivät mahdollisimman laajalle.

Nuokkutalvikki ei vaadi mitään kovin ihmeellistä maaperää. Usein se kasvaa kuusimetsissä ja korvissa. Seuranaan sillä on usein ketunleipä tai oravanmarja. Kaikki kolme ovat hyvin yleisiä.

Nuokkutalvikkia on joksus pidetty pikkutalvikin (Pyrola minor) ja sarjatalvikin (Chimaphila umbellata) risteymänä. Risteytyminen olisi tapahtunut jo kauan sitten. Edelleen nuokkutalvikissa on joitain näille kahdelle tyypillisiä piirteitä, kuten pikkutalvikkimaiset lehdet ja sarjatalvikin pysty versotyyppi. Liekö tällä jotain sen kanssa tekemistä, että toisinaan metsätä löytyy kovin kummallisennäköisiä talvikkeja. Versot ovat steriilejä ja lehdet suuria ja lähes pyöreitä, kasvutapa kuitenkin nuokkutalvikkimainen. Olen pitänyt näitä kasveja jonkilaisina risteyminä, mutta minkä lajien, sitä en osaa kuin arvailla.

49: Kallioimarre

Julkaistu , kirjoittanut
2

kallioimarre2

’Saniaisissakin on ikivihreitä kasveja. Kuvan saniainen on helppo löytää metsästä. Se sinnittelee vihreänä koko talven ja sen lehdet pilkistävät hyvin usein lumen alta jonkin kiven kupeesta tai kallionraosta. Monesti olen ravistellut lumet sen päältä hiihtoretkellä ja ihaillut sen säännönmukaista muotoa. Kuva on pari viikkoa sitten otettu syksyisessä hämärässä. Kiiltävä pinta heijastaa vielä valoa, pakkasella se vetää mattamaiseksi ja saattaa käpristyä samalla tavalla kuin kuivalla kelillä kesällä. Alimmassa kuvassa lehdet on juuri tällaisesta kasvustosta kuvattu.’

kallioimarre1Kyseessähän on kallioimarre (Polypodium vulgare). Luopioisten levinneisyyskarttaa katsoessa huomaa, että se on Etelä-Hämeessä hyvin yleinen vaikka ei olekaan aina kovin runsas. Näin se on lähes koko maassa, vain Enontekiöllä se on harvinainen. Metsäretkillä siihen törmää kivikkoisilla ja kallioisilla paikoilla. Usein suuren siirtolohkareen sivuseinät ja päälynen on imarretta kertavanaan.

Viikon kasvi on helppo erottaa muista saniaisista, sillä sen lehti on vain kertaalleen pariliuskainen ja lehdykät ovat ehytlaitaisia. Tällaista lehteä ei ole muilla maamme sanikkaisilla. Ruskeat ja pyöreät itiöpesäkkeet sijaitsevat lehden alapinnalla ja niiden päällä ei ole katesuomua. Joskus koko alapinta on niiden peitossa, kuten alakuvasta näkyy. Lehdet nousevat ryhminä vaakasuorasta juurakosta, joka luikertaa kiven pinnalla.

Pikkupoikana etsittiin kallioimarretta karkin toivossa. Joku oli opettanut, että kasvin juuri maistuu lakritsilta ja niinpä sitä piti kokeilla. Juuri on vaakasuora, melko paksu ja ruskea. Kun sen kuorii, paljastuu alta vaalea sisäkerros, joka todellakin maistuu lakritsilta tai ainakin erilaiselle kuin minkään muun kasvin juuri. Se sisältää runsaasti sokeria. Menneinä aikoina sitä on kerätty jopa apteekkeihin rohdokseksi. Juuren mallon sisältämien aineosien sanottiin irrottivat limaa ja auttavan hengitystiesairauksissa. Siksi sitä käytettiin yskänlääkkeissä. Nykyään sillä ei enää ole merkitystä lääketeollisuudessa.

Kukkiasaari

48: rohtotädyke

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rohtotädyke1

’Tässä alkaa jo herkistyä lähestyttäessä joulua. Näistä viikon kasveista tulee mieleen joululaulu, jossa kerrotaan: …lumi on jo peittänyt, kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa… Kun valitsin tälle viikolle kasvia, mietin sellaista, joka edelleen olisi kylliksi tunnistettavassa muodossa, jotta sen voisi löytääkin ohuen lumipeitteen alta. Vesikasvit kaikki ovat jo tyystin hävinneet, eikä siihen tarvittu edes talvipakkasia. Yllättävän moni metsän kasvi on kuitenkin edelleen vihreä ja tunnistettavissa. Niinpä viikon kasviksi valikoitui tuoreen kangasmetsän suikertava monivuotinen rohtotädyke.’

rohtotädyke2Rohtotädyke (Veronica officinalis) on yllättäen talvenkestävä ja ainavihanta. Muistan keväällä katselleeni lumen alta paljastuneita kaarevia versoja, joissa haalentunut vihreys edelleen näkyi. Myös ruskeat edelliskesäiset kukkavarret sojottivat pystyssä kuin pienet talventörröttäjät ikään. Oikeastaan tähän aikaan todella huomaa kuinka yleinen kasvi rohtotädyke Etelä-Suomessa onkaan. Se peittää alleen metsäteiden pientareita, niittyjä ja metsänreunoja, löytyypä sen versoja kallioilta ja hakkuualueiltakin. Oppaiden mukaan sitä tavataan Napapiirille saakka, mutta yleinen se on vain Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tädykkeitä on maassamme tavattu parikymmentä lajia, mutta monet niistä ovat harvinaisia satunnaiskasveja. Rohtotädyke on länsiosissa maata alkuperäinen, mutta idempänä ja pohjoisempana se on tulokas. Se tuntuu hyötyvän hakkuista ja sen kautta saamastaan valosta. Alkuperäiset kasvupaikat tienevät kallioilla ja lehtomaisissa metsissä.

Kun kerran niin suomalaisessa kuin tieteellisessäkin nimessä viitataan terveydellisiin vaikutuksiin, lienee syytä valottaa myös tätä puolta kasvista. Useat kansanomaiset nimet viittaavat myös lääkinnällisiin vaikutuksiin. Näitä ovat mm. leiniruoho, rampaheinä tai ramparuoho ja sajuheinä. Elias Lönnrot suositteli kasvia yskänrohdoksi ja kertoi sillä karkoitetun myös noitia asumusten liepeiltä. Suomessa sitä ei enää aikoihin ole käytetty rohdoksena eikä teeaineena, mutta esim. Keski-Euroopassa se edelleen on yrtti, jonka uskotaan vaikuttavan limaneritykseen hengityselimistön taudeissa. Liekö sillä sitten mitään merkitystä tai vaikutusta, niin ilmeisesti ainakin uskomuksissa. Itse maistoin kerran siitä kiehautettua teetä ja päätin vastedes jättää tämän kasvin rauhaan.

Rohtotädyke on pitkälti eurooppalainen kasvi. Kaukaasiasta ja Siperisasta on muutamia löytöjä. Ihmisen mukana se on levinnyt lisäksi Pohjois-Amerikkaan ja Uuteen-Seelantiin.

47: kylänurmikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

46: isotalvikki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

isotalvikki1

’Talvi tuli viime viikolla ja vaikka se tällä viikolla menisi pois, jätti se tiedon siitä, että koska tahansa maa voi olla valkoinen ja kaikki kesäiset kukkakasvit hangen alla. Kun katselin koiralenkillä tämän viikon kasviksi kelpaavia ehdokkaita, näytti saalis melko masentavalta. Kukkia löytyi enää parikymmentä eli vain kolmasosa kuukauden takaisista eikä niidenkään kukat olleet kovin edustavan näköisiä. Niinpä valitsin tämän viikon kasvin nimen mukaan. Talvikit ovat saaneet nimensä ei niinkään kukkiensa vaan lehtiensä vuoksi. Ne talvehtivat eli säilyvät vihreinä talven yli.’

isotalvikki2Isotalvikki (Pyrola rotundifolia) on meillä kasvavista seitsemästä talvikkilajista kookkain. Sen verso saattaa nousta yli 30 cm korkeaksi, vaikka useinmiten se onkin pienempi. Kokonsa avulla sitä ei kuitenkaan voi erottaa muista kolmesta Pyrola-suvun lajista, ne ovat sen varran samankokoisia kaikki. Erottavat seikat löytyvät kukasta. Isotalvikki avaa kukkansa aivan auki ja silloin sieltä pistää esiin kaareva, pitkä ja punainen luotti. Pikkutalvikilla (P. minor) kukka on supussa ja luotti jää sen sisään, kellotalvikilla (P. media) luotti on suora ja kukka avoin, keltatalvikilla (P. chlorantha) kukka on väriltään kellanvihreä eikä valkoinen. Jos talvikki ei kuki, on määrittäminen pelkistä lehdisä vaikeaa ja vaatii pitkäaikaista kokemusta.

Talvikit ovat saaneet nimensä talvehtivista lehdistään. Niinpä niitä voi etsiä vaikka näin marraskuussa. Lajimääritystä helpottaa, että kukkavana hedelmyksineen säilyy pystyssä kuivuneena läpi talven. Tällöin voi lajin määrittää edelleen luotin avulla. Lehtituntomerkkeinä voisi pitää lehden muotoa ja kokoa sekä johteisuutta. Ne eivät kuitenkaan aina riitä määritysperusteiksi, on syytä etsiä kuivunut kukkavana.

KyläjärviTalvikkeja tavataan koko maasta. Pohjois-Lapissa ne käyvät harvinaisemmiksi. Iso- ja pikkutalvikki kasvavat kosteilla luhtamaisilla biotoopeilla, rannoilla ja vanhoilla pelloilla. Kello- ja keltatalvikki ovat vastaavasti kuivien ravinteisten metsien tai metsäkallioiden lajeja. Iso- ja pikkutalvikki ovat yleisiä, toiset harvinaisempia, mutta ainakin Etelä-Hämeessä yleisyydessä ei ole suuriakaan eroja. Kellotalvikki on kuitenkin nimetty valtakunnallisesti silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi.

45: tammi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Niittysaari

’Kiertelin menneellä viikolla Luopioisten kirkonkylän alueella, kun odottelin autoa huollosta. Nyt kun lehdet ovat varisseet lehtipuista, näkyivät havupuut paremmin mutta myös tammet, jotka eivät pudota lehtiään syksyllä vaan yleensä vasta keväällä. Hämmästyin taas kerran. En ollut katsellut maisemia tällä silmällä kymmeneen vuoteen ja muistikuva siltä ajalta oli ihan erilainen. Monella paikalla, missä kasvoi istutettuna kookas tammi, oli metsä kertavanaan tammentaimia, suuria ja pieniä, arvioituna alle kymmenvuotiaita. Niinpä valitsin viikon kasviksi tammen.’

Metsätammi (Quercus robur) on yleinen puu lehtometsissä Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Puistopuuna sitä viljellään Etelä- ja Keski-Suomessa, harvemmin pohjoisempana. Yleisesti on tunnettua, että oravat ja närhet kuljettavat sen terhoja ympäristöön. Terhoista kasvavat taimet päätyvät tavallisesti jänisten tai kauriiden ruoaksi jo nuorina ja pienikokoisina, joten tammentaimia ei juurikaan pääse näkemään. Näin oli vielä 1900-luvulla, mutta sen jälkeen yhä useammin tammentaimia näkee luonnossa kaukanakin emopuista. Joskus taimet selviävät syöjistä ja saavat rauhassa kasvaa. Suurimmat näin kasvaneet taimet ovat viime kesänä Luopioisista löytämäni yli nelimetriset nuoret puut. Kuinka laajalle tammi on nykyään maassamme levinnyt, sitä en tiedä? Pohjoisin tammentaimi on tullut vastaani Jyväskylän alueelta, eikä sielläkään vain yksi taimi, vaan useita, jopa puolimetrisiä.

NiittysaariTunnettua on, että lämpöjaksoina tammentaimia löytyy enemmän kuin viileinä vuosina. Kylminä ja kosteina kesinä tammi ei pysty kypsyttämään terhojaan ajoissa. Lisäksi tammi on myös hallanarka, joten taimet voivat paleltua kylminä keväinä. Yleensä lehdet kuitenkin puhkeavat vasta kesäkuulla ja säästyvät pakkasilta. Voimakkaasti leviävä tammenhärmä (Erysiphe alphitoides) hidastaa puun kasvua näivettämällä nuoret lehdet ja silmut. Kaikki tämä viittaa siihen, että tammi saattaisi hyötyä ilmastonmuutoksesta ja levittää kasvualuettaan. Tämä on jo nähtävissä metsissämme.

Historiasta tiedämme, että tammi on ollut kautta aikojen hyödyllinen puu. Nykyään, kun enää ei tammesta valmisteta laivoja, käytetään sitä huonekalu- ja parkettiteollisuudessa. Kun Ruotsin kruunu anasti tammet omaksi omaisuudekseen 1700-luvun puolivälissä, alkoi tavallinen kansa hyljeksiä puuta ja jopa hävittää nuoria tammimetsiä. Liekö tällä merkitystä sille, että vielä 1980-luvulla tapasin maaseudulla hävitettyjä jalopuulehtoja. Tammet, lehmukset ja vaahterat luokiteltiin roskapuiksi taloudellisesti kannattavampien kuusten ja mäntyjen saadessa kasvutilaa. Nykyään niitä on rauhoitettu.

tammi1Keski-Euroopassa kasvaa useita tammilajeja, joista vain metsätammi ja talvitammi (Q. petraea) löytyvät Pohjolan kasviosta. Punatammea (Q. rubra) näkee usein istutettuna puistoissa Etelä-Suomessa. Meidän tammemme on monimuotoinen. Sen perimässä lienee mukana jonkin verran talvitammea. Osa puista kasvaa suoriksi ja tukevarunkoisiksi. Ne ovat hyviä rakennuspuiksi. Osa taimista kasvaa käkkyröiksi, paksuoksaisiksi ja leveälasvustoisiksi. Nämä ovat koristeellisia, mutta melko hyödyttömiä. Muotorunsaus johtuu osittain perimästä, mutta myös kasvupaikasta. Varjossa valokasvikin kurkottaa kohti taivasta ja saa runkomaisen muodon.

Nyt on hyvä aika katsella, kuinka laajalle tammi on tämän lämpökauden aikana levinnyt. Muutama tuhat vuotta sitten lämpökausi siirsi jalojen lehtipuiden kasvun aina napapiirille saakka. Tämä ihmisen aiheuttama saattaa tehdä saman, jos se pysyy aisoissa. Käsistä ryöstäytynyt ilmaston lämpeneminen ei hyödytä enää ketään, ei edes tammea.

44: pelto-orvokki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pelto-orvokki1

’Pakkanen ei kaikkiin kasveihin pure samalla tavalla. On lajeja, jotka jatkavat kasvuaan ja kukintaansa heti, kun sää sen sallii. Näin syksyllä tällaiset karaistuneet kasvit on helpompi huomata kuin kesällä. Näitä viikon kasveja miettiessä väkisinkin mieleen tulevat juuri ne kasvit, jotka vielä kukkivat. Saa nähdä, riittääkö niitä vuodenvaihteeseen saakka. Ainakaan pikkupakkaset eivät tämän viikon sankaria pelota.’

Pelto-orvokki (Viola arvensis) on rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Sen versot ovat yksivuotisia ja siksi se on menestyäkseen kokonaan siementuotannon varassa. Tällaisen kasvin on pystyttävä tuottamaan siemeniä paljon ja kauan, jos mielii seuraavanakin vuonna olla paikalla kukkimassa. Pelto-orvokkia tavataan lähes koko maassa, vasta Napapiirin pohjoispuolella se käy todella harvinaiseksi ja satunnaiseksi. Ihmisen mukana se kulkeutuu kaikkialle ja asettuu kasvamaan, jos vähänkin sopivaa kasvualustaa löytyy. Yleensä muokattu maa tai tien piennar on sellainen paikka, jossa pelto-orvokki pystyy kukkansa avaamaan. Lapin löydetyt pelto-orvokit ovatkin kasvaneet lähes poikkeuksetta perunamaalla. Kasvin alkuperää ei oikein tiedetä. Epäillään se olevan kotoisin viljakasviemme kotiseudulta Vähästä Aasiasta, koska se koko Euroopassa on riippuvainen viljelystä.

pelto-orvokki2Alunperin pelto-orvokki oli keto-orvokin (Viola tricolor) alalaji (ssp. arvensis), mutta erotettiin lopulta omaksi lajikseen, koska se eroaa selvästi keto-orvokista: on yksivuotinen, kukka eri värinen ja kokoinen, selkeitä välimuotoja alalajien välillä ei ole, itsesiittoinen. Kuitenkin nämä kaksi orvokkia ovat hyvin erilaisia kuin muut orvokit ja keskenään hyvinkin pitkälti samantyyppisiä. Onkin epäilty pelto-orvokin olevan melko nuoren lajina eli vasta kehittymässä, tosin se on kuitenkin paljon vanhempi kuin ihminen.

Mistä sitten johtuu sen hyvä kylmänkestävyys? Jos kasvi on kotoisin lämpimistä maista ja kulkeutunut tänne vasta ihmisen myötä muutama tuhat vuotta sitten, se ei ole voinut ehtiä sopeutua täkäläiseen ilmastoon. Niin ja miksi sen levinneisyys päättyy kuin seinään Napapiirille? Eihän sen pohjoispuolella niin selkeästi kylmempää ole. Tähän en osaa vastata, osanneeko joku muu? Rikkakasveissa on muitakin tällaisia lajeja (esim. vesiheinä). Näiden kasvien kukkia olen tavannut kasvimaalla vielä joulukuussa ja toisaalta taas aikaisin keväällä jo huhtikuussa. Tuntuu, että pelto-orvokki ei lepää koskaan, se ikään kuin vaanii lämmintä hetkeä ja työntää heti nuppunsa lämpöön avatakseen kukkansa. Toisaalta, mihin se kukkaansa tarvitsee, kun kuitenkin turvautuu lähes säännönmukaisesti itsepölytykseen? Paljon olisi tässä tuiki tavallisessa kasvissa vielä tutkittavaa ennen kuin sen kaikki salaisuudet on paljastettu.

43: riidenlieko

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lieko2

’Syksyinen metsä muuttuu vähä vähältä tummemmaksi kukkien lopettaessa kukinnan ja ruskan laantuessa. Niinpä maastosta erottuvat nyt vähäisemmätkin tummista poikkeavat värit. Yksi näistä on hailakka keltainen, joka koivunlehtien keltaisuuden hävittyä pistää silmään vihreästä ja rukseasta kentästä. Lieot saavat näihin aikoihin itiöpesäkkeensä kypsytettyä. Tähkämäiset pesäkkeet muuttuvat vihreistä keltaisiksi ja erottuvat siksi hyvin. Niinpä tämän viikon kasviksi valikoituu metsien yleisin lieko.’

Riidenlieko (Lycopodium annotinum) on liekokasveista yleisin ja laajimmalle levinnyt. Esimerkiksi Luopioisten kasviston sivulla olevasta kartasta näkyy, että kasvi on löydetty lähes jokaisesta neliökilometriruudusta tai voisi sanoa, että se on löydettävissä jokaisesta ruudusta, mutta saattaa olla joillakin alueilla vaikeasti havaittavissa. Muutaman kerran olen havahtunut vasta kartoituksen loppupuolella, että onhan täällä riidenliekoakin, mutta en ole huomannut sitä merkitä muistiin.

lieko1Riidenliekoa voi löytää tuoreista kangasmetsistä, korvista, tienreunoista, joskus jopa jäänteenä hakkuuaukeilta. Yleisimmillään se kuitenkin on vanhoissa kuusimetsissä. Se kasvaa koko maassa, vaikka aivan pohjoisosissa maata sen korvaa tunturikankailla toinen alalaji (ssp. alpestre). Tosin sieltäkin löytyy myös nimilajia sekä alalajien risteymää. Lieko riidenlieko vasta lajiutumassa pohjoisen tuntureilla, vaikka lajina onkin hirvittävän vanha? Tästä huolimatta riidenlieko on helppo erottaa lähilajeista: sen itiöpesäkkeestä puuttuu perä ja pesäkkeitä on vain yksi varren päässä. Katinlieko (L. clavatum) on toinen yleinen laji, mutta sillä pesäkkeessä on perä ja pesäkkeitä useita samassa varressa. Ketunlieon (Huperzia selago) taas erottaa siitä, että pesäkkeet ovat pieninä keltaisina nystyinä lehtihangoissa, muuten se muistuttaa hyvin paljon riidenliekoa.

Liekoja on aikoinaan käyetty koristeena punontatöissä ja vieläkin saattaa maaseudulla nähdä kynnysmaton, joka on punottu lähinnä katinlieosta. Pikkupojat keräsivät purkkiin aikoinaan liekojen itiöpölyä ja kutsuivat sitä kärpäsruudiksi, koska se heitettynä tuleen leimahti liekkeihin ja ritisi. Mitään tekemista sillä ei ole oikean ruudun kanssa, herättipä vain poikien kiinnostusta kokeilla asioita. Onhan se ollut silloin myös apteekkitavaraa. Nimensä kasvi on saanut kansalta, koska sitä on muinoin käyetty keitteenä riistaudin parantamiseen.